Mulla on nyt sellainen olo, että tuntuu kun kaikesta olisi mennyt pohja. Tuntuu siltä, että en selviä tästä erosta. Ei pysty keskittymään mihinkään ja kaikki kaatuu päälle. Päässä ei pyöri kuin yksi ja sama asia. Voiko tästä selvitä? Miksi ihminen tekee virheitä? Olen pahoillani tästä ruikuttamisesta, mutta siltä nyt vaan tuntuu.
Selviääkö tästä?
Kokemusta
183532
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
kyllä sie pärjäät, otat päivän kerrallaan ja muistat sen tosiasian, ettei kelleen anneta suurempaa kuormaa kuin jaksaa kantaa!
Ja kevättä kohti mennään ja kesäkin tulee, kyllä se tästä!
Itse odottelen tietoa saanko asuntoa ja sitten alkaakin se kovempi vääntö muutosta ja lapsesta, mutta päivä kerrallaan..
"tosiasian, ettei kelleen anneta suurempaa kuormaa kuin jaksaa kantaa"
Keneen tämä pätee? Siihen afganistanilaiseen äitiin, joka raiskattiin ja jonka lapset tapettiin hänen nähtensä? Entäpä se äiti, jonka lasten isä ampui lapset sänkyihinsä? Heille nyt tuli vaan ihan sopivasti kannettavaa? Älä viitsi jaella tätä paskaa, ihminen sopeutuu kun onpakko, mutta kuka täällä kannettavaa jakelee???
en tiedä mitä sun päässä liikkuu?luulis sun ymmärtävän jos näillä sivuilla pyörit ettei aina tarvii olla joku raiskattu tai tapettu...jotkut ihmiset on vaan sellaisia että ero ottaaa helvetin pahasti voimille...ei täällä kaivata sun kiukuttelua tai muutenkaan sun ylimielistä asennetta.mulla itselläni on helvetin rankka ero meneillään,ja tiedän miltä tuntuu kun on voimat loppu ja päällimmäisenä tunteenena on inho toista kohtaan.
Mitä sä tiedät mitä mun 'ylimielisessä' päässäni liikkuu? Sitä, että mä en ole ihminen tai nainen ainakaan enää, sitä että joka helvetin päivä itken, että kuinka huono ja turha mä olen. Alle nelikymppisenä rinnanpoisto syövän takia ja siitä kaksi vuotta myöhemmin tajuan että mies on hakenut jo vuoden lohtua muualta. Mitä helvettiä, tämänkä olen ihan ansainnut kannettavakseni? Älä tule kertomaan, että toiselle annetaan VAIN mitä jaksaa kantaa.
kysymyksen kanssa kolmisen vuotta sitten. Takana oli 15 vuotta kestänyt avioliitto ja elin tilanteessa mihin en olisi koskaan uskonut joutuvani. Lähipiirissäni ei ollut ketään eronneita ja koin niin suurta tuskaa ja epäonnistumista että olin murtua siihen.
Nyt ajattelen että oli hyvä, kun koin sen surun niin voimakkaana, koska se on osa tervehdytävää surutyötä. Luulin myös etten koskaan enää tule kohtaamaan ihmissuhderintamala mitään. Enkä oikein halunnutkaan.
En olisi koskaan uskonut miten nopeasti kuitenkin kaikki muuttuu. Välillä luulin jo olevani selvillä vesillä, sitten tuska iski jostain takavasemmalta. Nyt, vajaa kolme vuotta myöhemmin tuosta kaikesta tuntuu olevan pitkä aika. Se tuntuu ihan epätodelliselta jaksolta elämässäni.
Eli vastaus kysymykseesi. Kyllä selviää. On annettava anteeksi itselleen (koska jokainen olisi voinut toimia toisin) ja on annettava anteeksi myös toiselle (hänkin olisi voinut toimia toisin).
Teini-ikäiseni voivat hyvin, minä voin hyvin ja rinnallani on uusi ihminen. Myös entinen mieheni on löytänyt itselleen ihmissuhteen ja vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta.
Mulla on sama tilanne, lopullinen 2 vaiheen paperit jätettiin vaimon kanssa viime tiistaina. Kyllä ottaa koville ja muuta ei voi kyllä ajatella. Yritä pysyä ystävänä exälle. Mäkin yritän, mutta sekään ei ole helppoa, kun
tietää että "kahvittelee" uusien miesten kanssa. Mullakin on tapailutyttökaveri, mutta silti surettaa aina kun on yksin. Yritä löytää kaveri, jolle voit puhua. Tunnealat vaihtelee kauheesti, välillä surullinen sitten taas vihainen.
Ota kaikki tarjottu apu vastaan; läheisten tarjoamat itkumuurit ja vierihoidot. Opettele sietämään erilaisia tunnetiloja; surua, vihaa, epätoivoa, pettymystä, huonommuutta, iloa pienistä asioista jne. Lue ja kuuntele ihmisten selviytymistarinoita - muustakin kuin avioerosta. Opettele vähitellen myös tulemaan toimeen yksin. Älä kiinnity liian nopeasti uuteen ihmissuhteeseen, ei se silti estä tapaamasta uusia tuttavuuksia. Kehitä vapaa-ajallesi jotain mielekästä käyttöä; liikunta on hyvä apu nupin kasassapitämiseksi.
Tässä muutama omakohtaisesti kokemani ja hyväksi havaitsemani selviytymiskeino.
Kyllä selviää.
Ei se loppujen lopuksi ole muuta kuin helvetillistä kipua, joka laimenee, kun sen rauhassa tuntee ja huutaa ja itkee pois. Kun kipu tulee, anna sen tulla, tunne se. Sen jälkeen se väistyy pikku hiljaa. Minun mielestäni on normaalimpaa tuntea kuin että ei tuntisi mitään. Kipu on lopulta vain ystävä, joka kertoo, että nyt on hätä.
Tulevaisuutta ei ole, se tehdään. Itke sinäkin tuskasi pois ja rakenna sitten haluamasilainen vaihtoehtoinen tulevaisuus. Sitten kun sen aika on.
Tärkeää olisi saada tuntemaan itsensä eläväksi ihan itsenään. Ainahan me ihmiset kompensoimme tuntemuksiamme toisten kautta. Vaikka avioliitto ei enää kantaisi, se on kuin turvapaikka. Uuden elämän aloittaminen pelottaa, varsinkin, jos on kokenut rakkauden tavalla tai toisella, jopa avioliiton, jo menneen ulkopuolella tai sen jälkeen. Usein sitoudumme liian nuorina. Kukapa ei kaipaisi sitä ainoata oikeaa.
Emme välttämättä pelkää avioeroa, se voi jopa tuoda lisää elinvoimaa, mikäli avioliittomme ei ole ollut rakentava. Se on kuitenkin ollut turvapaikka ja on todella rankkaa aloittaa kaikki alusta, sillä suurin osa meistä EI ole yksineläjiä.
On pelottavaa taas aloittaa suhde, vaikka se tuntuisi juuri oikealta, tulee taas sama pelko jätetyksi tulemisesta ja mitä ihanampaa ja vapauttavampaa tämä suhde on piinattujen vuosien jälkeen, sitä enemmän sitä jää yksin sen yllättäen loputtua, kun onkin jälleen aivan yksin.
Minulle parisuhteeni oli todellakin turvapaikkani. Kuinka kaipaankaan sitä, että rinnalla oli ihminen, joka tunsi läpikotaisin ja osasi sanoa oikeat sanat, jonka kanssa taistella kaikkea pahaa vastaan. Ihminen, jota katsoa sydämen pakahtuessa rakkaudesta. Tietää, että tässä hän on, Se jonka kanssa tahdon olla Aina. Mutta... Toisen pään sisään ei voi päästä ja koin yllätyksen, joka hajotti minut.
Aloitin liian pian, tuskissani, uuden suhteen. Olen yksinäisempi, kuin ikinä. Juuri tänään, juuri nyt sisimpäni huutaa tuskaa ja kaipuuta. En tiedä mitä enää tahdon, mitä elämästäni tulee. Johan sen jo elin. Mikään ei enää kiinnosta. On ollut parempiakin hetkiä, mutta se ihana, levollinen onnen tunne on enää hetkittäistä.
Olen turvautunut psykologiin, mutta aikaa on vaikea saada. Pitkään taistelin lääkitystä vastaan, mutta vihdoin annoin periksi, kun tuli tunne, että menetän tämän uudenkin ihmisen rinnaltani. Viimein lopetin lääkkeet ja uskoin monipuolisen ruokavalion ja liikunnan auttavan, mutta ei. Tänään miesystäväni muutti pois luotani, pyynnöstäni. En kestä olla yksin suhteessa! Silti sisimpäni itkee... Kaipaisin vain syliä, jossa itkeä. Lämpöä ja hellyyttä. Mutta miesystäväni ei osaa suhtautua murheeseeni. Aina syntyy riita.
Minulle on sanottu, etten ehkä koskaan pääse yli. Ei todellakaan lohduttavaa! Olin mieheni kanssa 15-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Koimme yhdessä paljon iloja, suruja, toisiamme tukien. Elämämme oli rikasta (en tarkoita rahallisesti) ja antoisaa. Suhteemme oli poikkeuksellisen tiivis.
Mies pääsi satuttamaan minua vielä viime tammikuussa ja nämä iskut, joita on satanut vuoden sisällä, ovat pirstaloittaneet kaiken. En tuntenut koko ihmistä. Ja mikä pokka voikaan toisella olla...
Voimia kaikille eron kokeneille. Pyristellään eteen päin.
Rakastin miestäni, sitä joka oli rinnallani aina, tuki ja turvani. Rakastan edelleen sitä miestä, jota ei ole enää olemassa. Tähän uuteen mieheen, joka hänestä on tullut, haluaisin tutustua ja rakastua, hyväksyä hänet sellaisena kuin hän nyt on. Mutta hän näkee minussa vain sen saman vanhan edellisen minäni, ei ole kiinnostunut tutustumaan uudelleen...
Itse olen vajaan 2 vuoden jälkeen aivan hajalla.
En varsinaisesti kaipaa vaimoani, mutta lapsiani
erityisen paljon.
Koin yhteiskunnan vihamieliseksi erossa miestä kohtaan joten luottamus tätä yhteiskuntaa ja sen
arvoja (tai arvoja joita luulin olevan) ovat romahtaneet täysin. En tunne itseäni enää edes suomalaiseksi tai Suomea kotimaakseni, en ainakaan
samalla tavalla kuin ennen.
Olen myös menettänyt kiinnostukseni kaikkeen. En luota kehenkään enkä usko, että edes koko elämä menee enää takaisin malliin jossa kokisin edes jonkinlaisen mielenrauhan. Täytyy tunnustaa, että
ennen raittiista henkilöstä on tullut vähemmän raitis henkilö. Mutta en pelkää alkoholismia tai edes kuolemaa. Olen sanonut tämän myös lääkärille.
Joka aamu pohdin lähtöä muualle. En vaan tiedä tarkalleen minne.
40-vuotiaana elämä tuntuu eletyltä ja jatkaminen turhalta. Vihaan tätä kaikkea.
Mikset saa uuden elämän syrjästä kiinni? Miksi olet niin katkera ja pettynyt ympäristöllesi ja jopa yhteiskunnalle - eivät kai nämä eroasi aiheuttaneet? Jouduitko eroamaan vasten tahtoasi?
Oletko antanut itsellesi oikeuden rypeä itsesäälissä vai voisitko mielestäsi tehdä jotain itsesi hyväksi. Minkälainen mies olit aikaisemmin.
Pohdit lähtöä johonkin muualle, mutta mitä oikeastaan pakenisit ja mitä sieltä muualta odotat löytäväsi.
Katkera en ole, se on eri asia. Olen pettynyt ja tympiintynyt siihen miten yhteiskunta (esim. sos.virasto ja asianajaja) vääristelivät narsistin
ex-vaimoni esittämiä täysin valheellisia väitteitä. Tietysti todistin asiat oikeudessa perättömiksi.
Kuka on puhunut itsesäälistä? Oletko koskaan ollut
vastaavassa tilanteessa? Onko ihmisiä kuollut kriiseissä syliisi? Et taida tietää itse mistä kirjoitat. Minä olen nähnyt myös tälläistä elämää ulkomailla.
En ole tullut petetyksi enkä ole pettänyt. Silti
ero tuli selkään puukotuksena täysin yllättäen.
Ja röyhkeällä tavalla. En tiedä syytä.
Luonteeltani olen ollut aikaisemmin elävä ja nauttinut elämästä. Nyt se ei tunnu miltään.
Vihaan jokaista päivää jonka joudun väkisin viettämään täällä.
En pakene mitään, mutta joskus on vain lähdettävä
muualle jos ei enää tunne kuuluvansa tänne. Se lienee minulla edessä.
millään lailla loukata viittaamalla itsesääliin. Sillä sanalla on huono kaiku, mutta se kuvaa aika hyvin tilaa, jossa ihminen alkaa sortua niitten tekojen alle joita on kokenut muitten taholta. Saaneet aikaan huonouden ja mitättömyyden tunteen, johon jää helposti kiinni, mutta joka ei varsinaisesti auta itseä pätkän vertaa.
En millään lailla kyseenalaista kokemuksiasi. Ja ei, minun syliini ei ole koskaan kuollut kriiseissä ketään. Mutta se, että tiedän jotain siitä vaihtoehdosta että alanko surkutella itseäni pahan paikan kohdalla vai yritänkö kerätä voimieni rippeet ja alkaa ajatella valoisammin, väitän auttavan omassa elämässäni eteenpäin.
Oletko varma, että huono olosi johtuu pelkästään erostasi?
Kirjoitin "erosta puolitoista vuotta eteen päin". Olen 31-vuotias ja elämä tuntuu eletyltä. Johan sain kokea kaiken ihanan, jäljellä tuntuu olevan vain taistelua ja jatkuvaa itsensä niskasta kiinni ottamista. Menetin niin paljon erossa rakkaan puolisoni lisäksi. Sinä Tajuton vasta menetitkin, kun olet perheellinen. Olet kuitenkin yhä nuori. Uusi miesystäväni on ikäisesi.
Olen jo kauan sitten päättänyt, että elämä on peli, josta selviytyy voittajana, kun ei tapa itseään, eikä anna vastoinkäymisten katkeroittaa. Peli on vasta alkanut... Ajatus elämästä pelinä hetkittäin helpottaa oloani ja hammasta purren käyn taistoon. Joinakin päivinä en voisi vähempää välittää.
Tahdon uskoa, että meille koittaa vielä paremmat ajat. Tätä elämää kun on pelin mukaan vielä mahdollisesti piiiitttkkäään jäljellä. Valitettavasti on paljon myös itsestä kiinni millaiseksi uusi elämä muodostuu, mutta toki on asioita joihin ei voi vaikuttaa ja ne vain on koetettava huomata ja hyväksyä.
Olen päättänyt ettei mennyt puolisoni ole sen arvoinen, että antaisin loppuelämäni tuhoutua. Mistä vain löytää se punainen lanka?
Voimia punaisen langan etsijät! Ei olla yksin, vaikka ei tätä kenellekään muullekaan toivoisi!
ja selviydyt...itse olin vuosi sitten samassa tilanteessa tuoreen avioeron jäljiltä, itse en eroa halunnut;takana nuoruudesta alkanut pii-itkä liitto ja teini-ikäiset lapset - edessä olisi ollut vihdoinkin aikaa kahdestaan uudelleen tutustumiseen (ja rakastumiseen, kuten toivoin). Tuntui, etten selviä. Tukea sain ystäviltä ja lopulta ammattiauttajalta kun arvelin, että on aika lakata rasittamasta ystäviä, jotka ihmettelivät pitkää suruaikaani. Ajattelin, etten varmaan pysty päästämään ketään lähelleni...Yritin kuitenkin nauttia yksinolosta ja siitä, ettei tarvitse kysyä tai tilittään menojani tai halujani kellekään muulle. Lopulta opin nauttimaankin siitä, että pystyin tekemään ex-tempore -matkoja ym. Lopulta olin kypsä päästämään ihan iholle ihmisen, joka sai minut nauramaan (Saavutus sekin kaiken jälkeen). Hyvältä tuntui vaikka ei siitä syntynyt sen suurempaa ihmissuhdetta... Sen jälkeen on pari
muutakin saanut minut hyvälle tuulelle ja tuntemaan itseni arvokkaaksi ihan sellaisena kuin olen. Sitä kautta olen huomannut myös, ettei se minut hylännyt puoliso niin täydellinen ollutkaan - on muitakin ehkä "oikeita" elämänkumppaneita; sellaisia jotka saavat hyvälle tuulelle ja tuntemaan itseni "OK"-tyypiksi.
Oma eroni ja kriisini sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan.Nuorin ei ollut vielä syntynyt ja tiesin,että yksin jäädään.Paljon ,paljon murhetta,mutta lopulta se elämä voittaa.Se on niin rasittavaa,että vaikka kuinka ajattelet,että nyt mietin jotain muuta,nyt innostun jostain,puolen vuoden päästä en suostu enää suremaan jne.mielesi ei sitä suostu uskomaan.Se vie oman aikansa ja se on hyvin epämukavaa,mutta kai sillä on oma tarkoitiksensa niin.Ensimmäisen eron jälkeisen kevätauringon aikaan itkin ja ajattelin,että vielä tulee sekin kevät,jolloin jaksan nauttia tästä kaikesta.Ja tulokin sitten.