Olen kovasti hämmentynyt ja ongelmani tuntuu olevan minä itse. Kysynpä kuitenkin neuvoja ja kokemuksia muilta, jos olette mahdollisesti kokeneet samaa.
Olen 40:n korvilla ja elämä on periaatteessa järjestyksessä. On toimiva (?) parisuhde, lapsia ja aineelliset olot ok. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta kun ei. Jotenkin on koko ajan sellainen tunne, että tässä sitä täytellään kaikkien ulkopuolisten odotuksia eikä tehdä itselle mitään. Samalla vaivaa sellainen tunne, että koko elämä puuduttaa; kaikki on aina samanlaista arkista rutiinia, turvallista toki, mutta kovin ennalta arvattavaa.
Taannoin parisuhteessa oli ongelmia, niitä oli sekä minussa että toisessa osapuolessa. Ongelmista keskusteltiin pitkään ja hartaasti ja ero oli todella lähellä (harkinta-aika käynnissä nyt). Nyt on sellainen olo, että tuo "puuduttava" elämä saattaa johtaa eron toteutumiseen.
Kotona ollessa, vaikka kaikki onkin kunnossa, on kovin ahdistava olo ja tuntuu siltä, että koko ajan tekemisiäni vahdittaisiin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta toisen osapuolen lähestyminen ja vaatimukset läheisyydestä tuntuvat aina vain ahdistavammalta.
Tämä asia vaivaa minua kovin ja toivoisin saavani kommentteja & kertomuksia miten olette selvinneet tällaisesta. En oikein millään jaksa uskoa, että olisin ainut, joka tällaiseen olotilaan on törmännyt.
Olen 40:n korvilla ja elämä on periaatteessa järjestyksessä. On toimiva (?) parisuhde, lapsia ja aineelliset olot ok. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta kun ei. Jotenkin on koko ajan sellainen tunne, että tässä sitä täytellään kaikkien ulkopuolisten odotuksia eikä tehdä itselle mitään. Samalla vaivaa sellainen tunne, että koko elämä puuduttaa; kaikki on aina samanlaista arkista rutiinia, turvallista toki, mutta kovin ennalta arvattavaa.
Taannoin parisuhteessa oli ongelmia, niitä oli sekä minussa että toisessa osapuolessa. Ongelmista keskusteltiin pitkään ja hartaasti ja ero oli todella lähellä (harkinta-aika käynnissä nyt). Nyt on sellainen olo, että tuo "puuduttava" elämä saattaa johtaa eron toteutumiseen.
Kotona ollessa, vaikka kaikki onkin kunnossa, on kovin ahdistava olo ja tuntuu siltä, että koko ajan tekemisiäni vahdittaisiin. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta toisen osapuolen lähestyminen ja vaatimukset läheisyydestä tuntuvat aina vain ahdistavammalta.
Tämä asia vaivaa minua kovin ja toivoisin saavani kommentteja & kertomuksia miten olette selvinneet tällaisesta. En oikein millään jaksa uskoa, että olisin ainut, joka tällaiseen olotilaan on törmännyt.
Vastaukset 12
Vanhimmat
mies vai nainen ? Ei tiedä mihin ottaa kantaa kun sukupuolet ajattelee hiukan eri lailla asioista .
Mieshän minä. Nyt voit ottaa kantaa :)
Niin, kuulostaa siltä, että sinulla on menossa ikäkriisi siis 40-kriisi. Siihen olotilaan olet sinä itse "syyllinen" jos niin voi sanoa. Mitä tähän muuta voi sanoa, kun että se menee ajan kanssa ohitse. Kannattaa kuitenkin jutella asiasta naisesi kanssa, koska niin vältytään turhilta loukkaantumisilta jne. Että nainenkin tietää missä mennään. Tälläiset kriisit kuuluvat elämään ja naisellasikin saattaa olla joku päivä joku vastaava kriisi.
Varmaan ikäkin vaikuttaa asiaan. Aikakin auttaa, mutta tätä on jatkunut jo kohta vuoden verran, joten se aika saisi ruveta jo auttamaankin, eikä vain kulua ...
Kai minä olen eniten hämmentynyt siitä, että muutoksen/muutosten tarve tuntuu olevan kova ja muutosta ei synny millään elämän alueella siihen tahtiin kuin nyt haluaisi. Tässä taas on oiva esimerkki siitä, että ihminen on eläin, joka ei tyydy koskaan siihen mitä sillä on :)
Vaikuttaa että sinulla on 40-kriisi. Minulla nuo ajatukset olivat 30 tietämillä. Silloin miettii tätäkö tämä elämä on. Mitä olen saanut aikaiseksi ja meinaanko tosiaan junnata tässä paikallaan lopun elämääni. Ajattelee että jotain omaa pitäisi olla joka piristää. Valitettavan usein sitä omaa saadaan hakemalla toinen mies/nainen ja seurauksena on ero. Se on väärä tapa, tulisi hakea uusia harrastuksia, opiskella, kehittää itseään, muuttaa suuntaa muulla tavoin. Yhteinen aika toisen kanssa (ilman lapsia) on tärkeää ja sen seikan laiminlyönti johtaa jo kliseeksi muodostuneeseen eron syyhyn: "kasvoimme erilleen". Lapset kun eivät useinkaan unohdu, mutta puoliso unohtuu.
Kuvauksesi perusteella teidän yhteiselämänne (liekö naimisissa?) on muuttumassa kumppanuusvaiheeseen. Itse asiassa voisin sanoa että kumppanuus on parhaimpia avioliiton aikoja, koska silloin molemmilla puolisoilla on omiakin harrastuksia, enää ei olla niin riippuvaisia toisista mutta kuitenkin tunnetaan vahvaa yhteenkuuluvuutta ja keskustellaan asioista paljon. Suuntaudutaan tavallaan kuin enemmän ulospäin. Valitettavasti monet eivät tähän avioliiton vaiheeseen pääse, vaan pilaavat liittonsa käsittelemällä kriisinsä väärin: suuntautuvat ulospäin menemällä toisen sänkyyn. Jo tutkimuksin on osoitettu että suurin osa eroista syntyy erillistymisvaiheessa.
Omassa liitossani hankalinta oli kun kriisit eivät tulleet samaan aikaan. Toisella vaihe alkoi noin puolta vuotta myöhemmin. Kun nyt niistä ajoista on kulunut vuosia, huomaa että nämä kriisit ja elämänvaiheet ovat tarpeellisia. Kun ne osaa mennä läpi yhdessä, näkyvissä on vain parempaa. Juuri tämän vuoksi kriiseihin kaatuneet liitot eivät ennusta seuraavankaan onnistumista.
Kriiseistä selviää juttelemalla paljon. Tosin niistä saattaa kehkeytyä riitojakin, mutta siinä ei mitään ihmeellistä kun ei anna auringon laskea riidan päälle. Kummasti helpottaa kun toiselle voi kertoa kuinka puuduttaa.
Kuten eräskin nainen oli sanonut: Meillä ei eroa olisi tullutkaan jos olisin puhunut mieheni vioista miehelle itselleen enkä vain ystävilleni. Tapahtui klassinen erilleen kasvaminen miehen tietämättä syytä.
Kiitos! Tämä 40 -kriisi taitaa kyllä uida aika syvällä, koska sinkkuelämäkin pyörii mielessä yhtenä vakavasti otettavana vaihtoehtona, joskaan mitään peruuttamattomia päätöksiä ei ole tehty.
Kai se on osa tätä kriisiä, mutta kovasti sitä miettii, miten välttyy tulemasta katkeraksi kuusikymppiseksi ja saisi vaihtelua tähän elämään muutenkin.
kuusikymppiseksi pääsee parhaiten alkamalla sinkuksi nelikymppisenä. Mieti nyt oikein tarkkaan mitä ajattelet! Menetät läheisen ihmissuhteen ja kutsut sitä vaihteluksi elämään.. Onhan se sitä, mutta missä mielessä?
Vaikuttaa että sinulla on 40-kriisi. Minulla nuo ajatukset olivat 30 tietämillä. Silloin miettii tätäkö tämä elämä on. Mitä olen saanut aikaiseksi ja meinaanko tosiaan junnata tässä paikallaan lopun elämääni. Ajattelee että jotain omaa pitäisi olla joka piristää. Valitettavan usein sitä omaa saadaan hakemalla toinen mies/nainen ja seurauksena on ero. Se on väärä tapa, tulisi hakea uusia harrastuksia, opiskella, kehittää itseään, muuttaa suuntaa muulla tavoin. Yhteinen aika toisen kanssa (ilman lapsia) on tärkeää ja sen seikan laiminlyönti johtaa jo kliseeksi muodostuneeseen eron syyhyn: "kasvoimme erilleen". Lapset kun eivät useinkaan unohdu, mutta puoliso unohtuu.
Kuvauksesi perusteella teidän yhteiselämänne (liekö naimisissa?) on muuttumassa kumppanuusvaiheeseen. Itse asiassa voisin sanoa että kumppanuus on parhaimpia avioliiton aikoja, koska silloin molemmilla puolisoilla on omiakin harrastuksia, enää ei olla niin riippuvaisia toisista mutta kuitenkin tunnetaan vahvaa yhteenkuuluvuutta ja keskustellaan asioista paljon. Suuntaudutaan tavallaan kuin enemmän ulospäin. Valitettavasti monet eivät tähän avioliiton vaiheeseen pääse, vaan pilaavat liittonsa käsittelemällä kriisinsä väärin: suuntautuvat ulospäin menemällä toisen sänkyyn. Jo tutkimuksin on osoitettu että suurin osa eroista syntyy erillistymisvaiheessa.
Omassa liitossani hankalinta oli kun kriisit eivät tulleet samaan aikaan. Toisella vaihe alkoi noin puolta vuotta myöhemmin. Kun nyt niistä ajoista on kulunut vuosia, huomaa että nämä kriisit ja elämänvaiheet ovat tarpeellisia. Kun ne osaa mennä läpi yhdessä, näkyvissä on vain parempaa. Juuri tämän vuoksi kriiseihin kaatuneet liitot eivät ennusta seuraavankaan onnistumista.
Kriiseistä selviää juttelemalla paljon. Tosin niistä saattaa kehkeytyä riitojakin, mutta siinä ei mitään ihmeellistä kun ei anna auringon laskea riidan päälle. Kummasti helpottaa kun toiselle voi kertoa kuinka puuduttaa.
Kuten eräskin nainen oli sanonut: Meillä ei eroa olisi tullutkaan jos olisin puhunut mieheni vioista miehelle itselleen enkä vain ystävilleni. Tapahtui klassinen erilleen kasvaminen miehen tietämättä syytä.
Vaikuttaa että sinulla on 40-kriisi. Minulla nuo ajatukset olivat 30 tietämillä. Silloin miettii tätäkö tämä elämä on. Mitä olen saanut aikaiseksi ja meinaanko tosiaan junnata tässä paikallaan lopun elämääni. Ajattelee että jotain omaa pitäisi olla joka piristää. Valitettavan usein sitä omaa saadaan hakemalla toinen mies/nainen ja seurauksena on ero. Se on väärä tapa, tulisi hakea uusia harrastuksia, opiskella, kehittää itseään, muuttaa suuntaa muulla tavoin. Yhteinen aika toisen kanssa (ilman lapsia) on tärkeää ja sen seikan laiminlyönti johtaa jo kliseeksi muodostuneeseen eron syyhyn: "kasvoimme erilleen". Lapset kun eivät useinkaan unohdu, mutta puoliso unohtuu.
Kuvauksesi perusteella teidän yhteiselämänne (liekö naimisissa?) on muuttumassa kumppanuusvaiheeseen. Itse asiassa voisin sanoa että kumppanuus on parhaimpia avioliiton aikoja, koska silloin molemmilla puolisoilla on omiakin harrastuksia, enää ei olla niin riippuvaisia toisista mutta kuitenkin tunnetaan vahvaa yhteenkuuluvuutta ja keskustellaan asioista paljon. Suuntaudutaan tavallaan kuin enemmän ulospäin. Valitettavasti monet eivät tähän avioliiton vaiheeseen pääse, vaan pilaavat liittonsa käsittelemällä kriisinsä väärin: suuntautuvat ulospäin menemällä toisen sänkyyn. Jo tutkimuksin on osoitettu että suurin osa eroista syntyy erillistymisvaiheessa.
Omassa liitossani hankalinta oli kun kriisit eivät tulleet samaan aikaan. Toisella vaihe alkoi noin puolta vuotta myöhemmin. Kun nyt niistä ajoista on kulunut vuosia, huomaa että nämä kriisit ja elämänvaiheet ovat tarpeellisia. Kun ne osaa mennä läpi yhdessä, näkyvissä on vain parempaa. Juuri tämän vuoksi kriiseihin kaatuneet liitot eivät ennusta seuraavankaan onnistumista.
Kriiseistä selviää juttelemalla paljon. Tosin niistä saattaa kehkeytyä riitojakin, mutta siinä ei mitään ihmeellistä kun ei anna auringon laskea riidan päälle. Kummasti helpottaa kun toiselle voi kertoa kuinka puuduttaa.
Kuten eräskin nainen oli sanonut: Meillä ei eroa olisi tullutkaan jos olisin puhunut mieheni vioista miehelle itselleen enkä vain ystävilleni. Tapahtui klassinen erilleen kasvaminen miehen tietämättä syytä.
Vaikuttaa että sinulla on 40-kriisi. Minulla nuo ajatukset olivat 30 tietämillä. Silloin miettii tätäkö tämä elämä on. Mitä olen saanut aikaiseksi ja meinaanko tosiaan junnata tässä paikallaan lopun elämääni. Ajattelee että jotain omaa pitäisi olla joka piristää. Valitettavan usein sitä omaa saadaan hakemalla toinen mies/nainen ja seurauksena on ero. Se on väärä tapa, tulisi hakea uusia harrastuksia, opiskella, kehittää itseään, muuttaa suuntaa muulla tavoin. Yhteinen aika toisen kanssa (ilman lapsia) on tärkeää ja sen seikan laiminlyönti johtaa jo kliseeksi muodostuneeseen eron syyhyn: "kasvoimme erilleen". Lapset kun eivät useinkaan unohdu, mutta puoliso unohtuu.
Kuvauksesi perusteella teidän yhteiselämänne (liekö naimisissa?) on muuttumassa kumppanuusvaiheeseen. Itse asiassa voisin sanoa että kumppanuus on parhaimpia avioliiton aikoja, koska silloin molemmilla puolisoilla on omiakin harrastuksia, enää ei olla niin riippuvaisia toisista mutta kuitenkin tunnetaan vahvaa yhteenkuuluvuutta ja keskustellaan asioista paljon. Suuntaudutaan tavallaan kuin enemmän ulospäin. Valitettavasti monet eivät tähän avioliiton vaiheeseen pääse, vaan pilaavat liittonsa käsittelemällä kriisinsä väärin: suuntautuvat ulospäin menemällä toisen sänkyyn. Jo tutkimuksin on osoitettu että suurin osa eroista syntyy erillistymisvaiheessa.
Omassa liitossani hankalinta oli kun kriisit eivät tulleet samaan aikaan. Toisella vaihe alkoi noin puolta vuotta myöhemmin. Kun nyt niistä ajoista on kulunut vuosia, huomaa että nämä kriisit ja elämänvaiheet ovat tarpeellisia. Kun ne osaa mennä läpi yhdessä, näkyvissä on vain parempaa. Juuri tämän vuoksi kriiseihin kaatuneet liitot eivät ennusta seuraavankaan onnistumista.
Kriiseistä selviää juttelemalla paljon. Tosin niistä saattaa kehkeytyä riitojakin, mutta siinä ei mitään ihmeellistä kun ei anna auringon laskea riidan päälle. Kummasti helpottaa kun toiselle voi kertoa kuinka puuduttaa.
Kuten eräskin nainen oli sanonut: Meillä ei eroa olisi tullutkaan jos olisin puhunut mieheni vioista miehelle itselleen enkä vain ystävilleni. Tapahtui klassinen erilleen kasvaminen miehen tietämättä syytä.
Johtuuko tyytymättömyytesi parisuhteestanne?
Mitä haluaisit muuttaa elämässäsi , itsessäsi kumppanissasi?
Jos toiveesi toteutuisi haluaisitko kuukauden päästä taas jotain vai luuletko että tyytyisit kaikkeen. Mitää kun ei voi tietää , pitää yrittää.
Ihmiset muuttuvat myös hyvässä parisuhteessa olevat, mutta he ehkä hyväksyvät toisen henkisen kasvun .
Kerro vaimollesi miltä sinusta mikäkin tuntuu ja
ehkä huomaat että hänkin ajattelee erilailla kuin silloin alussa.
vaan, että kaikkihan haluaa mitä haluaa, mutta kumppaniaan he eivät pysty muuttamaan. Paitsi muuttamalla itseään.