Pinna taitaa palaa, kun mies on kuin pahinkin työnarkomaani. On yrittäjä, joten taitaa kuulua kuvioon. Tekee päivittäin 15-16-tuntisia päiviä, silloin harvoin jos olisi vapaata tai vähemmän hommaa, niin ei osaa kieltäytyä, jos joku apua pyytää. Tätä viikosa toiseen, vuodesta toiseen... yritin houkutella nyt keväänkorvalla 2 viikoksi Thaimaaseen, mutta ei millään voi jättää töitään niin pitkäksi aikaa. Kotihommat jää luonnollisestikin kaikki mun tehtäviksi, kaikki pelaa kuin hotellissa (on sen sanonutkin), sitten on vielä kylkiäisenä kuunneltava väsynyttä ja kiukkuista miestä (osaahan tuo olla lempeä ja on useimmiten iloinenkin). No, tämä on tämän päivän extremetilanne, viikon päästä voi jo mullakin pinna olla vähän löydemmällä.
Miten te muut vaimot, joiden mies tekee koko ajan töitä, pärjäätte ja jaksatte? Tuntuuko teistä yksinäiseltä ja hyljätyltä välillä? Vai onko niin, että tilanteen hyväksyy ja sen mukana oppii elämään ajan mittaan? Mihinkään en saa häntä oikein suostuteltua ja tuntuukin tosi kurjalta, kun menemisiä ja matkoja on suunniteltava ja tehtävä yksin. Joskus olenkin kysynyt, että hävettääkö häntä näyttäytyä seurassani, mutta vastaus on kieltävä. Muutin tänne hänen kotipaikkakunnalleen hänen vuokseen, pikkukylä, jossa minulla ei juurikaan tuttavia ole. Meillä yhteisiä vuosia takana 7, joista aviossa 3. Vai onko tämä sitä kuuluisaa 7 vuoden kriisiaikaa ja sen mukanaanherättämiä tunteita? En todellakaan yhteen mennessämme tiennyt, mihin pääni pistän.
Miten te muut vaimot, joiden mies tekee koko ajan töitä, pärjäätte ja jaksatte? Tuntuuko teistä yksinäiseltä ja hyljätyltä välillä? Vai onko niin, että tilanteen hyväksyy ja sen mukana oppii elämään ajan mittaan? Mihinkään en saa häntä oikein suostuteltua ja tuntuukin tosi kurjalta, kun menemisiä ja matkoja on suunniteltava ja tehtävä yksin. Joskus olenkin kysynyt, että hävettääkö häntä näyttäytyä seurassani, mutta vastaus on kieltävä. Muutin tänne hänen kotipaikkakunnalleen hänen vuokseen, pikkukylä, jossa minulla ei juurikaan tuttavia ole. Meillä yhteisiä vuosia takana 7, joista aviossa 3. Vai onko tämä sitä kuuluisaa 7 vuoden kriisiaikaa ja sen mukanaanherättämiä tunteita? En todellakaan yhteen mennessämme tiennyt, mihin pääni pistän.
Vastaukset 12
Vanhimmat
meillä yhteistä eloa takana noin viisi vuotta, ei lapsia. miehelläni myös yritys ja päivät venyvät yli 16 tuntisiksi. viikonloput alkoivat mennä kavereille ja kalja on jokaviikonloppuinen asia. minun seurani ei enää kiinnostanut. liaäkai sain härskeistä ja ehdottelevista tekstiviesteistä kiinni. kieltää kaiken vaikka omin silmin näin. ehkä en sitten osannut antaa rakkatta ja hellyyttä tarpeeksi kun sitä piti muualta hakee. en tiedä fyysisestä pettämisestä mutta outoja reissuja oli viikonloppuisin. miten annat hellyyttä kun ei ollut kotona? nyt olen muuttohommissa ja mieliala vaihtelee ylös ja alas.
naista kuin kulissiksi miehisyydelleen ja tietty pyörittään kotia jotta ukko saa rauhassa paahtaa töissä jota rakastaa enemmän kuin mitään! Tollaset ihmiset eivät tarvittis ihmissuhdetta ollenkaan.
avioehdon tarvitsevat ja me tehdään se myös !
Useimmiten kun meillä tuppaa sitä omaisuutta muutaman vuoden työrupeaman jälkeen olemaan enemmän kuin sillä lomilevalla akan lösökillä
oon ollut avossa ikuisuuden työnarkomaani miehen kanssa ja mulla se ostattaa sitä ja tätä. Ei oo tullut mitään ylellisyyttä mullepäin ja hänen kotitalous piika olen ollut.
On varmaan tallettanut kaikki rahansa ja näyttelee köyhää.
meillä yhteistä eloa takana noin viisi vuotta, ei lapsia. miehelläni myös yritys ja päivät venyvät yli 16 tuntisiksi. viikonloput alkoivat mennä kavereille ja kalja on joka viikonloppuinen asia. minun seurani ei enää kiinnostanut. lisäksi sain härskeistä ja ehdottelevista tekstiviesteistä kiinni vieraille naisille. kieltää kaiken vaikka omin silmin näin. soitin myös näille naisille ja otin asiat esiin rauhallisesti. ehkä en sitten osannut antaa rakkatta ja hellyyttä tarpeeksi kun sitä piti muualta hakee. en tiedä fyysisestä pettämisestä mutta outoja reissuja oli viikonloppuisin. miten annat hellyyttä kun ei ollut kotona? nyt olen muuttohommissa ja mieliala vaihtelee ylös ja alas. muutan takaisin omaan kämppään. mieheni maksaa minulle remontin, huonekalut ja antoi autonkin??? siinähän antaa, olisko omantunnon tuskia? sanoo ettei voi tietää mitä on puolen vuoden kuluttua. mies itse halusi eroa. olisin oll valmis puhumaan ja jatkamaan. aikooko kenties kuulostella itseään ja hakea muutosta. on minussakin ollut vikani en kiellä. myös minä olen ottanut alkoa ja joskus sen ansiosta pimahtanut täysin ja annattanut täydeltä laidalta miehelleni. mieheni ei voi sietää kun otan mutta itse kyllä saa tulla kontaten kotiin poliisisaattuessa. riitamme on molemmin puolin ollut kiivaita ja yhtä huutoa. ehkäpä tämä breikki on aiheellinen. no nyt siten hoitaa kotiansa yksin ja kesämökilläkin tehdään remonttia. mutta raahaahan on. muistaakseni maksoi edellisen tyttöystävän pihalle antamalla melkein itse kokonaan maksamansa kaksion tälle. toivotaan että muistaa aviolupauksensa ja valamme kuinka yksi avioliitto riittää ja kestää. olen kirjoitellut hänelle tunteeni kirjeellä ja leikellyt parisuhteeseen liittyviä artikkeleita luettavaksi. lukee, mutta ei ole paljon kommentoinut. ottaa varmasti koville kun pitäisi tietää, että suhteessa on kaksi ja olisi puhuttava ja kunnioitettava toista. eikä missään nimessä pitää toista itsestäänselvyytenä. ota asia ajoissa puheeksi ja puhukaa tunteistanne. osa miehistä kammoksuu puhetta tunteista mutta aloita varoen ja kerro miltä sinusta tuntuu ja kysy mitä miehesi sinusta haluaa. älä odota liian kauan ja tuudittaudu siihen että meneehän meillä välillä hyvin. se ei riitä.
Taidan olla aika flegmaattinen vaimo, mutta työhulluun mieheen tottuu 15 v:ssa. Meillä ei ole lapsia, mikä on hyvä asia. Perhettä ei nimittäin kiinnostaisi kasvattaa yksin tai minun pitäisi olla erityisen motivoitunut olemaan kasvattaja, jos jälkipolvea olisi siunaantunut kotiimme.
Elän aika lailla omaa elämääni, johon olen oppinut ja lopettanut odottamasta mitään ihmeellistä eli ottamaan elämämme sellaisena kuin se on.
Olen huomannut, että jos teen asioita mitä kaipaan ja haluan niin suuresti pohtimatta onko se parisuhteen kannalta mukavaa sitä enemmän mieskin alkaa miettimään mahtuuko hän mukaani. Käytän selkokieltä suunnitelmissani ja hän voi valita viettääkö lomansa vaiko ei, mutta silloin asiat selvitetään kerralla ja välistä jää turha sovittelu, joka ei työhullun elämässä muutoinkin tunnu toimivan.Vaikea selittää, mitä ajan takaa, mutta työhulluillakin on kalenteri ja jonkinmoinen ajantaju yhä tallella. Kyllä se pahintakin "narkkista" korpeaa, jos puolisko liihottelee lomalle ja toivottelee mukavia työhetkiä (näin karrikoidusti) .
Ihminen taitaa olla sellainen, ettei oikein sopeudu mihinkään tai sitten kaikkeen... Minunkin mies oli yrittäjä vuosia, aina töissä. Sitten tuli konkurssi ja velat maksettaviksi (ns oma takaus). Töitä siis paiskittiin edelleen, lähes yötä päivää. Nyt 15 vuoden jälkeen velat on maksettu, mies uupunut, niin minäkin, samoin kaikki lapset, joiden elämän aikana yleisin lause on "ei ole rahaa".
Valitin siis miehelle tämän pitkistä työpäivistä aikoinani, nyt valitan, että tekee liian vähän töitä, joista tienaa liian vähän. Vuosia jatkunut - nyt lasten kasvaessa, kärjistynyt rahapula suoraan sanottuna vi**ttaa.
että miehes tekee töitä.. mulla mies joka ei tee mitään. Jäi sairaslomalle joskus 4 vuotta sitten ja sillä tiellä edelleen. Mitään vikaa ei ole muutakun saamerin laiska! Ja elää hotellissa missä minä teen kaiken ja maksan kaiken... Raivostuttavaa mut onneks loppuu kun lähden heti kun asunnon saan.. :)
Mulla aikalailla sama tilanne kuin sulla,tosin meillä on kaksi lastakin,joten turha varmaan kertoa kuka ne lapset kasvattaa.
Mies on aina illat poissa ja vapaapäivistä ei tietoakaan saatikka kunnon lomista.Tätä on nyt jatkunu kuudetta vuotta,ja viime syksynä laajensi yritystään(liikekumppanin idea),joten velka kasvoi,päivät piteni ja kaikkien pinnat kireemmällä.
Αlussa ajattelin,et se olen vaan minä kun en voi ymmärtää mitään,mutta kun kaikki pyhät,loma-ajat ja juhlat kahlasin läpi yksin lasten kanssa,tajusin,ettei kaikki oo ihan "normaali" perhe-elämää.Οlen ajoittain kateellinen perheille,joissa isät loppettavat työt klo 16 ja ovat viikonloput kotona!!!!
Olen nyt vaan päättänyt katsoa mihin tämä tilanne johtaa,ja aloittaa niin itsenäisen elämän kuin se lasten kanssa on mahdollista,ja laittaa mies ottamaan vastuuta myös kotiasioista eikä vain työasioista.
Jaksamista sulle,ja toivottavasti miehesi ja mieheni ymmärtävät että työ on vain työtä!!
Meidän isäntä se juuri eilen illalla sai päätökseen 54 tunnin työputken, tai kävi kyllä torkkumassa pari tuntia siinä välissä puku päällä sohvalla :D aijai... ja aamulla mentiin taas, se normaali 12 tunnin päivä varmaan vain.
Kieltämättä, jskus tulee hylätty olo, mutta noh. Eipä se ikuisesti kestä. Tekemistä riittää kun ne pari lastakin on saatu aikaiseksi, totesin vain että emmepä ehdi toisiimme kyllästyäkään.
Minä tosin tiesin alusta asti mihin pääni työnnän, tapasimmehan hänen työnsä kautta myös. itsellänikin on takana lapsuus yrittäjäperheessä joten se syy niihin ikuisiin poissaoloihin on tuttu ja siksi ehkä olen siihen tottunut niinkin kivuttomasti.
Välillä tuntuu etten jaksa yksinäni tätä arjen pyörittämistä ja ikuista lasten kaitsemista... ja sitten se menee taas ohi. Sitä tekee elämästään niin mukavaa kuin se voi niillä puitteilla olla mihin on päädytty.
***
Oletko kysynyt mieheltasi miten voit auttaa ja osallistua hanen toihinsa?
Tarvitsisitko siihen kenties lisaa koulutusta vai riittaako vain reipas osallistuminen paikanpaalla?
Entas jos veisit hanelle muutaman kerran viikossa lounaan ja soisitte ne voileivat ja termospullosllisen kahvia yhdessa? Eihan tuo vie kuin 10 -15 minuuttia.
Kerrot etta asutte pienella paikkakunnalla. Miksi et kavelisi tai pyorailisi miehesi kanssa hanen tyopaikalleen aamuisi / hakisit hanet sitten iltamyohalla takaisin kotiin, siinakin voisitte viettaa muutaman lisatuokion yhdessa.
Sina voit alkaa tekemaan oma-aloitteisesti monia asioita, asuinpaikan koolla ei ole niin kovinkaan paljon merkitysta. Kylla se on itsesta kiinni.
Jos sinulta puuttuu ystavia, hanki niita. Ei tietenkaan ihmista tule sydanystavia muutamassa paivassa/viikossa/kuukaudessa, mutta jostakin sinun on itse aloitettava. Jututa heita ja pyyda kahville tai lenkille. Aloittakaa tekemaan jotain yhdessa, melkein mita vain niin kauan kun se on yhdistava tekija.
Paikkakuntasi pienuuden takia siella todennakoisesti on muitakin yksinaisia jotka toivottaisivat seuran kovin tervetulleeksi.
Tiedatko etta suurin osa tyossakayvista ihmisista tekee 16tuntisia tyopaivia, tavallisesti viikonloput mukaan lukien. Siina suhteessa miehesi (yleismaailmallisesti) EI ole poikkeus, jos mitaan niin painvastoin!
Kiitti vaan ideoistasi ja ajatuksistasi. ne eivät vain ole toteuttamiskelpoisia tapauksessamme. Mieheni on yrittäjänä kuljetusalalla, ja matkat suunatutuvat milloin Pohjois-Norjaan, milloin taas Englantiin joten termaritreffit ei oikein onnistu. Olen vapaapäivieni ja lomieni puitteissa silloin tällöin lähtenyt reissuun mukaan, mutta rekka-autossa istuminen ei vastaa käsitystäni lomasta, ja mieshän ei ole lomalla näillä matkoilla, hänelle júuri sitä lomaa kaipaisinkin. Vaihtelua toki ne matkat on, jolloin olen mukana.
Lisäkoulutuksestani... tämä on hänen työtään, ei minun! Hoidan oman 3-vuorotyön ja kodinhoidon ohella jo firman laskutukset ja tilitoimistoasiat ja käyn hankkimassa huoltotöissä tarvittavia varaosia, jotta viikonlopun remonttihommat luonnistuisivat vähän nopeammin.
Kaveriasiassa olet kyllä täysin oikeassa, voisin itsekin olla aktiivisempi. Pienellä paikkakunnalla vaan usein tunnetaan tiettyä varautuneisuutta uusia tulijoita kohtaan. Tosin sitkeys tässäkin tapauksessa varmasti palkittaisiin uusilla tuttavuuksilla. Jos joku uusi tulokas joskus hakeutuu seuraani, niin muistan millaista oli itse olla uusi ja vähän ulkopuolinenkin.