No nysse lähtee eli minä mummotin olen saanut asiat järjestymään siihen malliin.
Oi, on käyty läpi koko skaala ukon kaa`` välistä hän on niin kovanaamaa että ja välistä istuu ko selkäänsä saanut soffalla hartiat lysyssä ja sanoo että en voi jättää,
kyllä voin ja jätän.
alku on varmasti minulle tosi hankala - avioelämää yli 35 vuotta joista " onnellisia" 15- tai miten sen onnellisuuden ny haluaa käsittää - ehkä se oli sitä aikaa kun en milloinkaan edes unissani uskaltanut olla eri mieltä..
minulla on asunto, rivitalon pätkä ihanalla paikalla, kaikki tavarat on pakattu, koirani otan mukaan kun lähden kohti uutta auringonnousua -
joo pelottaa kyllä vähäsen, tämä uusi, itsenäinen elämä tuntuu niin kovin vieraalta ja minä olen " jo " 57 vuotias..mutta ei äidin tyttö anna periksi ei.
Oma äitini kärsi huonossa avioliitossa liian kauan, erosi sitten vihdoin viimein ja löysi aivan ihanan miehen josta tuli meille lapsille kaveri - ei isäkorvike -
äiti kukoisti eron jälkeen, sai ostaa uusia vaatteita, kävi ulkona ystäviensä kanssa jota ei ollut voinut tehdä koko avioliiton aikana.
Niin että kiitos kaikille jotka olette kannustaneet / rohkaisseet/ - sain muuten aivan ihanaa palautetta !!! kiinteistövälittäjältä kun kerroin, mikä on tilanne ja mitä tapahtuu - hän - aivan nuori mies - sanoi että kuule: älä välitä mitä muut puhuvat - tee siten että sinusta tuntuu hyvältä.
jos tämä mummo nyt oikaisisi ittensä, unta ei varmasti tule, muuttoauto lähtee ylihuomenna ja äijä kulkee ja heittää syyttäviä katseita - mutta:
vaikka jäisin - ei mikään muuttuisi - hänen ivansa vaan muuttaisi muotoaan kun saisi sanoa etten sittenkään uskaltanut lähteä... :-))
Oi, on käyty läpi koko skaala ukon kaa`` välistä hän on niin kovanaamaa että ja välistä istuu ko selkäänsä saanut soffalla hartiat lysyssä ja sanoo että en voi jättää,
kyllä voin ja jätän.
alku on varmasti minulle tosi hankala - avioelämää yli 35 vuotta joista " onnellisia" 15- tai miten sen onnellisuuden ny haluaa käsittää - ehkä se oli sitä aikaa kun en milloinkaan edes unissani uskaltanut olla eri mieltä..
minulla on asunto, rivitalon pätkä ihanalla paikalla, kaikki tavarat on pakattu, koirani otan mukaan kun lähden kohti uutta auringonnousua -
joo pelottaa kyllä vähäsen, tämä uusi, itsenäinen elämä tuntuu niin kovin vieraalta ja minä olen " jo " 57 vuotias..mutta ei äidin tyttö anna periksi ei.
Oma äitini kärsi huonossa avioliitossa liian kauan, erosi sitten vihdoin viimein ja löysi aivan ihanan miehen josta tuli meille lapsille kaveri - ei isäkorvike -
äiti kukoisti eron jälkeen, sai ostaa uusia vaatteita, kävi ulkona ystäviensä kanssa jota ei ollut voinut tehdä koko avioliiton aikana.
Niin että kiitos kaikille jotka olette kannustaneet / rohkaisseet/ - sain muuten aivan ihanaa palautetta !!! kiinteistövälittäjältä kun kerroin, mikä on tilanne ja mitä tapahtuu - hän - aivan nuori mies - sanoi että kuule: älä välitä mitä muut puhuvat - tee siten että sinusta tuntuu hyvältä.
jos tämä mummo nyt oikaisisi ittensä, unta ei varmasti tule, muuttoauto lähtee ylihuomenna ja äijä kulkee ja heittää syyttäviä katseita - mutta:
vaikka jäisin - ei mikään muuttuisi - hänen ivansa vaan muuttaisi muotoaan kun saisi sanoa etten sittenkään uskaltanut lähteä... :-))
Vastaukset 19
Vanhimmat
Siistii!!!
Kerään vielä itse rohkeutta tuohon.
Onneksi olkoon suuren ja rohkean päätöksen johdosta.
Me itse kuitenkin eletään elämämme. Ei kukaan muu meidan puolesta.
Onnittelen sinua.Tiedän ,että olet tehnyt kovan urakan päästäksesi vaiheeseen,jossa nyt elät.Oma eroni kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen oli myös kovaa vääntöä.Olin tehnyt avioeropäätöksen liki kymmenen vuotta aiemmin.
Puhuin kauniisti erosta jonkin aikaa ,ei vaikutusta.Lenkkeilin,kyläilin,tein vaikka mitä,ettei olisi tarvinnut olla kotona.Olen ilmeisesti niin kiltti,että suoraan kipakasti sanominen oli hankalaa(on edelleen).Toisaalta,mies oli alistanut minut uhkaamalla lyödä,jospuhuin hänelle asiasta,jota ei halunnut kuulla.Kun on vuosikymmeniä alistettu, ja "mykistetty"toisen taholta,on vaikea oppia pitämään puoliaan.
Minun täytyy kiittää ihania uskollisiaa ystäviäni,jotka vuosia jaksoivat kuunnella ja rohkaista minua.Mielessään varmaan ajattelivat"tuo ei varmaan eroa ikänä"
Mutta n. vuosi sitten tuntui,että kuolen,jos jatkan tätä.Olo oli niin paha,että se ajoi minut toimintaan ja olen nauttinut yksin asumisesta.Nyt avioero,ositus jo selvää.
Avioliiton viimeiset vuodet ja eroon muutto,sekä ositus vuosi sitten oli niin kova koitos,että voimat on olleet ihan loppu.Töissä olen käynyt,mutta muuta en ole jaksanut.Tämä minun ihana oma kotinikin on kuin hävityksen kauhistus,kun en saa aikaiseksi siivousta ja järjestyksen pito on hankalaa.Minä entinen siivousfriikki en olisi uskonut näin käyvän.Muistini pätkii myös ennätysvauhtia ja keskittyminen on hankalaa.
Mutta olen tyytyväinen olooni,yritän kasvaa omaksi itsekseni,kuulostelen kuka olen? ,mitä haluan elämältä? jne.
Minä toivon sinulle oikein hyvää elämää,sinä itse tiedät parhaiten omat asiasi,jos kohtaat ympäristöstäsi negatiivista kommenttia,nouse niiden yläpuolelle.Vain sinä olet olet ollut sen miehen puoliso,vain sinä tiedät.Toivottavasti miehesi,ei häiritse sinua eron jälkeen.
Minun ex-mieheni viimeisin uhkaus oli:"hommaan iselleni kupan ja tulen raiskaamaan ja tartuttamaan sinut" Tytär ja hänet pienet lapset oli kuulemassa.
Kiitos sinulle viesteistäsi,olen mielenkiinnolla seurannut meidän myöhään "heränneiden" kirjoituksia.Meilläkin on vielä elämää edessä päin.Nyt kun lapset ovat aikuisia,eläkäämme itsellemme.Me on muita jo kyllin passattu,eikö?
Joo, tuntuu olevan elämänkokemuksia muillakin.
Tuli mieleen tuossa että jollekkin voisi ola apua lukea Eckhart Tollen "Läsnäolon voima". Tai muita kaverin teoksia.
Siinä saa vähän realiteettia näihin elämän vaiheisiin.
Ainakin itse oen saanut niistä apua.
Tsemppiä kaikille vaikeita aikoja eläville.
Ei tää niin kovin vakavaa (tai ainakaan pitkäikistä) ole.
Oli hyvä kirjoitus!
Eihän tämä helppoa ole.
Tiedän, että minun tulee ikävä entistä kotia mutta toisaalta: kaikesta on joskus luovuttava ja jos sitä ennen ehtii elää edes hiukan itselleen niin siitä vaan.
Mies ei kiusaa lähtöni jälkeen, hän on niin loukkaantunut ja käärmeissään ja ilmeisesti sitä ikäluokkaa että kokee eron häpeänä - eikä kukaan hänen sisaruksistaan ole helvetti sentään eronnut -
niin eipä kai - eivät ole eronneet - elävät potemkinin kulisseja ylläpitäen - tiedän että jotkut heistä eivät puhu puolisoilleen kuin pakon edestä - siis ihan kuten meillä mutta minä vedän nyt lusikkani siitä sopasta.
Kirjoita ystävä hyvä, kun ehdit ja jaksat.
Yritän minäkin kirjoittaa , jonkun aikaa olen ilman tiekkaria kun se on on hänen eikä hän anna sitä mukaani - vaikka itse hän ei sitä koskaan käytä - mutta avot - kiusa se on pienikin kiusa...
Yli kaksikymmentä vuotta kiikun kaakun avioliittoa vailla läheisyyttä. Kolme muksua ja papereiden tultua nenän alle allekirjoitus ja haave uudesta mahdollisuudesta. Sepä olikin täyttä rakkautta ja intohimoa, kunnes kumppani tajusi, ettei voi erota, eikä jatkaa näin.
Kerrankin löysin hetkeksi luottamusta ja kauniimpi osapuoli hajosi. En enää ymmärrä niin hirveästi elämää. Yksin ei ole kivaa, saati yksinhuoltajana, mutta se on varmasti pelastukseni sekä vuosien varrelta hyvä kaveri,
vaikka onkin samaa sukupuolta, ehkä haikailen liikaa romanssia. Mutta on se vaa niin kiva, kun on joku toisen sukupuolen edustaja, kenen kanssa voi todella jakaa asioita ja nauttia hyvästä, hellästä ja kauniista seksuaalisuudesta, lheisyydestä.
Niin, tuntuu siltä, että että olisi moukaroitava jalat kantamaan. Vaikka uudet viritelmäni vievät ne altani kuten pieleen mennyt avioliittoni. Olen hyvin seksuaalinen, uusi suhteeni yhdisti sekä hellyyden, läheisyyden, että seksin. Se on ollut niin kaunista, sitä, mistä olen haaveillut. Nyt hän häpeäää, koska ei itse uskalla erota. En minäkään uskaltanut, kiitos korkeimmalle, että sain voimaa kirjoittaa ne paperit.
Hassua, olin kuvitellut, että hän ei pärjää ilman minua, mutta niin vain löytyi uusi ja potentiaalisempi kumppani D.
Kun löysin suhteen iannekumppanista jääden tyttäreni kanssa kahden, ei juuri mikään minua horjuttanut, ennenkuin hän, uusi suhteeni, kenelle annoin ja otin kaikkeni, jäi jumiin omaan
tilanteeseensa. On ollut vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Meillä meni todella hyvin. Pelkään rakkautta, eikä se ole hyvä olotila.
Ettet vain eläisi äitisi kaavan mukaan alitajuntaisesti tai jotain? Luulet että avioliittosi on huono, vai otitko sellaisen miehen, jonka kanssa voisit todeta avioliittosi olevan huono? Odotatko unelmiesi prinssin löytyväksi hänen jälkeensä? Entä jos niin ei käy, ja huomaat hänen hyvät puolensa vasta muutaman erovuoden jälkeen? No, sitähän et tiedä ennen kuin olet eronnut. Onnea matkaan.
Ihan niin kuin 57 vuotias ihminen ei 35 avioliittovuoden jälkeen osaisi itse päättää, että onko sillä yhteiselämällä enää mahdollisuuksia. Ap kertoi, että ensimmäiset 15 vuotta meni hyvin, kun hän ei uskaltanut olla miehen kanssa eri mieltä mistään. Loput 20 vuotta siinä sitten varmaan kituuteltiin ja nyt tuli piste. Luulenpa, että ap on aika tarkkaan punninnut loppuelämänsä vaihtoehdot ja tehnyt niiden pohjalta harkitun ja rohkean päätöksensä jatkaa ilman tätä aviomiestä. Voihan siinä käydä niin, että välillä aika kultaa muistot ja ikävät asiat unohtuvat hetkeksi palaten sitten taas mieleen kirkkaina.
Enkä usko sitäkään, että pitkän avioliittopiinan elänyt 57 vuotias erityisesti unelmoisi mistään prinssistä. Eiköhän siinä vaiheessa olla jo aika realistisia elämän suhteen ja ajatellaan, että uusi ihminen joko tulee vastaan taikka sitten ei. Mutta, että jotain prinssiä...heh, heh.
Sillä tyylillä meitin emäntä lähti ei tosin 57 vuotiaana kun 46. Sanoi että hänelle löytyy parempikin ukko. Ei löytynyt.
Paljon olen saanut parjausta perästä päin, että olisi jotenkin minun vika kun pilasin hänet.
Meni hältä terveys. On pyydellyt kovasti tapailemaan mutta en mene. Taitaa olla yksinäinen. On tässä muutakin elämää kuin toimia yhden kiukuttelevan ämmän juoksupoikana. Eron halusi ja eron sai. Eläisi nyt sen mukaan.
erotilanteessa aina olisi tavoitteena uuden suhteen mahdollisimman pikainen löytyminen. Ikään kuin ero olisi virhe siitä syystä, ettei löytynyt uutta miestä rankoista etsiskelyistä huolimatta. Voi pyhä jysäys! Onko aivan mahdotonta ajatella, että ihminen erotessaan pitkästä ja vaikeasta parisuhteesta haluaa ensisijaisesti nauttia vapaudestaan. Tulla ja mennä mielensä mukaan, tavata haluamiaan ihmisiä tai olla tapaamatta ketään jos siltä tuntuu, nauttia omasta rauhastaan ilman parisuhteen rajoitteita. Sitten aikojen päästä, jos sopiva ihminen tulee eteen voi sellaisen omaan elämäänsäkin pysyvämmäksi kumppaniksi päästää.
Toisille avioliitto ja perhe tai edes jonkinlainen parisuhde on se elämän tärkein asia. Toisille varsinkin nykyään on tärkeämpää säilyttää 'itsenäisyys' ja 'riippumattomuus' ja sen seurauksena ei sitouduta kehenkään, ei mennä naimisiin, jotkut hankkivat lapsia itsekseen ja toiset jättää nekin väliin.
Siitä ei kannata kenellekään moralisoida kuului sitten kumpaan kuppikuntaan tahansa. Mutta kun parisuhteeseen lähtee/ajautuu (miten vaan), kannattaisi ainakin kumppaninsa kanssa selvittää nämä tärkeät asiat elämässä, että vastaako ne toisiaan vai ei ja onko siitä haittaa jos ei vastaa. Hyvä neuvo mutta tuskin itsekään olen sellaista noudattanut ;-) Monet ihmiset kuitenkin 'vain elää' ja elämä tuo tullessaan perheen taikka ei tuo.
Haaveita ja toiveita pitääkin olla. Niiden realistisuutta vaan kannattaa ajoittain tarkistella. Hyvään työpaikkaan pääsemiseksi kannattaa kouluttautua. Siinä on jopa realistiset mahdollisuudet. Mutta parisuhteeseen tähtäämisessä ei ole kouluja kursseja eikä diplomeja, eikä ketään joka sellaisista välittäisi kun puoliso on hakusessa. Emäntäkoulun käyminen ei taida enään auttaa. Ihmiset toimivat omilla persoonillaan siinä vaiheessa.
Kahden ihmisen suhde on niin kahdenvälinen ja henkilökohtainen, että ulkopuolisen on paha sanoa juuta eikä jaata. Riittää kun on tukena hyvinä ja huonoina aikoina.
selvää. Mutta oletko oikeasti sitä mieltä, että kerran parisuhteeseen ryhdyttyään pitää siinä pysytellä vaikka hampaat irvessä. Aika monelle parisuhde on elämän tärkein asia, mutta on tilanteita joille ihminen ei itse mitään voi vaikka kuinka yrittäisi taikka tahtoisi. Esimerkiksi pitkissä parisuhteissa vuosikymmeniä kestänyt henkinen helvetti puolison taholta. Milläs sen puolison muutat, jollei se tahdo. Ainoa ihminen, jota vähänkään voit muuttaa olet sinä itse. Ja silloin kun se muutos lähtee käyntiin tuloksena on joissain tapauksissa avioero, kun muut keinot on jo loppuun käytetty.
Ei kai nyt kenelläkään ole velvollisuutta elää koko elämäänsä huonossa suhteessa, jossa muutoshalukkuutta on vain itsellä. Ei vaikka parisuhde olisi se elämän tärkein asia. Se vain ei satu olemaan tämä parisuhde.
"Mutta oletko oikeasti sitä mieltä, että kerran parisuhteeseen ryhdyttyään pitää siinä pysytellä vaikka hampaat irvessä"
--- ?? Mistä sait päähäsi että olen tuota mieltä?
"Ainoa ihminen, jota vähänkään voit muuttaa olet sinä itse" - klisee.
"Ei kai nyt kenelläkään ole velvollisuutta elää koko elämäänsä huonossa suhteessa, jossa muutoshalukkuutta on vain itsellä. "
- et taida tietää kuinka moni nainen (juuri niin: NAINEN) on sitä mieltä että LASTEN takia pitää yhdessä pysyä vaikka olisi millasta helvettiä "kun on papin edessä sanottu tahdon".
1) Niinhän minä kysyin, että oletko...etkö sitten ole? Voisitko sanoa mitä mieltä oikeastaan olet.
2) Klisee kyllä, mutta niin totta.
3) En tiedä mitä mieltä "moni nainen" on lasten takia yhdessä pysymisestä. Enkä varsinaisesti tiedä sitäkään mitä mieltä "moni mies" on aiheesta. Mutta ei se paljon auta, vaikka olisi mitä mieltä tahansa, jos tosielämässä on toimittava toisin.
Sen kyllä uskon, että "moni mies ja nainen" pysyy kehnossa parisuhteessa mitä erilaisempien syiden takia; lasten, yksinjäämisen pelosta, rahan, omaisuuden, yleisen mielipiteen, pelon, häpeän, epävarmuuden, alistetun aseman, saamattomuuden, mukavuudenhalun...jne. Syitä on varmaan yhtä paljon kuin onnettomia yhdessäeläjiäkin.
Erotessa yksin jäänti ei ole epäonnistuminen mutten osaa sanoin kuvata kuinka onnellinen olen, löydettyäni kertaalleen eronneen ihmisen, joka ymmärtää mistä parisuhteessa on kyse ja miten paljan työtä hyvä parisuhde vaatii. Mikään ei ole itsestään selvää, vähiten se ihminen joka elämän kanssasi jakaa.
MUUT ihmiset selittelee toisten uusia suhteita "pelkona olla yksin", "ei pärjää yksin", "laastarisuhde", jne. Lista on loputon. Kaiken takana kuitenkin on pahanilkinen sanoma: ei se kestä, eikä se ole rakkautta.
Rakkaus ja itselleen hyvä ihminen ei tule kello kaulassa. Jokainen tietää itse mitä tuntee, muut eivät sitä tiedä. Uudessa suhteessa on myös toinen ihminen. On heidän kahdenkeskinen asia se millainen heidän suhteensa on. Ovatko he toisilleen vain terapeutteja, vai onko kyse oikeasti jostain syvällisemmästä.
Pahinta mitä mulle kävi, oli kun vanhemmat erosi. Isällä oli toinen nainen, josta äiti ei tietenkään pitänyt. Siis koko ajatuksesta. Eron alussa äiti paasasi mulle ja veljelle että isä haihattelee ja pian nekin eroaa. Emme olisi saaneet tavata isän naista. Äidin mielestä se oli paha, koska isälle tulisi uusia naisia lisää. Kyllä me isää tavattiin, mutta aina oli hirveä riita äidin kanssa ja tapaamiset muutenkin aiheutti jatkuvaa skismaa kaikille.
Nyt isä on ollut jo kahdeksan vuotta naimisissa sen naisensa kanssa. Kauemmin ne on ollu yhdessä. Äiti ei vieläkään hyväksy suhdetta. Se ei enää hänelle edes kuulu. Ja edelleen joudun peittelemään äidiltä kun käyn isän luona. Asun siis jo omassa kodissa. Jos olen isällä joulun, minun pitää äidille valehdella olevani poikaystäväni vanhemmilla. Valehtelen, koska en jaksa riidellä äidin kanssa ja näin pysyy rauha maassa. Tai en tiedä mitä ens jouluna teen kun ei ole poikaystävää.
Tunnustan etten minäkään hyväksynyt silloin isän naista alussa. Äiti sai minut näkemään sen naisen syyksi heidän eroonsa. Tosiasiassa äiti ja isä riiteli aivan hirveästi muistaakseni "aina". Nykyään ymmärrän ettei sellainen suhde voi kestää. Erosin poikaystävästäni just sen takia kun meillä oli vain jatkuvaa riitaa. Hän halus tammikuussa erota ja minä en, mut pari kk eron jälkeen tajusin ettei sellanen riitelysuhde kannata. Sen jälkeen olen miettinyt äidin ja isänkin eroa ja jutellu isän kanssa.
Mun eron jälkeen seurustelin vähän aikaa yhden toisen tyypin kanssa ja siitä alkoi kaveriporukoissa nää ihmeelliset puheet laastarisuhteista jne. Eikö eron jälkeen saisi enää ikinä seurustella kenenkään kanssa tai mennä naimisiin?! Jotenkin epäterve ajattelutapa. Mielessä on taas eräs tyyppi mutta en tiedä uskallanko enää tehdä mitään kun ihmiset alkaa heti puhua. Mun ex poikaystävällä on uusi nainen, miksi mulla ei saisi olla? Eikä kukaan hauku sitä kundia. Miks edes pitäis. Me ei sovittu yhteen, sillä on täysi oikeus olla jonkun muun kanssa ja niin on mullakin.
juu ei en etsi prinssiä, sitä on tullut kokeiltua jo muutama vuosi ja samaa p---skaa ne kaikki on - paketti vain on erinäköinen.
en halua/hae/toivo/ mitään uusia suhteita eihän se nyt herrajumala sentään ole eron syy vaan se että haluan ennen kuin aikani ja terveyteni loppuu elää edes muutama vuosi itselleni.
äijä kyllä pärjää, ehkä se saa uuden muijankin kun nekin hommat saattavat hoitua vieraan kanssa kjähäää - meillä on ollut totaalinen stoppi yli 18 vuotta - ikinä en voisi kuvitella että haluaisin hänen kanssaan pehkuihin - hän ei ole oivaltanut, että suihkussa saa käydä jopa kerran päivässä vaan hän käy suihkussa käyttämäti saippuaa tai shampoota n kerran kuukaudessa - jos sitäkään.
että haisuli jää ja emäntä lähtee.
ne äijät jotka tänne kirjoittelee että entinen puoliso muka haikailee takaisin - kuinkahan todenperäistä sekin on?
taitaa olla satua.
Tuli vedet silmiini,kun luin kirjoituksesi. Olen onnellinen puolestasi, koska lopulta teit oman ratkaisusi. Uskon, että olet tehnyt kaikkesi parisuhteenne eteen. Niin se vaan on, että ihminen jaksaa kantaa "taakkaansa" tiettyyn pisteeseen asti ja kun se on ylitetty on PAKKO tehdä ratkaisu.
Itselläni ero tuli voimaan tammikuussa ja olen ollut ratkaisuun tyytyväinen, vaikka välillä tulee "kaihoisa" mieli.
Hyvää ja aurinkoista kevättä sinulle sinne "kauniiseen rivitaloon."
Oli lohdullista lukea kirjoituksesi. Itse samaa suunnittelevana sain uskoa ja voimaa tulevaan. Takana 37 vuotta kylmää, alistavaa avioliittoa.
Olen saanut tarpeekseni. Haluan hengittää vapaasti.
Tässä tilanteessa tunnen tukehtuvani ihan konkreettisesti. Tunteeni "häntä" kohtaan ovat totaalisesti kuolleet. En tunne enää edes vihaa.