Ikisinkkuus, tai pitkäaikainen sinkkuus on "nykyajan ongelma", tarkoittaen sitä, että koskaan ennen ei ole ollut näin paljon yksineläviä (joko omasta tahdostaan tai pakosta).
Miksi näin?
Yksi syy lienee media, joka on kaupallistanut rakkauden kokonaan.
Parisuhteeseen ladataan nykyään enemmän toiveita kuin koskaan aikaisemmin, mutta mistä nämä toiveet syntyvät?
Ne eivät synny ihmisissä itsesään, vaan ne synnytetään. Ihmiset altistuvat romanttisen rakkauden ihanteelle nuoresta pitäen mm. lehtien, kirjojen, mutta ennenkaikkea TV:n ja elokuvien avulla.
Romanttiset komediat, sarjat, erilaiset parisuhdevinkit TV:ssä, mainonta yms. muodostavat kuvaa siitä, millainen parisuhteen ja sen osapuolien pitäisi olla. Minkälaiset vaatimukset pitää täyttää, jotta olisi sopiva kumppani kenellekään.
Näitä ongelmia, uskallan väittää, ei ollut muutamia sukupolvia taaksepäin. Silloin ulkonäkö, harrastukset, ammatti, mieltymykset jne jne eivät olleet niin merkityksellisiä. Niitä ei osattu samalla tavalla haluta, kun kukaan ei ollut kuiskuttamassa korvaan että ne ovat tärkeitä.
Parinmuodostus oli myös helpompaa, koska siihen liittyi paljon "sääntöjä". Nykyään ihminen täytyy hurmata jollain "persoonallisella" tavalla. Ennen mentiin luullakseni tiettyjen kaavojen mukaan, esim. tansseissa tutustuttiin muodollisesti hakemalla nainen tanssimaan.
Jotkut voivat sanoa jäykäksi ja mielenkiinnottomaksi moisia tapoja, mutta minä en. Minusta tuollaiset kaavamaiset tavat luovat hyvän standardin. Hyvän tavan, jolla pääsee juttuun ja josta on hyvä irtaantua, jos tuntuu että toinen ei olekaan itselle sopiva.
Sama koskee suomessa kovin vierasta small talkia. Sitä pidetään naurettavana tyhjänpuhumisena, mitä se ei suinkaan ole. Se on hyvä tapa, jolla pääsee toista lähelle, ilman että lähtökohtaisesti pitää laittaa itseään alttiiksi torjunnalle. Small Talk kun on tapa, jolla aina pääsee toista ihmistä jollain tapaa lähelle. Ja niitä näitä jutustellessa tulee kuitenkin huomaamaan minkätyylinen toinen on, vaikka puhuttaisiinkin ns. "turvallisista aiheista". Jos small talkatessaan huomaa että kappas, toinen onkin hyvin kiinnostavan oloinen, voi jatkaa hieman syvempiin aiheisiin tai ainakin tavata uudelleen. Jälleen kerran turvallisesti, ilman että laittaa itseään alttiiksi arvostelulle tai alttiiksi hylkäämiselle.
Parinmuodostuksesta puuttuu siis selvä koodisto ja siksi jotkut, jotka aiemmin olisivat saanee myös parin, jäöävät nyt yksin. He ovat ehkä hieman ujoja ja epävarmoja ja tarvitsisivat tällaisen yleisesti hyväksytyn normiston, jolla päästä turvallisesti juttusille ilamn pelkoa arvostelusta tai hylkäämisestä. Se on sääli.
Katson siis että voimakkaita syitä nykyäajan sinkkuuteen ovat media joka on luonut liian suuret odotukset kumppania varten, yhdistettynä siihen että turvallista, yhteiskunnassa yleisesti käytössä olevaa tutustumisnormistoa ei ole.
Elämme nykyään kaikkein raaimmassa parisuhdekapitalismissa.
Miksi näin?
Yksi syy lienee media, joka on kaupallistanut rakkauden kokonaan.
Parisuhteeseen ladataan nykyään enemmän toiveita kuin koskaan aikaisemmin, mutta mistä nämä toiveet syntyvät?
Ne eivät synny ihmisissä itsesään, vaan ne synnytetään. Ihmiset altistuvat romanttisen rakkauden ihanteelle nuoresta pitäen mm. lehtien, kirjojen, mutta ennenkaikkea TV:n ja elokuvien avulla.
Romanttiset komediat, sarjat, erilaiset parisuhdevinkit TV:ssä, mainonta yms. muodostavat kuvaa siitä, millainen parisuhteen ja sen osapuolien pitäisi olla. Minkälaiset vaatimukset pitää täyttää, jotta olisi sopiva kumppani kenellekään.
Näitä ongelmia, uskallan väittää, ei ollut muutamia sukupolvia taaksepäin. Silloin ulkonäkö, harrastukset, ammatti, mieltymykset jne jne eivät olleet niin merkityksellisiä. Niitä ei osattu samalla tavalla haluta, kun kukaan ei ollut kuiskuttamassa korvaan että ne ovat tärkeitä.
Parinmuodostus oli myös helpompaa, koska siihen liittyi paljon "sääntöjä". Nykyään ihminen täytyy hurmata jollain "persoonallisella" tavalla. Ennen mentiin luullakseni tiettyjen kaavojen mukaan, esim. tansseissa tutustuttiin muodollisesti hakemalla nainen tanssimaan.
Jotkut voivat sanoa jäykäksi ja mielenkiinnottomaksi moisia tapoja, mutta minä en. Minusta tuollaiset kaavamaiset tavat luovat hyvän standardin. Hyvän tavan, jolla pääsee juttuun ja josta on hyvä irtaantua, jos tuntuu että toinen ei olekaan itselle sopiva.
Sama koskee suomessa kovin vierasta small talkia. Sitä pidetään naurettavana tyhjänpuhumisena, mitä se ei suinkaan ole. Se on hyvä tapa, jolla pääsee toista lähelle, ilman että lähtökohtaisesti pitää laittaa itseään alttiiksi torjunnalle. Small Talk kun on tapa, jolla aina pääsee toista ihmistä jollain tapaa lähelle. Ja niitä näitä jutustellessa tulee kuitenkin huomaamaan minkätyylinen toinen on, vaikka puhuttaisiinkin ns. "turvallisista aiheista". Jos small talkatessaan huomaa että kappas, toinen onkin hyvin kiinnostavan oloinen, voi jatkaa hieman syvempiin aiheisiin tai ainakin tavata uudelleen. Jälleen kerran turvallisesti, ilman että laittaa itseään alttiiksi arvostelulle tai alttiiksi hylkäämiselle.
Parinmuodostuksesta puuttuu siis selvä koodisto ja siksi jotkut, jotka aiemmin olisivat saanee myös parin, jäöävät nyt yksin. He ovat ehkä hieman ujoja ja epävarmoja ja tarvitsisivat tällaisen yleisesti hyväksytyn normiston, jolla päästä turvallisesti juttusille ilamn pelkoa arvostelusta tai hylkäämisestä. Se on sääli.
Katson siis että voimakkaita syitä nykyäajan sinkkuuteen ovat media joka on luonut liian suuret odotukset kumppania varten, yhdistettynä siihen että turvallista, yhteiskunnassa yleisesti käytössä olevaa tutustumisnormistoa ei ole.
Elämme nykyään kaikkein raaimmassa parisuhdekapitalismissa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
muuttuu Eskoseni. Naiset ovat itsenäisempiä eivätkä ole enää taloudellisesti riippuvaisia miehistä. Eli ketä tahansa tohvelinkuluttajaa ei ole pakko ottaa nurkkiinsa pyörimään jos muuten äijän kanssa ei ajatusmaailma ja kemiat kohtaa.
Ennen vanhaan ainoana vaihtoehtona oli se naapurin Tauno, joka oli noin yleisesti ottaen muuten ihan säyseä ja työteliäs mies, mitä nyt sodan jälkeen muuttui juopoksi ja väkivaltaiseksi. Yhdessä pysyttiin koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tupa oli täynnä nälkäisiä kakaroita ja mies sentään joitain hanttihommia kykeni tekemään ryyppyputkien välissä.
Kun mennään korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, niin silloinkin naisten ainoa mahdollisuus selvitä oli päästä rikkaisiin naimisiin. Miehet peruukit päässä ja sukkahousut jalassa metsästivät naista itselleen, ja naisen ainoana tehtävänä oli olla kaunis ja miellyttää. Rummemmat eivät saaneet miestä, eli niistä varmaan tuli sitten niitä ikisinkkuja.
Ei kyse ole siitä, että pitäisi palata takaisin vanhoihin aikoihin, vaan että olisi hyvä jos tapakulttuuri joiltain osin olisi säilynyt samana.
Kyse ei ole miesten ja naisten keskinäisestä valta/rooliasetelmasta, vaan siitä että nykyajalta puuttuvat tietyt tapakoodistot, joita käyttämällä olisi hyvä päästä kanssakäymisiin "turvallisesti" vastakkaisen sukupuolen kanssa ilman pelkoa siitä, että joutuu heti kättelyssä naurunalaiseksi/hylätyksi.
Ei siis ole kysymys siitä, että miesten pitäisi päästä "valitsemaan" nainen, vaan tavoista joilla sekä miehet että naiset kummmatkin pääsisivät luontevasti kanssakäymisiin toistensa kanssa.
Tarkoittaa, että yhtä hyvin näitä samoja koodistoja käyttäen nainen voisi olla se joka lähestyy.
Jotenkin näitä tekstetä tavataan lukea aina jostain tietystä sukupuolikulmasta käsin. Siitä ei ole kyse. Olisi kummallekin sukupuolelle hyvä, että olisi jotain normeja joiden mukaan toimia. Pelkkä vapaus näissä asioissa luo kohtuuttamasti epävarmuutta, kun taas tietyt yhteiskunnallisesti hyväksytyt jutut, niinkuin small talk, eivät suinkaan tee hommasta jäykkää tai muodollista, vaan luo yhteiset pelisäännöt joiden sisällä olo voi olla jopa vapaampi ja turvallisempi.
Unohtakaa siis sukupuoliasetelmat, siitä ei ole kyse.
yksinkertaisesti syntynyt väärällä vuosituhannella, Schade...
Miten niin väärällä vuosituhannella? Voisitko perustella kantasi?
Esim. mainitsemani small talk on, elää ja hengittää hyvin suurimmassa osassa länsimaita tälläkin hetkellä. Tapa kuuluu ns. sivistyneeseen maailmanmenoo, toisin kuin tällainen nurkkakuntainen jurnuttaminen täällä Suomessa, mitä ulkomaanelävät suuresti ihmettelevätkin.
Suomessa ei myösklään ole toisissa maissa olevaa luontevaa treffailukulttuuria. Suomessakin toki käydään treffeillä, mutta se otetaan lähtökohtaisesti hirveän vakavasti. Kun pyydät jotain treffeille tai saat kutsun, niin siihen suhtaudutaan lähtökohtaisesti kuin rakkaudenilmaisuun, mitä se ei muualla tarkoita.
Tällaiset tapakulttuurin normistot helpottavat huomattavasti kanssakäymistä. Siis tavat, joiden avulla voi tavata toista tai lähestyä ilman että se tulkittaisiin heti hirveän vakavaksi yritykseksi päästä joko parisuhteeseen tai pöksyihin.
Tällä hetkellä, tapakulttuurin ollessa olematonta pärjäävät vain ne ihmissuhdekapitalistit, joilla on lähtökohtaisesti suuri ihmissuhdepääoma. Toisin sanoen ne, jotka ovat niinsanottua alfamateriaalia kaikin puolin. Muut sitten ovat heikommilla. Tämä koskee kumpaakin sukupuolta yhtälailla. Tosin miehiä ehkä enemmän, mutta nevertheless.
En ymmärrä mitä vanhanaikaista on siinä, että toivoisi yhteiskuntaan sellaisia yleisesti hyväksyttyjä tapoja kuin small talk tai huoleton treffailu? Mikä siinä on väärin tai huonoa? En käsitä.
Eivätkös nämä sosiaalisen käyttäytymisen muodot vain valmenna ihmisiä tulemaan toistensa kanssa paremmin toimeen? Se ei liene huono asia, vai?
Omanm osansa tähän ongelmaan tuo suomalainen peruskoulujärjestelmä, joka ei suosi lainkaan sosiaalisten taitojen kehittämistä.
Suomalainen peruskoulu on all about facts. Siellä päntätään faktoja ja kaikki "pehmeämpi toiminta" on käytännössä olematonta.
Ihminen oppii kuitenkin hyvin paljon sosiaalisesta kanssakäymisestä peruskouluvuosien aikana ja nimenomaan juuri silloin.
Mielestäni koulujärjestelmän pitäisi kannustaa sosiaalisten taitojen kehittymiseen tukemalla ei pelkästään faktapainotteista, vaan myös vuorovaikutteista toimintaa.
Kun itse olin koulussa, siitä on jo hyvä tovi vaikkei kuitenkaan mitään vuosikymmeniä, oli koulun meno sitä, että tunnilla oltiin hiljaa, opettajalle vastattiin faktoja ja niitä opettaja meille jakoi. Välitunnilla oltiin kavereiden kanssa ja sitten taas takaisin oppitunnille. Päivän päätteeksi suoraan kotiin.
Ei ollut puhettakaan, että esim. koulun jälkeen olisi ollut minkäänlaisia sosiaalisia aktiviteetteja, tai jos oli, niin niistä ei tiedetty. Kukin tahollaan teki mitä teki, eikä minkäänlaista me-henkeä tai iloa olla yhdessä, ollut.
Kannattaisin lämpimästio sitä, että kovien aineiden lisäksi opetettaisiin pakollisesti (muuta valinnan mukaan) pehmeitä aineta, kuten esim. draamaa, luovaa kirjoittamista, retoriikkaa, väittelytaitoja jne. muita aineita, jotka yhteiskunnassamme leimataan humanistien pelleilyksi. Tämä pelleily vain sattuu olemaan ihmisten kanssa toimimista ja sen opettelua.
olen käsittänyt, että parjattu USAlainen yhteiskunta on kuitenkin sellainen, jossa nimenomaan koulun kautta valmistutaan myös sosiaaliseen elämään. Koulu ja sen ympärillä olevat aktiviteetit ovat suuressa arvossa erilaisine kerhoineen ja liikunta-asioineen. Ihmiset siellä totutetaan jo nuorella iällä toisten kanssa asioimiseen ja toimimiseen.
Toki tämä luo varmaankin ihan erilaisia paineita mutta katson silti sen terveellisemmäksi vaihtoehdoksi kuin suomalsien tunteettoman laitosmentaliteetin.
Hyvin moni tälle palstalle kirjoittavista ikisinkuista painottaa nuoruuden kokemattomuutta. Tämä kokemattomuus saattaa johtua siitä ettei harrasta samoja asioita kuin muut tai siitä, ettei juo esim. alkoholia.
On todellinen sääli, että alkoholi näyttelee syuurta osaa kaikenikäisten suomalsiten pariutumisessa. Ja sitä juodaan juurikin siitä syystä, että sillä saa estot pois.
Estoja ei tarvitsisi juoda pois, jos kulttuurimme tukisi sosiaalisuutta, mitä se nykyisällään ei tee.
Mielestäni siis peruskoulussa pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota ihmisten vuorovaikutustaitoihin ja kannustaa ihmisiä siihen. Koulun ympärille pitäisi rakentaa yhteisöllisiä aktiviteetteja, joista voisi sitten omalle persoonalleen valita sopivan. Esi. draama ja ilmaisutaito, erilaiset liikunnalliset toiminnot, vaikkapa erilaisia luonnontieteisiin keskittyviä kerhoja, ATKta, ruuanlaittoa tai mitä vain. Pääpainon tulisi näissä olla konkreettisten taitojen opettamisen sijaan se, että porukka tekisi asioita yhdessä. Hyvällä hengellä ja sydämmellään.
Tätä kautta nekin, jotka tulevat olemaan todennäköisiä väliinputoojia, voisivat löytää myös seuraa (kaveri tai parisuhde) samanhenkisistä ihmisistä, omasta viiteryhmästään.
Minusta ei paskempi idea. Kaatuu tosin siihen samaan valitusvirteen kuin kaikki muukin.
"Ei ole rahaa".
"tuollaiset kaavamaiset tavat luovat hyvän standardin. Hyvän tavan, jolla pääsee juttuun ja josta on hyvä irtaantua, jos tuntuu että toinen ei olekaan itselle sopiva."
Esimerkki tuohon liittyen...
Vietin vuoden eräässä Lähi-Idän maassa, missä paikallisten naistuttavieni kohdalla asia meni näin:
- Nuori mies kiinnostuu tytöstä ja ottaa selvää, kuka tämä on (jos ei ennestään tiedä)
- Mies puhuu asiasta äidilleen
- Äiti ja perheen naiset lähtevät kyläilemään tytön perheen luona ja tapaavat tytön
- Jos kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä, järjestetään ensimmäinen tapaaminen
- Jos pari alkaa seurustella (käytännössä kihlautuu) he voivat tapailla myös vapaammin kahdestaan.
Yksinkertaista. Suomessa ei toimisi, mutta eipä oikein toimi nykyinen parinmuodostuskulttuuri.
Varmaan toimiva tapa siellä, ja en mene arvostelemaan muiden maiden tapakulttuureita.
Tuo kyllä tuntuu hieman liian muodolliselta. Ja myös liikaa siltä, että kolmannet osapuolet järjestävät (vaikuttavat) liikaa toisten asioita.
Kulttuurikysymys toki.
Itse peräänkuuluttaisin vain ihan jokapäiväisiä yhteiskunnassa yleisiä tapoja toimia muiden kanssa.
Nyt kukaan ei tunnu tietävän miten toisten kanssa pitäisi menetellä tai toimia. Yksinkertaiset asiat kuten tuntemattomalle jutteleminen aiheuttavat kohtuutonta stressiä ja omien kasvojen menettämisen pelkoa.
Tällainen normistojen ja yhteisten tapojen puutos ei ole/luo vapautta, vaan se kahlitsee.
Sitä en ymmärrä mihin ovat yhteiset, sanattomasti sovitut käyttäytymisnormit kadonneet? Itse olen niin nuori vielä, että olen koko elämäni elänyt tällaisessa tilanteessa, jolloin ei ole ollut minkäänlaisia sanattomasti sovittuja, kulttuuriin kuuluvia sosiaalisia toimintatapoja.
Itsestäni sen verran, että vaikka kirjoitankin paljon tästä aiheesta, niin itse olen kuitenkin elänyt sosiaalisesti aktiivista elämää. Ainakin niissä puitteissa kuin se suomessa on mehdollista.
Voisin silti väittää, että elämäni esim. suhderintamalla olisi ollut paljonkin täydempää ja kokemusrikkaampaa, jos en aina joutuisi miettimään kiinnostavan ihmisen löytäessäni, että mikä on se oikea tapa juuri tätä kulloistakin ihmistä lähestyä.
Onko vanhanaikaista pyytää kahville? Entä elokuviin? Tai kotiin käymään? Miten viestiä kiinnostuksesta niin, että saisin vihjeen vastakiinnostuksesta tai sen puutteesta, ilman että pitää pistää itsensä alttiiksi totaaliselle kasvojenmenetykselle?
Ei voi tietää? Ihmiset ovat niin erilaisia, joku tapa sopii toiselle, vaan ei toiselle. Joidenkin mielestä voi olla outoa pyytää vaikka kotiin illalliselle tai illalliselle vaikka ravintolaan. Joku taas voi pitää sitä ihanana tapana lähestyä.
Mahdollisuuksia on monia ja mahdollisuuksia epäonnistua vielä enemmän. Sattumankauppaa kaikki on vaan. Ellei sitten kuulu siihen parhaaseen A-ryhmään, jotka ovat niin itsevarmoja, että eivät tällaisia mieti.