Aloitan keskustelun siitä kuuluuko rakkaus avioliittoon..Pitkässä suhteessa se alkuhuuma loppuu, eli rakastuminen, mutta jatkuuko avioliitto siitä huolimatta monellakin riippuen syistä kuten lapset, omaisuus jne.. eli kysymys onko avioliittoja joissa on jopa rakkautta?
Itsellä pohjautuu avio ihan muihin syihin kuin rakkauteen..
Itsellä pohjautuu avio ihan muihin syihin kuin rakkauteen..
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen ollut 16 vuotta naimisissa. Sitä ennen seurusteltiin 5 vuotta. Mikäli menettäisin puolisoni, kaipaisin häntä kovasti. Tuska olisi varmaan kova. Lähes kestämätön.
Päivittäin en tunne mitään suuria tunteita tai ihastumiseen kuuluvaa riemua hänen seurassaan. Tunnen vain hyvää oloa siitä, että olen osa tätä perhettä.
Välillä meillä on koviakin riitoja. Olemme molemmat taitavia sanankäyttäjiä ja pystymme loukkaamaan toisiamme pahasti. Toistaiseksi olemme aina kykeneet tekemään sovinnon.
Olemme varmasti molemmat tässä välillä ihastuneet toisiinkin. Sen pidemmälle niitä ihastuksia ei ole päästetty. Älykäs ihminen voi päättää rakastuuko vieraaseen vai ei.
Avioliiton vaikein vaihe oli muutama vuosi sitten. Lapset eivät enään tarvinneet niin paljon huolenpitoa. Elämä tuntui vähän tylsältä. Molemmat meistä varmaan ajattelivat, että elämää voisi olla tämän liiton ulkopiuolellakin. Elämään piti löytää uutta suuntaa ja sisältöä. Meille se löytyi liikunnasta. Aloimme myös tekemään matkoja yhdessä ilman lapsia.
Mitä se rakkaus oikein on? Minusta se on päätös. Ei kai rakkaus voi hävitä, kuin jokin kaasu. Joko päätöksessä pysytään tai sitten ei. Päätöksen pitäminen vaatii työtä. Se vaatii joustavuutta, itsekuria, valmiutta uhrautuakin.
Kaikken eniten se vaatii kykyä pitää joissain tilanteissa suunsa. kiinni.
rakkaus kuuluu avioliittoon ja en missän tapauksessa menisi naimisiin, jos en rakastaisi.
Suurin osa maapallon pareista on mennyt yhteen ja pysynyt liitoissaan ihan muista syistä kuin rakkaudesta.
Ja ajan mittaan todella muut seikat kuin intohimoinen rakkaus ovat hyvän ihmissuhteen ja perheen onnellinen pohja.
Vasta viimeisen sadan vuoden aikana länsimaissa on ruvettu yliarvioimaan rakkauden voimaa. Sillä intohimoisella rakkaudellako liitto pysyy koossa, lapset huolletaan hyvin, talous pysyy kunnossa?
Turhaa puhetta!
"Sillä intohimoisella rakkaudellako liitto pysyy koossa, lapset huolletaan hyvin, talous pysyy kunnossa?"
Kyllä, juuri sillä, kaikki muu on turhaa, jos se tärkein puuttuu...
Jos suhde on alkanut laimeissa merkeissä, mitä on odotettavissa vuosien kuluttua...ei ainakaan lisää intohimoa. Jos suhde alkaa intohimosta ja rakkauden huumasta, parhaassa tapauksessa se leimahtelee myöhemmin, vaikka arki ei olisikaan koko aikaa jatkuvaa intohimoa. Minun liittoni on sellainen ja olen hyvin onnellinen:) Harva varmaan uskoo tosissaan romanttisiin elokuviin ja kirjoihin ja uskoo suhteen jatkuvan täysin muuttumattomana vuodesta toiseen.
Jos ei mene rakkaudesta ja intohimosta naimisiin, niin mistä syystä sitten -taloudellisista syistä tai yksinelämisen pelon takia? Ei kovin imartelevaa sille, joka uskoo rakkauteen... Toivottavasti kumpikin puolisoista ainakin tietää mistä on kyse!
nim.ihmekysymyksiä.
Olen täysin samaa mieltä. Intohimo on parisuhteen suola. Arjen kiireissä se saattaa joskus painua taka-alalle, mutta leimahtaa uudestaan kun sille suodaan aikaa.
Pelkkä ystävyys ei riitä vaikka sitäkin tarvitaan.
Eri kysymys sitten on löytyvätkö nämä ominaisuudet yhdestä ja samasta ihmisestä. Luulenpa että aika harvoin.
miettiä miksi ihmiset, jotka eivät rakasta toisiaan, eivät kunnioita toisiaan eivätkä edes himoitse toisiaan, jatkavat yhteiselämää nimeltään avioliitto. Pelosta, että jää yksin, omaisuus menee jakoon...vai mikä. Ei mitään mairittelevia syitä nykyihmiselle pysyä yhdessä tyhjässä liitossa ihmisen kanssa, josta ei edes erityisemmin pidä.
Kyllä todellista rakkautta yhdessäolemiseen tarvitaan, muut syyt on lähinnä selityksiä tai liikesuhteita. Ei se tietysti sitä alkuhuumaa kaiken aikaa ole, mutta syvää tunnetta kuitenkin. Itselläni oli nuorena solmittu avioliitto, jonka perimmäisenä syynä näin jälkiviisaana ajatellen oli lähinnä tarve irtaantua lapsuudenkodista. Ihastumista toki oli, mutta todellista rakkautta ja yhteenkuuluvuutta ei. Aikanaan liitto päättyi. Minä lähdin, koska näin loppuelämäni siinä rakkaudettomassa liitossa mahdottomana. Jos olisin jäänyt, todennäköisesti kirjoittelisin myös samansuuntaisia kyynisiä kirjoituksia siitä, kuinka avioliitto ei kaipaa rakkautta.
Toisella kerralla olinkin sitten viisaampi.
Kiitos vastauksista, hyviä näkökantoja tuli esille. Itse sitä mieltä että elämä ei ole ikinä täydellistä, enkä minä eikä miehenikään ole sitä. Myönnän että vaikeaa elää parisuhteessa, jossa ei tunne muuta kuin ystävyyttä. Päättäminen rakastaa ei auta ainakaan minun kohdallani, enkä oikein ymmärrä miten sitä tunnetta sillä tavoin voisi ylläpitää. Himo, hellyys, fyysinen vetovoima...niitä en pysty tuntemaan vaikka olen yrittänyt. Mutta jos jotain olen päättänyt, niin antaa lapsilleni ehjän kodin.
Kommentteja tai muita vastaavassa tilanteessa olevia?
että olet päättänyt. Olet siis pohtinut asiaa ja päätynyt omassa elämässäsi tuohon ratkaisuun noista syistä. Hyvä niin. Ei siihen ole kenelläkään mitään sanomista. Joku toinen päätyy omassa elämässään toisenlaiseen ratkaisuun. Pääasia on, että ihmiset tekevät oman elämänsä suhteen harkittuja tekoja ja päätöksiä. Silloin niiden kanssa on hyvä elää.
Monesti se, ettei tunne mitään johtuu yksinkertaisesti arjesta, jossa elämme. Kotityöt, lapset, työ ym. kuluttavat tunnesuhdetta. Olen ollut itse aviossa 20v ja huomannut arkistuneeni. MUTTA kun parisuhdekurssin jälkeen innostuimme puoli vuotta hoitamaan avioliittoamme, saimme kaikki ne samat tunteet takaisin kuin teinivuosina, vieläpä syvempinä. Nyt taas arki vie. Hyvä tunnesuhde vaatii työtä, työtä ja vielä kerran työtä.