Mikä neuvoksi?
35v nainen, 3 lasta, opiskelen. Itse halusin erota, hyvästä syystä, vaikka "rakastan". Eli olen ollut sairaalloisen riippuvainen miehestäni ja tehnyt kaikkeni ettei eroa tulisi. Viimeiset 3 vuotta mies uhkaillut rekan alle ajamisella kun puhuttu eroamisesta tai parisuhdeterapiasta.
Mies ei ole kiinnostunut kuopuksemme syntymän jälkeen juurikaan seksistä, ja kuopus on nyt 3.
Mies kärsinyt viim 10v ahdistuksesta, josta olen syyttänyt itseäni. Syyksi paljastui kuitenkin tammikuussa miehen kiinnostus lapsiin. Hän siis on leikkinyt 3 vuotiaan lapsemme kanssa leikkejä, joissa miehen anatomia selkeästi ikäkauteen nähden liiaksi esillä. Lisäksi lapsella ollut tuhrimista, painajaisia, pyllyn sattumista, tarkkoja kuvauksia leikeistä joissa isi kutittelee pimppiä ja isi on kuulemma nimittänyt lapsen pyllyä näköaukoksi.
Kertokaa, miten minä selviän tästä. Olen 110% luottanut mieheeni, joka taitaa olla täysi luonnehäiriöinen tunteeton paska. Ja minä en osaa vihata häntä vaikka olen 100% varma tapahtuneesta. Unelmoin, että joskus vielä pääsen tästä yli ja saan kokea oikean rakkauden enkä tällaista valerakkautta jossa toinen on tunnetyhjiössä ja toinen liikaa tunteiden vietävänä.
En vain usko että sitä päivää tulee enää, että luotan. Onko minulla toivoa?
35v nainen, 3 lasta, opiskelen. Itse halusin erota, hyvästä syystä, vaikka "rakastan". Eli olen ollut sairaalloisen riippuvainen miehestäni ja tehnyt kaikkeni ettei eroa tulisi. Viimeiset 3 vuotta mies uhkaillut rekan alle ajamisella kun puhuttu eroamisesta tai parisuhdeterapiasta.
Mies ei ole kiinnostunut kuopuksemme syntymän jälkeen juurikaan seksistä, ja kuopus on nyt 3.
Mies kärsinyt viim 10v ahdistuksesta, josta olen syyttänyt itseäni. Syyksi paljastui kuitenkin tammikuussa miehen kiinnostus lapsiin. Hän siis on leikkinyt 3 vuotiaan lapsemme kanssa leikkejä, joissa miehen anatomia selkeästi ikäkauteen nähden liiaksi esillä. Lisäksi lapsella ollut tuhrimista, painajaisia, pyllyn sattumista, tarkkoja kuvauksia leikeistä joissa isi kutittelee pimppiä ja isi on kuulemma nimittänyt lapsen pyllyä näköaukoksi.
Kertokaa, miten minä selviän tästä. Olen 110% luottanut mieheeni, joka taitaa olla täysi luonnehäiriöinen tunteeton paska. Ja minä en osaa vihata häntä vaikka olen 100% varma tapahtuneesta. Unelmoin, että joskus vielä pääsen tästä yli ja saan kokea oikean rakkauden enkä tällaista valerakkautta jossa toinen on tunnetyhjiössä ja toinen liikaa tunteiden vietävänä.
En vain usko että sitä päivää tulee enää, että luotan. Onko minulla toivoa?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Sun täytyy ensin ehdottomasti ajatella lapsiasi, sitten potkaista mies pihalle ja vasta sitten ajatella omaa onneasi.
Kertakaikkiaan järkyttävää!! Lapsesi kärsii, hän tarvitsee apua! Tän täytyy olla provo.. voiko tällaista olla? Sairasta.
ps. Toivoa on aina, ja muutoksen elämääsi voi todella tehdä, jos sitä ITSE haluat lastesi takia.
Vaikea tilanne johon varmaan tarvitaan ulkopuolisen apua ja miehesi tarvii myös apua koska on tehnyt tälläistä,itselläni kokemusta vähän samantyyppisestä ja nämä ovat vaikeita asioita.Lapsesi tarvii myös tukea.
Siis oletko jo eronnut vai et? Jos aloitus ei ole provo, niin kipin kapin kokoat kimpsut, kampsut ja kakarat ja vaihdat osoitetta. Tietysti otat samalla yhteyttä sekä terveydenhuolto- että sosiaaliviranomaisiin. Koko perheenne - yhdessä ja/tai erikseen - tarvitsette nyt ULKOPUOLISTA APUA ja PIAN!
Samalla sinun täytyy ymmärtää, että miehesi on mitä ilmeisimmin sairas.
olin aviossa 15v. En olisiki ikinä uskonut kohtaavani tätä... mieheni olleen jotain mihin en uskonut. Mutta niin se vain on, että vaikka puhutaan isästä ja äidistä, niin näissä tilanteissa lapsella on vain äiti. Ja äidin tehtävä on laittaa lapsensa kaiken muun edelle.
Minulla kesti vuosia luottaa aidosti keneekään mieheen, olihan tavannut lasteni isän (myös 3 lasta) jo nuotena aikuisena. Seurasin pitkään epäluuloisesti nykyisen mieheni avointa ja kaverillista suhdetta lapsiini. Vainoharhaisestikin. Mutta kuinka ollakaan lähes aikuis ikäisten lasteni elämässä on nyt myös terve suhde aikuiseen mieheen. Olen tyytyväinen että eron jälkeen lopulta luotin ihmissuhteissa, koska sillä luottamuksella on ollut tervehdyttävä vaikutus myös lapsiini.
Minä en ollut syyllinen siihen mitä lasten isä teki, en tajunnut alkuunkaan että joku voi "kosketella" lastaan. Et ole sinäkään.
Kuulostaa kai kornilta, mutta aika parantaa haavat - oikeasti.
... vaan parantaako aika lasten haavat?
yhteys sosialiviranomaisiin, koko perhe tarvitsee apua. Niin lapsesi kuin miehesi.
voimia
Todella ihana kuulla, että tästä voi selvitä!
Haaveilen kovasti uudesta suhteesta, koska edellinen oli kovin...niin, omanlaisensa ja jäin itse siinä paitsi. Kaikesta.
Lapset olen pistänyt etusijalle, ja muutin erilleen maaliskuun alussa. Koskaan, en koskaan olisi uskonut tätä miehestäni, hän on juuri sellainen mukava naapurin mies, susi kuitenkin lampaan vaatteissa.
Toivon, että minulle käy yhtä onnellisesti kuin sinulle.
Mitkä ovat lastesi välit isäänsä nyt? Miten tapasitte eron jälkeen, ette ollenkaan?
Sama
tän on pakko olla provo ...
Kuten muut jo kehottivatkin. Ota nyt yhteyttä sinne sosiaaliviranomaisiin. Kerro tilanne, hanki jonkun avulla äkkiä asunto itsellesi. Apua varmasti löytyy jos ihmisille käyt puhumaan. Sen pedofiilin miehesi voi joku hirttää omaan kyrpäänsä.
... paha paikka. Varmasti sieltä ilkeimmästä päästä tilanteita, mitä parisuhteessa/perheessä voi ylipäätään tulla. Nyt ihan ensimmäiseksi järjestä asiat niin, että mies ei pysty enää tekemään enempää välitöntä vahinkoa, niin lastesi kuin itsesi suhteen. Sen jälkeen hae lapsille ja itsellesi apua, te olette sen tarpeessa.
Kun jossain vaiheessa alat itse tosissaan työstämään asiaa, koita muistaa että ex-miehesi osa on todennäköisesti vielä pahempi. Miehenä voin vain kuvitella, kuinka hirveää on huomata itsestään tuollainen puoli. Siinä ahdistuu äkkiä kovaluontoisempikin tyyppi, jos omaa minkäänlaista omatuntoa. Arvaisin, että ko. taipumuksen omaavat henkilöt ovat selvästi yliedustettuina itsemurhatilastoissa.
Tuon ei tarvitse tarkoittaa, että on paska ihminen. Tällaisessa ihmisessä on usein hyviäkin piirteitä, niinkuin meissä kaikissa. Olethan itsekin häntä rakastanut. Mutta tällainen ihminen on myös selvästi sairas. Ja tämä sairaus on sen tyyppinen, että se estää parisuhteet. Varsin valitettavaa henkilön itsensä ja hänestä muutoin kiinnostuneiden kannalta, mutta näin se vaan on.
Et varmasti koskaan hyväksy miehen temppua, ei sitä pidäkään hyväksyä. Anteeksi kannattaa kuitenkin mielessään antaa. Nuo kun ovat eri asioita. Anteeksi pitäisi antaa ensisijaisesti itsensä takia, mutta myös siksi, että mies ei varmasti ole taipumustaan itse valinnut.
Vihan tunteet varmasti tulevat vielä. Yhtä varmasti ne jossain vaiheessa laantuvat. Mikäli pystyt säilyttämään toimintakykysi, pääset varmasti asiasta yli jossain vaiheessa. Kyky luottaa toiseen onkin sitten vaikeampi asia. Kokemukseni perusteella se tulee kerta kerralta vaikeammaksi. Ja näin käy vaikka esim. itse kokemani vääryydet ovatkin aivan mitättömiä sinun ongelmien rinnalla.
Meillä kaikilla tulee elämässä ongelmia. Toisilla ne ovat suhteellisen mitättömiä, sinun tapauksessa todella ikäviä. Tasan ei käy onnenlahjat, maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Ja niin epäreilulta kun se tuntuukin, niin niistä pitäisi vain koittaa jotenkin selvitä. Muista kuitenkin se, että ihmiselle on taipuvasta auttaa lajitoveriaan hädässä. Miehesi kohdalla tämä tarkoittaisi viralliseen hoitoon menoa tai pakottamista. Sinun kohdalla ystävien tukea ja ehkä mielenterveyspalveluitakin. Varmasti saat tukea, kun vain otat sitä vastaan.
Voimia ja aurinkoista kevättä.
Tämä oli juuri sitä, mitä itse olen pohtinut.
Olen kyllä mt-palveluiden piirissä jo, ei sen puoleen ongelmaa. Itseasiassa koko vyyhti alkoi selvitä vasta ammattiauttajien avulla, siitä heille suuri kiitos.
Olen pyrkinyt järjestämään lasten ja isän suhteet niin, että näkisivät joskus, muutamia tunteja enempää mies ei heitä ole ennenkään kestänyt, eli päivätapaamisia ilman yökyläilyä. Toivon, että mies ymmärtää antaa lapsille itsestään sen osan jonka he ansaitsevat, mutta en tietenkään voi tietää, niinkuin ei mitään asioita tässä maailmass anäemmä.
Uskon kuitenkin, että lapsille on hurjasti vahinkoa siitäkin, jos "hyvä isä" katoaa kertarysäyksellä heidän elämästään. Jos välit hiipuvat pikkuhiljaa, sen ehkä kestää. Toivon myös, ettei mieheni halua enempää, koska sitä en kykene antamaan vaikka laki sanoisi mitä.
Sinä taidat olla asiaan vihkiytynyt jotain kautta?
Kiitos joka tapauksessa, tuntui hyvältä huomata että joku toinenkin pyrkisi toimimaan niin kuin minä olen tehnyt, eli jättänyt sairaan ihmisen kivittämättä, vaikka tekonsa onkin mitä iljettävin ja mies täysi susi lampaiden vaatteissa.
Aurinkoista viikinloppua!
ap
on sairas, ehkä kokenut samansuuntaista itsekin lapsena. Ja ymmärrän, että sinullakin on todella vaikeaa. Eniten olen kuitenkin huolissani siitä pienestä tytöstäsi, joka näitä on joutunut kokemaan. Tunnen ihmisen, aikuisen keski-ikäisen hyvässä ammatissa toimineen ja päällepäin menestyneen, joka pitkän epämääräisten oirehtimisten kautta hoidossa pääsi lapsuutensa järkyttäviin tapahtumiin ja selvisi, että oli seksuaalisesti hyväksikäytetty. Nykyään hän elelee elämäänsä sairaseläkeläisenä ja jaksaa päivästä toiseen lääkityksen ja upean puolisonsa tukemana. Siihen aikaan tämmöisiä asioita ei tunnistettu eikä niihin ollut hoitoja niin vaan saatavilla.
Eiköhän se tyttäresi ole jo vahingoittunut, jos kerran painajaisia näkee, jostain kun isä läspii pyllylle ja koskettelee alapäätä.
Niin no... Esimerkiksi tuolla rapakon takana mieleltään sairaita saatetaan "hoitaa" siten, että laitetaan piikki perseeseen ja pari metriä multaa päälle. Mutta kuten itsekin totesit, sivistynyt yhteiskunta ei kivitä, vaan pyrkii huolehtimaan sairaista jäsenistään. Näin silloinkin, kun teot ovat mitä inhottavimpia ja tuomittavimpia. Eipä minulla sen kummempaa vihkiytymistä asiaan ole. Ihan perusjärjellä tuo menee.
Mutta jos nyt mietitään asioiden tärkeysjärjestystä, niin ykköseksi luonnollisesti nousee lapset. Hyväksikäytön kohteeksi joutunut lapsi on kuitenkin se, jolle tapahtuneesta on pitkällä aikavälillä kaikkein eniten haittaa. Ei voida tietenkään sanoa yhtä oikeaa toimintatapaa. Mutta jos olisin itse sinun asemassa, niin harkitsisin kyllä vakavasti yhteydenpidon täydellistä katkaisua, ainakin tässä vaiheessa. Ensisijaisesti lapsen koskemattomuuden suojelemiseksi. Mutta myös siksi että se pakottaa miehen ottamaan vastuun teoistaan, ja näin tavallaan myös mahdollistaa hänelle jonkinlaisen ulospääsyn tilanteesta pitkällä aikavälillä. Sitten joskus myöhemmin, kun tilanne on seestynyt, niin lapsen niin halutessa voisi yhteydenpitoa harkita.
Isän katoaminen yht'äkkiä ei varmaan tee lapsille hyvää. Mutta vähän epäilen, että hänen oleminen kuvioissa mukana saattaa vaikeuttaa/hidastaa lasten ja sinun tervehtymisprosessia ja se on kuitenkin se kaikkein tärkein asia. Kun en psykologi ole, niin voin olla tässä kyllä väärässäkin. Kannattaa varmaan kysyä ammattilaisenkin näkökulmaa asiaan.
Pointtini oli siis se, että välien katkaisu ei ole sama asia kuin kivittäminen tai anteeksi antamatta jättäminen. Oikeaa tapaa toimia ei varmaankaan ole. On vain erilaisia tapoja.
Lapset ovat tämän päivän isän kanssa, iltakuudelta noudan heidät.
Pakko luottaa siihen, että ei se nyt ainakaan kaikille onnistu mitään tekemään samaan aikaan.
Tosiasiallisesti, koska oikeusprosessiin näyttöä ei ole, tämä on ainoa toimintatapa jolla en suututa miestäni (eksää) lisää, ja lapset saavat tavata isäänsä joskus.
Oikeastaan tällaisia pitkiä lauantaivierailujakaan tuskin tulee monia, mies kun rakastaa rahaa ja on monta rautaa tulessa samaan aikaan, lapset eivät ennenkään ole olleet ykkösiä vaikka niin olen kuvitellut.
Luulen, että asiat lutviutuu tästä pikkuhiljaa. Toivon siis. Jos joskus alan vielä seurustelemaan, se saattaa miehessä herättää jonkun taistelureaktion (vaatii lapsia enemmän itselleen, nyt myöntynyt yhuohtajuuteeni ja suullisiin tapaamissopimuksiin mikä hyvä asia) tai sitten se kääntää siinä vaiheessa elämässään uuden sivun eikä tapaa lapsia ollenkaan.
Yhteyden täydellinen katkaisu ei onnistu minun puoleltani, enkä ole ihan varma johtuuko se omasta irtoamisvaikeudestani, vai siitä että olen itse lapsena kokenut isän totaalisen katoamisen lapsen elämästä, enkä halua itse tietoisesti edesauttaa sellaistakaan vaihtoehtoa.
Kiitos korvista! Niitä ei tähän asiaan juuri löydy sellaisilta tahoilta, jotka oikeasti liittyy meidän elämään. Vaikea ja ruma salaisuus.
No tosiaan nämä näyttävät lisääntyvän, vai oletko sama kirjoittaja kuin tuossa yllä?
Kauanko sinulla kesti syöttää lapsen alitajuntaan noita tarinoitasi?
Väitätkö siis, että tällaista ei tosielämässä tapahtu?
Hiukan sama, kun on alettu väittää ettei keskitysleirejä itse asiassa ollutkaan.
Enkä ole syöttänyt alitajuntaan mitään.
Lapsi ilmaisi voimakkaasti hätänsä ja reagoin siihen kuten aikuisen kuuluu.
Tosin suurin osa mainitsemistani asioista muistin vasta kun lapsi puhui. Sitä ennen en esimerkiksi ymmärtänyt mikä yhteys on miehelläni, 3v lapsella ja liukuvoidepurkilla samassa sängyssä kun tulen työstä kotiin, vaan ajattelin sinisilmäisesti että mies on pitänyt omaa kivaa ja lapsi on sattunut heräämään ja mies on joutunut ottamaan lapsen viereensä nukkumaan jne. Tapauksia on monia, enkä tyhmyri ole osannut yhdistää ollenkaan ennen kuin lapsi sanoi taikasanat.
Itsellesi soisin ihmisyyttä sen verran, että ymmärtäisit ymmärtää etkä aukoisi päätäsi asiasta joka oikeasti on olemassa, saattaa olla jopa yhtä laajasti kuin perheväkivaltaa joka sekin on liikaa piilossa.
Suomessa olisi vähemmän mt- ja päihdeongelmia jos nämä ongelmat hoidettaisiin päivänvaloon, koska ketju kulkee sukupolvelta toiselle ja aiheuttaa suunnatonta tuhoa ympärilleen.