Meillä on tilanne ajautunut siihen mallin että olemme mieheni kanssa hakeutumassa jonkun ammattiauttajan luo.Molemmat sitä haluavat.Miten te ketkä olette sitä keinoa käyttäneet;onko apua löytynyt?Kauanko teidän piti siellä käydä?Mitä siellä puhuttiin?Olisi kiva tietää hieman etukäteen..Tämä taitaa olla meidän viimeinen oljenkorsi,omin avuin emme saa suhdetta toimimaan..Rakastamme kyllä mutta muuten kaikki tuntuu kaatuvan päälle=(
parisuhde
terapiaa
131906
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
me käytiin reilu kolme kuukautta, mutta se riippuu vähän siitä terapeutistakin ja myös teistä miten homma etenee...
Me exän kanssa ei valitettavasti kokeiltu parileirejä ( olen kuullut niistä pelkkää hyvää), joten niitäkin kannattaa kokeilla.
tsemppiä
Seurakunnan Perheasiain neuvottelukeskukset ovat ensimmäinen paikka. Sinne on pitkät jonot, mutta akuuttiaikoja saa nopeasti. Siellä on hyvä jutella ja siellä neuvotaan ajattelemaan asioita eri näkökulmista.
Vaikka neuvonta tapahtuu seurakunnan työntekijöiden avulla, niin se ei missään tapauksessa ole raamatunoppia ja muuta kristillistä.
Neuvontaa saa yksin tai yhdessä, ja se on ilmaista. Suosittelen. Me olemme käyneet siellä yli 8 kk ja jatkamme yhä. Avioliittomme jatkuu ontuen, mutta jatkuu kuitenkin ja emme halua antaa vielä periksi.
Sitten on mahdollista perheterapiaan, perheneuvontaan tai yksityiselle
pariterapeutille. Niistä en tiedä, että onko terveyskeskuksien terapiayksiköissä ja perheneuvoloissa ilmaista, mutta yksityiset ovat aika kalliita..
Suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä ainakin johonkin noista. Ei kannata antaa heti periksi, jos yhteistä tietä ei meinaa löytyä heti. Nyt on sen "tahdon" sanan aika. Pitää tahtoa jatkaa ja yrittää keksiä kompromisseja ongelmiin.
Siellä useinmiten, kartoitetaan molempien
sukupuut, kysellään molemmilta omat mietteet suhteen ongelmien syistä, kerrataan avioliiton "vaiheet". Kysellään miten on päädytty yhteen, mikä toisessa miellytti, puhellaan kotitöistä, työssäkäynnistä, lapsista, ystävistä, ajan käytösta. Siis ihan kaikesta mikä voi "hiekottaa" suhdetta.
Jos teillä riittää rakkautta, niin tämä on oikea paikka kaivaa se esille siihen arkeen.
Voimaa tarvitsette ja joustavuutta kuunnella ja pohtia asioita, jotka tulevat esille siellä.
Onnea tälle "viimeiselle oljenkorrelle"
Lähes vuoden kävin minäkin perheasiainkeskuksessa nyt jo ex-vaimoni kanssa keskustelemassa parisuhteemme ongelmista, jotka olivat pääosin tunnepuolella eikä näissä perinteisissä syissä, joilla tarkoitan viinaa, väkivaltaa ja vieraita suhteita. Tunnepuolen lukoista tietenkin seuraa läheisyyden puutetta, seksielämän ongelmia jne. Meidän tapauksessamme tämä terapia ei auttanut koska mielestäni kaiken lähtökohtana oli vain exäni tarve saada minut muuttumaan haluamaansa kuosiin eikä hänessä ollut "naista" myöntämään omia virheitään ja tulemaan missään kohdin vastaan. Jos tuloksia halutaan, onnistumisen perustanana on toisen ihmisen kuunteleminen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen, ei vain omien tarkoitusperien läpisaaminen. Meillä nämä keskustelut olivat hänen viimeinen keinonsa saada tahtonsa läpi, ei niinkään tasaveroinen parisuhde.
Terapian tuloksena voi myös olla yhteinen näkemys siitä, ettei tätä liittoa kannata enää jatkaa. Yhteiselämään vaadittavat tunteet on poissa ja muuri välillämme on liian korkea. Ja kun tämä asia siellä terpiassa saadaan auki ja puolisoille yhteneväinen näkemys, niin molempien on helpompi päästä uuden elämän alkuun - puhtaalta pöydältä.
Ei siellä eroon koskaan kehoteta, mutta joskus on pystyttävä myös tunnustamaan itselleen tosiasiat. Minä jatkoin terapiaa vielä eron jälkeenkin jonkun aikaa ja voin todeta siitä olleen todellista apua. Lopputuloksesta huolimatta.
Myönsitkö sinä avoimesti omat virheesi terapiassa? Missä kohdin sinä tulit exääsi vastaan ja huomasit, ettei hän aiokaan muuttua? Kuinka monennella käyntikerralla? Kuuntelitko, ymmärsitkö ja kunnioititko sinä sitä mitä exäsi sanoi - kai hän siellä puhui? Vai eikö hän sanonut niitä sanoja ja asioita, joita halusit kuulla? Miten terapiassa oikein keskustellaan?
Miten sinä olit valmis muuttumaan terapiaan mennessä? Mistä tiedät että exäsi halusi vain saada tahtonsa läpi eikä korjausta asioille?
Miten terapeutti suhtautui teihin? Miksi lopetitte terapian?
Olitkohan sinä ymmärtänyt terapian oikein? Kuulostat siltä, että sinä olet katkera, kun et saanut omaa tahtoasi läpi. Kai se terapeutti antoi kummllekin tasapuolisesti suunvuoron?
En voi sille mitään, mutta pakko kommentoida että sinä kuulostat ihan "erotetun" miehen ex-vaimolta :)) Sori.
Hyvä että olette päättäneet kokeilla myös pariterapiaa ... eroatte tai jatkatte liittoanne, joka tapauksessa siitä on apua... ei mitään menetettävää.
Vuosia sitten tuli käytyä Väestöliiton parisuhdeterapiassa. Siitä huolimatta erosimme, tai paremminkin ymmärsimme erota -- ja mielestämme ero oli ns. "hyvä" vaikka tietenkin aina myös "kipeä" (helppoa eroa ei ole olemassakaan .. on vaikeita ja hyvin vaikeita)
Ei parisuhdeterapiaan voi "valmentautua" (vaan heittäytyä avoimin mielin, ilman liian suuria ennakko-odotuksia), ja kyllä se kanssanne keskustelava ulkopuolinen ammattilainen osaa ohjata vuoropuhelua rakentavasti... JOS teillä kummallakin on aito halu korjata suhdettanne, ja selvittää miten parasta edetä elämässänne/elämissänne... EIKÄ lähdetä syyttelemään, tai myöskaan liian hekkänahkaisella "marttyyrimielellä" olla liikkeellä, tyyliin; "mennään nyt ku on pakko... minun syytähän aina kaikki on..."
Toivon kaikkea hyvää yrityksellenne, jos tuosta selviätte, palkintona on entistäkin vahvempi parisuhde.
Jaksamista, ja postitiivisia ajatuksia !
Väestöliiton terapiaa tarjotaan vain lapsiperheille (ainakin Hgissä), joten jollei lapsia ole niin ensin kannattaa hankkia sellainen ja sitten hakeutua terapiaan. Kyllä sitä vuoden kitkuttelee huonossa suhteessa kun tietää pääsevänsä terapiaan koko perheen voimin.
terv. eräs joka erosi eikä koskaan saanut tietää olisko ongelmat olleet pieniä vai isoja. Mutta mitäs siitä. Nyt on rauha maassa. Koskaan ei kannata alkaa miettiä mitään ulkopuolisia apuja. Jos juttu ei toimi niin se ei toimi. Eroon vaan.
Mekin kävimme vaimoni kanssa v.2005 useita kertoja perheasiain neuvottelukeskuksessa ja meille siitä oli iso apu. Työntekijä siellä oli tasapuolinen meitä kumpaakin kohtaan eikä syytellyt. Meillä paha aviokriisi alkoi pikkuhiljaa parantua, joskin työtä teemme sen eteen vieläkin ja tästäkin eteenpäin. Olemme olleet aviossa 20v.
Olimme olleet naimisissa liki 20v ja liitto päättyi eroon, minun päätöksestäni.
Kävimme ex -mieheni kanssa pariterapiassa.
Alkuun hän ei ollu halukas lähtemää sinne, mutta sitten kuitenkin terapiaan päädyttiin.
Pariterapian tarkoitus ei ole pitää yhdessä taikka erottaa pariskuntaa.
Itse hain sieltä ymmärrystä erinäisiin asioihin. Nähtävästi ex -mieheni haki myös.
Terapiassa puhuttii pariskuntana ja yksilöinä kaikista maaliman asioista. Käsiteltiin koko elämän kaari aina siihen viimeiseen päivään asti.
Itse jatkoin terapiaa vielä eropäätöksen ääneen sanomista jonkun kuukauden.
Tiedän joku voi ajatella, että ei eropäätös niin nopesti tule valmiiksi. Mutta terapian kautta oivalsin ja käsitin myös omat toiminnot, että olin ns. "rakentanut" eropäätöstä jo liki parin vuoden ajan tiedostamatta ennen lopullisen päätöksen valmistumista.
Terapia ei mennyt hukkaan, sen myötä toivuin asioista ja olen tänä päivänä kokonainen ihminen ja kykenevä uuteen parisuhteeseen.
Opin luottamaan mieheen uudelleen.
Rakkaus ei aina riitä, se on taivallinen tosiasia.
Lämmöllä suosittelen pariterapiaa jokaiselle parisuhteelle jossa alkaa olla asioita liikaa.
Suosittelen myös, että pariskunnat ymmärtäisivät mennä apua hakemaan ennen kuin se on liian myöhäistä. Sillon uskoisin siitä olevan apua suhteen jatkumisen kannalta.
Meidän suhteemme alkoi jokin aika sen jälkeen kun mieheni oli eronnut edellisestä, lähes 20 vuotta kestäneestä liitostaan. Mies puhui niin viisaita ja järkeviä, että uskoin hänen todella paneutuneen heidän avioliittonsa ongelmiin ja itseensä.
Olin itsekin eronnut avoliitosta. Helppo ei ollut sekään ero, mutta olin jo sopeutunut uuteen elämäni. Olin hyvissä väleissä "exäni" kanssa, kun taas mies ei ollut väleissä ex vaimonsa ja lastensa kanssa.
Viitisen vuotta meni hyvin. Tuimme toisiamme vaikeina aikoina ja iloitsimme yhdessä pienistäkin ilonaiheista. Meillä oli yhteisiä vastustajia, mutta pysyimme järkkymättöminä. Jotkut antoivat periksi ja toiset kaikkosivat elämästämme. Se oli erikoista. Mutta ei meitä kukaan ulkopuolinen saanut erotettua.
Saimme lapsen. Rakensimme mukavan kodin. Olin sokea. Tai liian avaramielinen. Työnsin syrjään niitä ikäviä piirteitä joita miehessä alkoi näkyä. Valehtelua ja totuuden muuntelua, salailua. Vieläpä asiossa joissa hän olisi voinut olla hyvinkin rehellinen, tai jättää tekemättä asioita joiden tiesi loukkaavan minua, ja joita hänen ei tosiaankaan ollut mikään tarve tehdä. Toisaalta oli asioita joista hän itse kuvitteli, etten minä pitäisi ja valehteli silti. Kun nimenomaan asia oli päinvastoin, eli en todellakaan olisi vastustanut. Se oli käsittämätöntä.
Mies alkoi ns jäädä kiinni valehtelusta. Ihmettelin syitä. Ei hän osannut selittää, mutta ei mielestään kyllä valehdellutkaan. Puhuimme asiasta, pyysin rehellisyyttä. Hän lupasi. Kysyin mitä tein väärin, hänen mielestään en mitään. Esimerkiksi ennen kuin lapsemme syntyi mies oli sitä mieltä että se olisi tervetullut. Kun sitten tulinkin raskaaksi (ehkä mies ei uskonut raskauteeni, koska meni yli vuosi ennen kuin tärppäsi), mies alkoi miettiä olisiko lliian vanha isäksi. Aborttia en tehnyt, en edes harkinnut. Olin paniikissakin. Mies lupasi kantaa vastuunsa, ja kyllä hän "apunani" olikin.
Vähitellen epärehellisyys alkoi kasata riitoja välillemme. Aloimme nukkua eri huoneissa, koska riitoihin loppui läheiosyytemme. Aloin inhota miestä. Kuitenkin hän vakuutteli haluavansa elää vain ja ainoastaan minun kanssani, halusi yrittää. Teki pieniä tekoja osoittaakseen "rakkauttaan". Toista naista hänellä ei ollut. Sen tiedän. Silti kun luottamus oli mennyt se oli mennyt. En oikein voinut hyväksyä sitä.
Epätoivoissani kinusin miestä parisuhdeterapiaan. Hän vastusteli, mutta suostui yli vuoden houkuttelun jälkeen. Yllätyin kuinka avoimeksi terapia teki minut. Tuli käytyä läpi raskaita asioita elämän varrelta. Se oli itselleni valtavan hyvä kokemus.
Myös mies puhui, mutta hän puhui aivan eri suulla kuin minun mieheni. Hänellä oli aivan ennen kuulumaton lähestymistapa asioihin. Hän ei ollut koskaan minulle puhunut asioista siten vaikka olin pyytänyt pyytänyt ja pyytänyt kertomaan mitä hän sisimmässään ajatteli. Hän jotenkin käänsi monet asiat minun niskoilleni, tai jonkun toisen. Aina oli joku muu jonka syytä kaikki oli. Hän oli vain matkustaja omassa elämässään.
Eihän siitä sitten mitään tullut. Hänestä ei löytynyt rahtuakaan sellaista, minkä perusteella oltaisi jatkettu yhteistä elämäämme.
Kiukuissani huusin hänelle, että seuraavan naisen kanssa hän on jälleen ongelmissa jollei selvitä omaa päätään. Mies uhosi pysyvänsä yksin lopun elämää. Ja yksin on ollutkin nämä neljä vuotta. Hän on hieman sulkeutunut, mutta hoitaa työnsä joka on ollut hänelle aina tärkein elämässä. Tapaa lastamme ja toisen avioliittonsa lapsia, mutta eri aikoihin. Hänen toiset lapsensa eivät hyväksy meidän lasta.
En tiedä mikä häntä vaivaa, enkä jaksa enää miettiä. Oli tarpeeksi raskasta elää hänen rinnallaan ainaisessa epätietoisuudessa ja valheessa. Hänellä oli hyvä tilaisuus alkaa avautua ja järjestelemään omaa päätään sen terpaian avulla. Tai olisi mennyt itsekseen muualle.
Minulle henkilökohtaisesti terapia oli myös hyvä. Opin paljon uutta itsestäni, uusia suhtautumistapoja. Olen nykyään paljon itsevarmempi. Tai ehkä olen entinen oma itseni ;)
Suosittelen ainakin kokeilemaan. Se voi avata maailman toisen näköiseksi.
ja itsessä ei ollenkaan. Mieskin ensin "valehtelee" suhteen alussa haluavansa lapsen, mutta tosipaikan tullen (arjen koitettua) pyörtää mielensä. Onpa tosi epärehellinen tyyppi. Selvä valehtelija. Ei ihme, että elää nyt yksikseen, kuka nyt tuollaisen "valehtelijan" kanssa.
Miten hyvin pystyit ajattelemaan asiaa toisen kannalta, vai oliko ajattelusi aina miltä sinusta tuntuu ja miten sinä tilanteen ajattelet olevan? Älä nyt pahastu, mutta nyt tämän kirjoituksesi jälkeen kyllä toisen näkökulma olisi erittäin mielenkiintoista kuulla. Te ette tainneet olla samalla aaltopituudella lainkaan. EHkäpä teissä korostui 'mies marsista, nainen venuyksesta' -ajattelu.
Tämä oli aika paha: Hänestä ei löytynyt rahtuakaan sellaista, minkä perusteella oltaisi jatkettu yhteistä elämäämme.
Anteeksi kuinka, et löytänyt miehestäsi enää mitään, hän ei halunnut vai mitä? Miehesi viuhdoin avautui ja näytti sen oikean puolensa, mutta sinä et ottanut vastaan?