Mistä te muut laihduttajat löydätte motivaation laihduttaa? Kaikilla varmaan on eri asiat, mutta mä en vaan löydä motivaatiota vaikka syytä olisi.
Olin pahimmillani 110 kg, josta laihdutin viisi vuotta sitten 40 kiloa. Aikaa meni 1,5 vuotta suunnilleen. 70 kiloisena olin ihan sopivan kokoinen, koska olen pitkä. Pysyin painossani vuoden verran ja sitten aloin taas lihoa pikkuhiljaa. Vaaka näyttää tänään tasan sata.
Laihtuessani seurustelin liikunnallisen pojan kanssa, joka tietenkin auttoi laihtumisessa. Harrastuksenamme oli koiran ulkoilutus. Hän myös teki itse paljon terveellistä ruokaa. Itse olen tumpelo keittiössä. Asuin kaupungissa jossa kaikki ystävät lähellä, joten aina löytyi lenkkikaveri.
Nykyisin olen avoliitossa miehen kanssa jonka mielestä formula on liikuntaa, harrastuksenamme on autolla ajelu ja huoltoasema-kaffittelu. Lemmikkinä kaksi kissaa. Asumme lähiössä, josta kaverit asuvat kaukana. Työpaikka on alle kilometrin päässä, joten pakollista liikuntaa ei tule juuri ollenkaan. Kuljen pyörällä tai kävellen koska en omista ajokorttia.
Lyhyesti sanottuna elämäntapani on muuttunut hurjasti laiskempaan ja epäterveelliseen suuntaan.
Turha syytellä lihoamisesta avomiestä. Ei hän estä minua lähtemästä lenkille tai jumppasalille, ei pakota kahviloihin syömään pullaa tai pizzeriaan pizzalle.
Itsestä se on kiinni, mutta miten se tuntuukin niin vaikealta. Varsinkin nyt kun olen paisunut vanhoihin mittoihini melkein takaisin. 30 kiloa pudotettavana tuntuu aivan mahdottomalta.
Yritän löytää motivaatiota katselemalla kuvia joissa olin suht hoikka ja olen ripustanut näkyville hameen johon haluaisin mahtua. Silti vaan sipsipussi tai jäätelö vetää pidemmän korren ja lopputuloksena on tällainen itsesäälissä rypeminen.
En vaan tajua mistä sen motivaation viimeksi löysin. Nyt se vaan on niin hukassa. Haluaisi olla hoikka ja terve mutta toisaalta ei ole valmis tekemään mitään sen eteen. Aika epätoivoinen yhtälö, vai mitä?
Olin pahimmillani 110 kg, josta laihdutin viisi vuotta sitten 40 kiloa. Aikaa meni 1,5 vuotta suunnilleen. 70 kiloisena olin ihan sopivan kokoinen, koska olen pitkä. Pysyin painossani vuoden verran ja sitten aloin taas lihoa pikkuhiljaa. Vaaka näyttää tänään tasan sata.
Laihtuessani seurustelin liikunnallisen pojan kanssa, joka tietenkin auttoi laihtumisessa. Harrastuksenamme oli koiran ulkoilutus. Hän myös teki itse paljon terveellistä ruokaa. Itse olen tumpelo keittiössä. Asuin kaupungissa jossa kaikki ystävät lähellä, joten aina löytyi lenkkikaveri.
Nykyisin olen avoliitossa miehen kanssa jonka mielestä formula on liikuntaa, harrastuksenamme on autolla ajelu ja huoltoasema-kaffittelu. Lemmikkinä kaksi kissaa. Asumme lähiössä, josta kaverit asuvat kaukana. Työpaikka on alle kilometrin päässä, joten pakollista liikuntaa ei tule juuri ollenkaan. Kuljen pyörällä tai kävellen koska en omista ajokorttia.
Lyhyesti sanottuna elämäntapani on muuttunut hurjasti laiskempaan ja epäterveelliseen suuntaan.
Turha syytellä lihoamisesta avomiestä. Ei hän estä minua lähtemästä lenkille tai jumppasalille, ei pakota kahviloihin syömään pullaa tai pizzeriaan pizzalle.
Itsestä se on kiinni, mutta miten se tuntuukin niin vaikealta. Varsinkin nyt kun olen paisunut vanhoihin mittoihini melkein takaisin. 30 kiloa pudotettavana tuntuu aivan mahdottomalta.
Yritän löytää motivaatiota katselemalla kuvia joissa olin suht hoikka ja olen ripustanut näkyville hameen johon haluaisin mahtua. Silti vaan sipsipussi tai jäätelö vetää pidemmän korren ja lopputuloksena on tällainen itsesäälissä rypeminen.
En vaan tajua mistä sen motivaation viimeksi löysin. Nyt se vaan on niin hukassa. Haluaisi olla hoikka ja terve mutta toisaalta ei ole valmis tekemään mitään sen eteen. Aika epätoivoinen yhtälö, vai mitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
löydy sopivia vaatteita enää. Tai siis on sopivia, mutta ei kolmekymppisten vaateiden näkösiä. Jos housut menee kiinni niin lahkeet on järkky pitkät. Se on yks tekijä.
Toinen tekijä on se, että tunnen oloni todella tukalaksi nykyisessä painossa. Hengästyn helposti, hikoilen paljon, en kestä kesää kun on niin kuuma. En siis kertakaikkiaan viihdy itsessäni. Itsetunto on tasan nolla ja pidän itseäni kaikkea muuta kuin naisellisena.
Kolmas tekijä: kävin vasta pojan kaa leffassa ja teatterin tuoli oli aika ahdas mulle. Just siihen mahtu istuun mut eipä siinä ollu tyhjää reunilla. Se kans pysäytti.
Neljäs tekijä eikä suinkaan se vähäisin tekijä: terveys. Kolestroli koholla, samoin lievästi verenpaine. Verensokeri on vielä normaali mutta en halua sairastua kakkostyypin diabetekseen tai muuhun vastaavaan ylipainosta johtuvaan sairauteen.
Itse olen myös laihduttanut sen sata kertaa ja joka kerta vannonut, että nyt onnistun. Joka kerta olen myös pettynyt itseeni ja saanut kilot tuplaten takas. Koskaan en ole mitenkään hoikka ollutkaan, mutta nykynen paino on jo pohjanoteeraus.
Minä en myöskään löydä sopivaa vaatetta. Normaaleista mallistoista on turha edes etsiä ja isojen tyttöjen mallistot eivät sovi mun kropalle. Mielestäni niiden vaatteiden suunnittelijat kuvittelevat että kaikki lihavat naiset ovat suoria läskipötkylöitä joka suunnasta. Meikäläinen on oikein korostunut päärynävartalo. Yläosasta kokoa 42 ja alaosasta 48-50. Eli muuten sievän ulkonäön pilaa monumentaalinen takamus.
Mulla se on tässä vaiheessa lähinnä joku sitkeä päähänpinttymä. Puolitoista vuotta laihduttelua kehissä, ekan puolen vuoden aikana ne suuret tulokset tuli ja tässä vaiheessa lähinnä tuntuu paino pysyvän samoissa lukemissa ... mikä on tietty parempi kuin että lihoisi, mutta nihkeetä kun tietää että on vielä muutama kilo löysää jäljellä ja niistä on niiiin vaikea päästä eroon.
Eli itsellä lähinnä taitaa olla jotain uppiniskaisuutta kuvioissa, ei vaan osaa luovuttaa ennen kuin tavoitteet on saavutettu. Nykyisellä liikunta- ja ruokamäärillä näkee peilistä että edistystä kyllä tapahtuu, se on vaan hidasta :D
Toisaalta ei tarvitse kuin vähän verrata normaalia elämää ennen ja jälkeen 40kg laihduttamisen, tekisin saman uudestaan heti. Vaikka en painorasisti olekaan, nautin suunnattomasti olostani kevyempänä.
Enpä haluaisi olla mikään ylipositiivinen pelle, mutta kaikki on, kuten kaikessa muussakin, asenteesta kiinni. Elämänasenteesi vaikuttaa aika masentavalta tällä hetkellä.
Olen itse ikuinen laihduttaja ja tilanteesi on melkoisen tutun kuuloinen. Olen taas hiukan lähempänä ihannepainoani, mutta matkaa olisi vielä.
Viimeaikoina en ole ottanut stressiä laihduttamisesta, toisin sanoen olen yrittänyt ajatella muutakin kuin ruokaa ja nauttia kävelylenkeistä ilman,että ajattelen kuinka paljon kulutan liikkuessani. Pitäisi siis hankkia jotain muuta tekemistä kuin syöminen ja kiloista murehtiminen. Mieluummin sellaista tekemistä, mistä itsekin nauttii esim. käsityöt tai joku liikuntamuoto.
Terveys on aina kaikki kaikessa.Sen verran pitää itseään rakastaa, että valitsee omalle elimistölleen parasta ruokaa eli kasviksia,hedelmiä ja ruisleipää ym.terveellistä.
Pikkuhiljaa alkaa kilot tippua.
Toimii ainakin minulla.
Tsemppiä sulle!
mä katselin kuvia yksistä juhlista ja voi kauheaa. olin kuin mikäkin sikapossu pinkissä vaatteessa. apua. sain siitä kimmokkeen. olisko hiukan narsistista... tammikuussa vaaka näytti yli sata. nyt olen sulatellut jo 16 kiloa. olo on mahtava ja fiilarit sen mukaiset. tiedä olevani vieläkin runsaasti ylipainoinen, mutta on tää tilanne nyt parempi kuitenkin. säännöllinen liikunta on jo lähes jokapäiväistä. työstä tää homma käy, mutta kannattaa. vaatteitakin löytyy kaupoista jo paremmin ja ei aina tarvitse hakea sieltä isojen tyttöjen osastolta...