Silmätkin särkyvät surusta?

Kyllä näin voi tapahtua; tuli heti mieleen murhatun Kyllikki Saaren äidistä, muistan lukeneeni, että hän "itki silmänsä kuiviksi".

Silmätippoja nyt ainakin pehimpiin oireisiin ja voisit ehkä todeta että olet jo niin paljon itkenyt, että saat siirtyä surussasi seuraavaan vaiheeseen. En tietenkään tarkoita, etteikö enää pitäisi ollenkaan itkeä, mutta ei pidä kuitenkaan silmiään tuhota.

On selvää että tunnet itesi nyt vajavaiseksi; onhan sinusta nyt tavallaan "puolet pois". Kestää oman aikansa että voit kokea olevasi kuitenkin ihan täysipainoinen ja arvokas ihminen, arvokas yksilönä. Jumala sinua sinua surussasi lohduttakoon ja kantakoon, sinulle vielä paljonkin, iloa elämässäsi antakoon. Väistyköön masennus mielestäsi ja elämä elämässäsi voittakoon!

No, kun minulla on ollut kroppa ihan sekaisin. Vatsa löysänä, jalat hyytelönä, päätä särkee ja joskus särkee ihan mihin vaan, niin kuin olisi maantiejyrällä ajettu yli. Aivan voimaton olo, kun ruoka ei maistu, koska ei ole makuaistia tallella. Unta saan vain nukahtamispillereillä, mutta sitten herään kuitenkin 3.30 ja taas 4.30 ja sitä rataa, yhtenä päivänä nukahdin rattiin töistä tullessani. Rauhoittavia en enää syö, koska en pystyisi tekemään työtäni. Mielialalääkkeitä kokeilin yhden ja siitä tuli hirveän paha olo.
Kävin kerran sururyhmässä, mutta sain jonkun "hapenpuutekohtauksen" ja ryntäsin pois kesken kaiken. Oli paniikkihäiriöitäkin yhteen aikaan ja posttraumaattinen stressi. Paikkakunnallani ei ole kuin seurakunnan nuorten leskien ryhmä. Ikää minulla on 42 vuotta, mutta nyt tunnen itseni noin 80 vuotiaaksi. Täytyy vilkaista tuota nettiryhmää.
Kuinka selvisit kolme vuotta järjissäsi?

old_profile_39340 kirjoitti:

No, kun minulla on ollut kroppa ihan sekaisin. Vatsa löysänä, jalat hyytelönä, päätä särkee ja joskus särkee ihan mihin vaan, niin kuin olisi maantiejyrällä ajettu yli. Aivan voimaton olo, kun ruoka ei maistu, koska ei ole makuaistia tallella. Unta saan vain nukahtamispillereillä, mutta sitten herään kuitenkin 3.30 ja taas 4.30 ja sitä rataa, yhtenä päivänä nukahdin rattiin töistä tullessani. Rauhoittavia en enää syö, koska en pystyisi tekemään työtäni. Mielialalääkkeitä kokeilin yhden ja siitä tuli hirveän paha olo.
Kävin kerran sururyhmässä, mutta sain jonkun "hapenpuutekohtauksen" ja ryntäsin pois kesken kaiken. Oli paniikkihäiriöitäkin yhteen aikaan ja posttraumaattinen stressi. Paikkakunnallani ei ole kuin seurakunnan nuorten leskien ryhmä. Ikää minulla on 42 vuotta, mutta nyt tunnen itseni noin 80 vuotiaaksi. Täytyy vilkaista tuota nettiryhmää.
Kuinka selvisit kolme vuotta järjissäsi?

kuinka selvisin järjissäni. Tuo aika on yhtä pötköä, en pysty sanomaan millainen oli se kesä tai talvi.
Minulla on koira ja kissa ja niitä oli pakko hoitaa, koiran kanssa oli pakko lähteä liikkeelle. Minulla oli kuten sinulla. Koko kroppaa särki ja kipuja oli siellä sun täällä. Minulle puhkesi surussa SLE reuma
johon vasta viime kesän lopulla sain lääkkeet. Tunsin myös itseni tosi vanhaksi ainakin 100v.
Olen 53v nyt miehen kuollessa olin 50v. Sen muistan kun katsoin vanhempiani touhussa heidän mökillään. Katsoin että voi hyvänen aika he ovat paremmassa kunnossa kuin minä. Sairastuin myös keuhkokuumeeseen viime kesänä, mikä osoittaa kuinka huonosti olin itseäni hoitanut. Ei jaksanut. Nyt olen herännyt hoitamaan itseäni ja syömään vitamiineja. Minä kyllä lihoin surussa, lihoin ihan stressistä. Saatoin syödä esim. kuukauden ajan jokaisena päivänä pelkästään pannukakkua kun en muuta jaksanut tehdä. Imuroimatta oli parikin viikkoa, joka paikka koiran ja kissan karvoja. Ikkunaan olin laittanut verhot joiden sivusaumat oli ompelematta, eikä se häirinnyt minua yhtään. Jotenkin noista ajoista on tultu tähän päivään, jolloin jaksaa paneutua itseensä ja kotiinsa. Sain myös paljon lohtua Martti Lindqvistin kirjasta Surun tie. Luin sen ainakin kolmeen kertaan. Voimia sinulle, auringon pilkettä sinne harmaaseen suruun. Halit

catz kirjoitti:

kuinka selvisin järjissäni. Tuo aika on yhtä pötköä, en pysty sanomaan millainen oli se kesä tai talvi.
Minulla on koira ja kissa ja niitä oli pakko hoitaa, koiran kanssa oli pakko lähteä liikkeelle. Minulla oli kuten sinulla. Koko kroppaa särki ja kipuja oli siellä sun täällä. Minulle puhkesi surussa SLE reuma
johon vasta viime kesän lopulla sain lääkkeet. Tunsin myös itseni tosi vanhaksi ainakin 100v.
Olen 53v nyt miehen kuollessa olin 50v. Sen muistan kun katsoin vanhempiani touhussa heidän mökillään. Katsoin että voi hyvänen aika he ovat paremmassa kunnossa kuin minä. Sairastuin myös keuhkokuumeeseen viime kesänä, mikä osoittaa kuinka huonosti olin itseäni hoitanut. Ei jaksanut. Nyt olen herännyt hoitamaan itseäni ja syömään vitamiineja. Minä kyllä lihoin surussa, lihoin ihan stressistä. Saatoin syödä esim. kuukauden ajan jokaisena päivänä pelkästään pannukakkua kun en muuta jaksanut tehdä. Imuroimatta oli parikin viikkoa, joka paikka koiran ja kissan karvoja. Ikkunaan olin laittanut verhot joiden sivusaumat oli ompelematta, eikä se häirinnyt minua yhtään. Jotenkin noista ajoista on tultu tähän päivään, jolloin jaksaa paneutua itseensä ja kotiinsa. Sain myös paljon lohtua Martti Lindqvistin kirjasta Surun tie. Luin sen ainakin kolmeen kertaan. Voimia sinulle, auringon pilkettä sinne harmaaseen suruun. Halit

Hyvä kuulla, että nyt huolehdit itsestäsi. Eikö elukat olekin aika ihania, varsinkin jos ei ole lapsia? Meidän kissa oli opetettu, että se ei saa sängyssä olla kuin jaloissa, mutta nyt annan sen nukkua kainalossa.
Reumasta tuli mieleen, että kun veljeni kuoli 6 vuotta sitten, äidillämme puhkesi reuma.
Täytyypä lukea tuo mainitsemasi kirja. Itse olen lukenut Soili Poijulan "Surutyö" ja Elisabeth Kübler-Rossin & David Kesslerin "Suru ja surutyö", mutta en oikein ymmärtänyt tai en muista mitään, luin varmaan liian aikaisessa vaiheessa.
Onko se totta, että elämä voi jatkua kaikesta huolimatta? Haudalla käydessäni haluaisin jäädä sinne olemaan.

old_profile_39340 kirjoitti:

Hyvä kuulla, että nyt huolehdit itsestäsi. Eikö elukat olekin aika ihania, varsinkin jos ei ole lapsia? Meidän kissa oli opetettu, että se ei saa sängyssä olla kuin jaloissa, mutta nyt annan sen nukkua kainalossa.
Reumasta tuli mieleen, että kun veljeni kuoli 6 vuotta sitten, äidillämme puhkesi reuma.
Täytyypä lukea tuo mainitsemasi kirja. Itse olen lukenut Soili Poijulan "Surutyö" ja Elisabeth Kübler-Rossin & David Kesslerin "Suru ja surutyö", mutta en oikein ymmärtänyt tai en muista mitään, luin varmaan liian aikaisessa vaiheessa.
Onko se totta, että elämä voi jatkua kaikesta huolimatta? Haudalla käydessäni haluaisin jäädä sinne olemaan.

Itselläni ei ole lemmikkiä, mutta naapurissa on vanha koira, joka aikaisemmin ei korviaan lotkauttanut kun menin käymään, mutta kun menin kertomaan mieheni kuolemasta ja itkin, vanha koira nousi maasta, tuli lähelleni ja katsoi lohduttavasti. Kyllä se ymmärsi tuskani.
Olen nyt ollut yksin täällä pienessä kodissamme kohta neljä kuukautta. Läheisyyden kaipuu on valtava. Pelottaa mennä nukkumaan yksin ja aamut ovat kaikkein pahimpia. Vieläkin vain palelee ja oksettaa. Olen saanut rauhoittavaa lääkettä, mutta olen ottanut sitä vain suurimpaan ahdistukseen. Ainoa lohtuni on mieheni lempivillatakki, jota pidän yöllä lähelläni ja joka ilta kuuntelen rentoutumiskasetin. En tiedä auttaako se, mutta kuvittelen, että se antaa rauhallisemman unen. Kaapissa on myös nukahtamislääkettä, mutta sitä en ole vielä ottanut. Tätä elämää on vaikea käsittää, en voi ymmärtää, että hyvä, rakas ihminen on pois ja olen yksin, jokahetkinen ikävä vain seuralaisena.
Elämässä ei tunnu olevan mitään mielenkiintoa eikä tarkoitusta.

old_profile_39340 kirjoitti:

Hyvä kuulla, että nyt huolehdit itsestäsi. Eikö elukat olekin aika ihania, varsinkin jos ei ole lapsia? Meidän kissa oli opetettu, että se ei saa sängyssä olla kuin jaloissa, mutta nyt annan sen nukkua kainalossa.
Reumasta tuli mieleen, että kun veljeni kuoli 6 vuotta sitten, äidillämme puhkesi reuma.
Täytyypä lukea tuo mainitsemasi kirja. Itse olen lukenut Soili Poijulan "Surutyö" ja Elisabeth Kübler-Rossin & David Kesslerin "Suru ja surutyö", mutta en oikein ymmärtänyt tai en muista mitään, luin varmaan liian aikaisessa vaiheessa.
Onko se totta, että elämä voi jatkua kaikesta huolimatta? Haudalla käydessäni haluaisin jäädä sinne olemaan.

vuoden kävin monta kertaa viikossa haudalla ja poltin siellä jatkuvasti kynttilää. Lauloin, itkin ja seisoin tyhjin katsein siellä. Olisin halunnut viedä jakkaran sinne jotta olisin voinut olla siellä tuntikaupalla.
Onneksi oli työ joka hetkittäin vei ajatukset muualle.
Kävin jossain vaiheessa Soili Poijulan luennolla suru kriisistä. Siellä koin olevani kaltaisteni joukossa. Suurin osa oli kokenut menetyksen ja ymmärsivät toisiaan. Sieltä jäi myös mieleen silkkaa faktaa, tutkittua tietoa surusta. On tutkittu että 2v menee ennen kuin toiminta kyky palautuu. Tuon faktan voin allekirjoittaa täysin.
Kyllä sinäkin selviät, muutkin ovat selvinneet, vaikka aika pitkään sitä on valmis menemään perässä hautaan. Surusi on kovin tuore vielä, et ole varmaankaan päässyt vielä edes shokki vaiheesta.
Koin aika rasittavana sen että nykyään ei surusta saa puhua. Ihmiset olettavat että muutaman kuukauden jälkeen elämä jatkuu normaalisti. Mikään ei kuitenkaan palaa samaksi kuin ennen toisen pois menoa oli. Jäljelle jääneet pitää rakentaa uusi identiteetti elämälle, ilman sitä rakasta puolisoa.
Vaikeaa on juhlapyhät ne tuovat aina tyhjyyden.
Kuitenkin sitä jotenkin vaan rakentaa sen uuden elämän, pienistä palasista. Halit sinulle, särkynyt sydän.

Niin yksin kirjoitti:

Itselläni ei ole lemmikkiä, mutta naapurissa on vanha koira, joka aikaisemmin ei korviaan lotkauttanut kun menin käymään, mutta kun menin kertomaan mieheni kuolemasta ja itkin, vanha koira nousi maasta, tuli lähelleni ja katsoi lohduttavasti. Kyllä se ymmärsi tuskani.
Olen nyt ollut yksin täällä pienessä kodissamme kohta neljä kuukautta. Läheisyyden kaipuu on valtava. Pelottaa mennä nukkumaan yksin ja aamut ovat kaikkein pahimpia. Vieläkin vain palelee ja oksettaa. Olen saanut rauhoittavaa lääkettä, mutta olen ottanut sitä vain suurimpaan ahdistukseen. Ainoa lohtuni on mieheni lempivillatakki, jota pidän yöllä lähelläni ja joka ilta kuuntelen rentoutumiskasetin. En tiedä auttaako se, mutta kuvittelen, että se antaa rauhallisemman unen. Kaapissa on myös nukahtamislääkettä, mutta sitä en ole vielä ottanut. Tätä elämää on vaikea käsittää, en voi ymmärtää, että hyvä, rakas ihminen on pois ja olen yksin, jokahetkinen ikävä vain seuralaisena.
Elämässä ei tunnu olevan mitään mielenkiintoa eikä tarkoitusta.

Ymmärrän surusi ja yksinäisyyden tunteesi, menetin oman mieheni vajaa kaksi kuukautta sitten aivan yllättäen silmieni edessä. Ja vasta nyt on tullut se vaihe, että todella käsittää, että menetys on ollut lopullinen. Ehdimme olla naimisissa lähes 44 vuotta, joten menetys tuntuu todella vaikealta. Itse jäin eläkkeelle hoitotyöstä reilu vuosi sitten ja meillä oli paljon suunnitelmia, kuinka yhteistä aikaa vietämme molemmat eläkeläisinä, mutta kaikki muuttui silmänräpäyksessä. Ja niin kuin totesit, illat ja yöt ovat vaikeimmat, kaikki ajatukset pyörivät ajatuksissa.
Ja itku on herkässä niin, että silmät tuntuvat kipeiltä, mutta hyvä itkun on antaa tulla. Monesti vain ajattelen, että eikö tämä suru hellitä koskaan!
Nyt elän vain päivä kerrallaan ja toivon, että tästä vielä on mahdollisuus toipua ja jatkaa elämää eteenpäin. Voimia sinulle toivotan, mennään kohti kesää ja valoisaa aikaa.

sirke44 kirjoitti:

Ymmärrän surusi ja yksinäisyyden tunteesi, menetin oman mieheni vajaa kaksi kuukautta sitten aivan yllättäen silmieni edessä. Ja vasta nyt on tullut se vaihe, että todella käsittää, että menetys on ollut lopullinen. Ehdimme olla naimisissa lähes 44 vuotta, joten menetys tuntuu todella vaikealta. Itse jäin eläkkeelle hoitotyöstä reilu vuosi sitten ja meillä oli paljon suunnitelmia, kuinka yhteistä aikaa vietämme molemmat eläkeläisinä, mutta kaikki muuttui silmänräpäyksessä. Ja niin kuin totesit, illat ja yöt ovat vaikeimmat, kaikki ajatukset pyörivät ajatuksissa.
Ja itku on herkässä niin, että silmät tuntuvat kipeiltä, mutta hyvä itkun on antaa tulla. Monesti vain ajattelen, että eikö tämä suru hellitä koskaan!
Nyt elän vain päivä kerrallaan ja toivon, että tästä vielä on mahdollisuus toipua ja jatkaa elämää eteenpäin. Voimia sinulle toivotan, mennään kohti kesää ja valoisaa aikaa.

44 vuotta kuulosta ihananalta, sinulla on varmasti tuhansia miljoonia kauniita muistoja. Itse sain olla rakkaani kanssa vain 10 vuotta.
Toivon, että sinulla on ystäviä, lapsia, sukulaisia tukenasi. Mutta eiväthän he ole tukena silloin, kun eniten tarvitsisi, illoin ja öisin.
Auttaako sinua, jos käyt jossain ystäviesi kanssa. Itselläni työssä olo saa ajatusten virran poikki, mutta olet jäänyt eläkkeelle...Joku harrastus voisi auttaa sinua ajattelemaan muuta. Jos antaa ajatusten vain kiertää samaa kehää, tuntuu että pää halkeaa.
Toivottavasti tuleva valoisa aika auttaa meitä, talvi olikin niin pitkä ja synkkä.

old_profile_39340 kirjoitti:

44 vuotta kuulosta ihananalta, sinulla on varmasti tuhansia miljoonia kauniita muistoja. Itse sain olla rakkaani kanssa vain 10 vuotta.
Toivon, että sinulla on ystäviä, lapsia, sukulaisia tukenasi. Mutta eiväthän he ole tukena silloin, kun eniten tarvitsisi, illoin ja öisin.
Auttaako sinua, jos käyt jossain ystäviesi kanssa. Itselläni työssä olo saa ajatusten virran poikki, mutta olet jäänyt eläkkeelle...Joku harrastus voisi auttaa sinua ajattelemaan muuta. Jos antaa ajatusten vain kiertää samaa kehää, tuntuu että pää halkeaa.
Toivottavasti tuleva valoisa aika auttaa meitä, talvi olikin niin pitkä ja synkkä.

Kiitos kauniista ajatuksistasi!

Minulla on hyvä turvaverkko, lapset ja lastenlapset sekä muita läheisiä. Hekin surevat isän, ukin ja hyvän ihmisen äkillistä menetystä. Toivon, että osaan antaa heille myös tilaa käydä omaa surutyötänsä läpi, kaikki suremme kuitenkin yksilöinä ja jokaisella surussa on erilaisia tunnetiloja. Tuemme toisiamme kukin omien resurssiemme mukaan.

Tietysti odotin, että meidän yhteinen eläkeaikamme olisi ollut pitempi kuin vuosi. Nyt meillä olisi ollut yhteistä aikaa toisillemme ja lastenlapsille, ei ollut enää kolmivuorotyöni kuvioissa mukana. Suunnittelimme tulevaa kesää, mutta kaikki oli ohi silmänräpäyksessä. Olen kuitenkin kiitollinen, että saimme yhden kesän viettää haluamallamme tavalla, muistelen usein viimeistä kesäämme suruni keskellä.

Meillä oli paljon hyviä ja hienoja vuosia, oli myös murheita, mutta ne jaoimme yhdessä ja nyt tuntuu siltä, että puolet itsestäni katosi hänen mukanaan.

Rakkaus ei kuole koskaan, mieheni elää muistoissani elämäni loppuun asti. Tästä vain on elämää jatkettava eteenpäin ja toivottava, että jostakin niitä voimia saan.