Miten kaukosuhde saadaan kestämään?

Oma poikaystäväni lähti tänään ulkomailla töiden pakottamana. Erossa pitää kestää kuitenkin vain suhteellisen lyhyt aika, hän tulee kesällä takaisin. Vaikka tiedän hänen palaavan heinäkuussa, on ikävä jo nyt mahdoton! Minua ainakin lohduttaa tieto siitä, ettei erossa oleminen ole ollenkaan lopullista:)

Tärkeää on tietenkin yhteydenpito. Minusta on ainakin mukavaa, kun voi kuulla tai lukea toisen kuulumiset ihan arkipäiväisistäkin asioista. Silloin ei etäänny "tavallisesta", arkipäiväisestä kommunikoinnista, ja välimatkakin tuntuu lyhenevän, kun kuulee oman mussukan äänen, tai lukee söpöä tekstiviestiä. Yhteyttä ei tietenkään tarvitse pitää joka päivä, vaan silloin, kun siltä tuntuu.

On ihan normaalia, että pelkää tunteidensa haalenevan. Jos suhde kuitenkin oikeasti on kunnossa ja molemmat rakastavat toisiaan ja luottavat toisiinsa, en usko, että suhde voi lopullisesti loppua pitkänkään välimatkan takia. Pitkän erossaoloajan jälkeen toinen tietysti aluksi voi tuntua vähän vieraalta, mutta totuttelu palauttaa lämpöiset tunteet:)

Kuten jo äsken tuossa mainitsin, tärkeintä on oikeastaan se, että suhde on vakaalla pohjalla jo ennen kaukosuhdetta. Kun molemmat luottavat toistensa rakkauteen, suhde yleensä kestää. Itse en esimerkiksi pelkää, että mieheni tunteet minua kohtaan viilenisivät hänen työmatkansa aikana. Uskon ja luotan häneen, siksi erossa oleminen ei tunnu niin pahalta.

Yhteiset muistot ja tulevaisuudensuunnitelmat on hyvä pitää mielessä. Esimerkiksi yhteiset valokuvat voivat tuoda ihania muistoja mieleen, ja muistuttaa siitä, miten ikimuistoisia hetkiä on yhdessä vietetty. Itse ainakin aion selailla vaikeina hetkinä koneelle tallennettuja kuvia yhteisistä hetkistämme ja kuunnella "meidän" musiikkia:) Fiilistelyä... Minua lohduttaa ainakin kauheasti se, että olemma suunnitelleet kaikenlaista mukavaa matkaa ja muuta loppukesälle, eli kun hän tulee takaisin kotiin. On jotain, mitä odottaa ja minkä tietää käyvän toteen 99% varmuudella.

Mitä tulee ajan kulumiseen, se riippuu omasta suhtautumisesta. Itse aion puuhailla kaikkea mahdollista, jotten murehtisi ikävää kaiken aikaa. Panostan niihin elämän osa-alueisiin, jotka normaalisti jäävät vähemmälle huomiolle.

Kun oma kultani tänään lähti, en murtunut totaalisesti. Yleensä olen yliherkkä ja itken pienemmistäkin suruista. Itkupurkaus ja puhuminen pari viikkoa sitten todellakin puhdisti mieltä ja rauhoitti. Teki hyvää kertoa omalle rakkaalle tuntemuksistaan ja siitä, että kaukosuhde ahdistaa. Kun molemmat kerroimme omista tunteistamme avoimesti, olo helpottui heti. Keskustelu myös vahvisti luottamusta, mikä tietenkin on mielettömän tärkeää.

Onnea sinulle, jaksamisia!

Yhteydenpito lienee se tärkein, kuten joku muu jo mainitsikin. Suhde voi ajoittain tuntua raskaalta, mutta ku vihdoin palaa yhteen, tuntuu jälleennäkeminen mahtavalta.

Kun suhteessa oli siihen astisen yhdessäolon aikana puhuttu avoimesti kaikesta taivaan ja maan välillä, eikä muutenkaan nähty pientä flirttiä uhkana kumpaankaan suuntaan, oli erossa oleminen melko helppoa. Eihän sitä edes tee mieli sitoa rakasta kotioloihin, vaan mieluummin kannustaa kokeilemaan ja keräämään kokemuksia. Sellaista ihmistä on ilo katsella ja helppo rakastaa. Pidempään kestänyttä matkailua on ollut molemmin puolin, ja tällä hetkellä olen itse se 'levoton'.

Muistan ensimmäistä kertaa pidempään toisesta erossa ollessa kyhänneeni pienen toisen esteettiseen makuun ja huumorintajuun sopivan kalenterin, jossa oli ajatuksia ja kuvitusta jokaiselle päivälle. Ajattelin, että ele ei olisi painostava, vaan päinvastoin. Ja niin se olikin.

Nykyään lienee myös vaikea kuvitella tilannetta, jossa ei halutessaan pääsisi kerran tai pari vuodessa vierailemaan toisen luona.

Sähköposteja, tekstiviestejä, oikeita kirjeitä. Kaikkia siten, ettei sitä koe pakoksi tai velvollisuudeksi. Itse koin hyväksi ajatukseksi myös päättää olla olematta huolissani; se kun ei kuitenkaan mihinkään johda. Parempi pitää keskustelun energisyys, avoimuus ja kokeilevuus elossa, eikä vatvoa itse kyhättyjä huolia ainakaan pitkällisesti, vaikka kypsä suhde kai sen kestääkin. Tätä on mielestäni suhteesta huolen pitäminen. Huolen, ahdistuksen ja epäilyn laskeminen suhteeseen tuskin ratkaisee mitään.

Yhteydenpitäminen auttaa hirveästi. Minua auttaa myös yhteisestä tulevaisuudesta unelmointi, mikä tosin on huono vaihtoehto, mikäli rakkaalleni tapahtuisi jotain hänen pitkän matkansa aikana. Oma elämäni luultavasti musertuisi hetkeksi. Realismi auttaa minua. Pyrin ajattelemaan asian siltä kannalta, että jos suhde kaatuu välimatkaan tai toinen alkaa hölmöillä matkallaan, ei suhde olisi kestänyt, vaikka toinen olisi jäänytkin kotiin, vaan se olisi luultavasti kaatunut ennemmin tai myöhemmin.

Nukkuminen on osoittautunut kaikista vaikeimmaksi asiaksi. Nukun joka toinen yö huonosti ja joka toinen yö korvaan univelkojani. Kun on tottunut, että toinen on siinä vieressä, niin ei ole ollut helppoa saada unta.

Päivisin kannattaa koittaa hoitaa itselleen mahdollisimman paljon tekemistä. Itseasiassa niin paljon, että toisen ajatteleminen unohtuu ihan itsestään.

Tähän ei varmaan missään vaiheessa totu, mutta tähän turtuu jonkin ajan jälkeen.

On tää niin perkeleen vaikeeta, mutta ei sitä toista ihmistä voi pulloonkaan laittaa. Kyllä se sieltä takaisin tulee...toivottavasti :)

Nyt sinulla on aikaa itsellesi ja kaikelle sille mikä on jäänyt vähälle huomiolle. Itse kesäleskenä otan kaiken irti kesästä ja syksyllä on taas mukava aloitella talviunta oman kullan kainalossa yhteisessä pesässä;)

ja jos suhde ei kestä välimatkaa se ei kestä.maailmassa riittää miehiä:)

Itse en koskaan ole ollut mikään _kevytkenkänen_ tyyppi, vaikka kova bilettäjä olenkin, että elämäntavoissa ei ollut haastetta... mutta kuitenkin sanoisin että tärkeintä on muistaa että se kaukosuhde on henkilökohtainen haaste. Se vie paljon energiaa ja sitoutumista, mutta lopulta jos se on sen arvoista niin se TODELLA ON SEN ARVOISTA. Kaukosuhteessa vuoden ajan eläminen on yksi niistä asioista mistä olen kaikkein ylpein elämässäni. Voin rehellisesti sanoa osaavani sitoutua.

Aluksi se kipu ja ikävä on sydäntä raastavaa ja se vie kaiken energian ihmisestä, mutta kyllä siihen turtuu muutaman kuukauden jälkeen. Se on kuin fyysinen vieroitusoire - joka se onkin!! Hormonituotanto muuttuu. Mutta ei mikään kipu kestä ikuisesti.Tärkeintä on muistaa pysyä mukana arjessa ja pitää itsensä kiireisenä ettei jää aikaa suremiseen... siihen voi nimittäin kadottaa itsensä kokoaan.


Pitää hankkia hyvä ajantaju - pitää muistaa kuinka lyhyt aika yksi vuosi elämästä onkaan!! Lopulta sitä aina ihmettelee mihin se on mennyt....

Pointti ei ole edes siinä, että onnistuuko tämä suhde lopulta, tai etttä yhtäkkiä ymmärtää ettei tämä ole kaukosuhteen arvoista... Vaan siinä, että annoit kaikkesi ja jaksoit.