Yritän saada selkeytettyä ajatuksiani ja kaipailen ulkopuolisten näkemyksiä tilanteestani, koska olen pyöritellyt asiat päässäni jo niin solmuun. Olen kohta kolmekymppinen nainen ja asunut avoliitossa neljä vuotta kaikin puolin hyvän miehen kanssa. Suhteessamme ei ole suurempia ongelmia mutta minusta on alkanut tuntumaan että jokin kipinä väliltämme puuttuu. Elämämme on hyvin stressaavaa työkiireiden vuoksi. Arki toimii hyvin eikä meillä ole isompia riitoja, mutta silti tuntuu että erityisesti seksuaalinen kipinä väliltämme puuttuu ja olemme enemmän kämppiksiä/parhaita kavereita. Mieheni on hyvin kotona viihtyvä ja itse haluan harrastaa ja käydä ystävien luona. Nykyisin harrastukseni vievät niin paljon aikaa että tuntuu ettei meillä olekaan muuta yhteistä kuin arki. Olenkin miettinyt mikä on syytä ja mikä seurausta, koska huomaan välillä ärsyyntyväni pelkästään mieheni läsnäolosta.
Tiedän että mieheni olisi valmis menemään kanssani naimisiin ja hankkimaan lapsia. Olen itsekin aina ajatellut meneväni naimisiin ja hankkivani lapsia mutta enää en ole varma. En osaa varmaksi ajatella eläväni loppuelämää tämän mieheni kanssa. Tilanne on ajanut miettimään onko mies minulle oikea, vai löytyisikö minulle vielä jotakin parempaa? Mietin olisiko ero ratkaisu vai tuleeko kaikista suhteista pidemmän päälle kämppis/kaverisuhteita? Toisaalta tuntuu surulliselta lopettaa suhde koska välillä on hyviäkin hetkiä. Tuntuu raskaalta heittää kaikki hukkaan, mutta toisinaan haaveilen siitä että pääsisin aloittamaan kaiken alusta. Pelkään kuitenkin sitäkin kuinka mies reagoisi eroon ja kuinka hän siitä selviäisi, koska hän haluaisi viettää elämänsä minun kanssa.
Tiedän että mieheni olisi valmis menemään kanssani naimisiin ja hankkimaan lapsia. Olen itsekin aina ajatellut meneväni naimisiin ja hankkivani lapsia mutta enää en ole varma. En osaa varmaksi ajatella eläväni loppuelämää tämän mieheni kanssa. Tilanne on ajanut miettimään onko mies minulle oikea, vai löytyisikö minulle vielä jotakin parempaa? Mietin olisiko ero ratkaisu vai tuleeko kaikista suhteista pidemmän päälle kämppis/kaverisuhteita? Toisaalta tuntuu surulliselta lopettaa suhde koska välillä on hyviäkin hetkiä. Tuntuu raskaalta heittää kaikki hukkaan, mutta toisinaan haaveilen siitä että pääsisin aloittamaan kaiken alusta. Pelkään kuitenkin sitäkin kuinka mies reagoisi eroon ja kuinka hän siitä selviäisi, koska hän haluaisi viettää elämänsä minun kanssa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ryhdy huoraksi niin ei arki käy stressaamaan. Vaihtuvuus takaa vaihtelun ja mielenkiinto pysyy yllä.
Hei !
Miesnäkövinkkelistäkin tunnen tunteen. Itse kamppailin saman ajatuksen kanssa liki 15v, aina uudelleen ja uudelleen yrittäen, mutta lopputuloksen siemenet kylvettiin jo kun tuon ajatuksen mieleen jäsensin.
Jos kipinä puuttuu, elää puolikkaalla, valitettavasti aina. Ei se ole mahdoton olotila, monella on huonomminkin, mutta kuuntele itseäsi, sydäntäsi, jos sen tunnet luota siihen. Tilanne mutkistuu 6% jos hankitte lapsia, tee päätös aiemmin jos suinkin pystyt !
Meilläkin oli sama tilanne. Tosin mä olin se "tavallinen" mies ja syystäkin avovaimo haikaili toisenlaista elämää. Nooh, onneksi se tapasi työssään mielenkiintoisen miehen, jolla muuten oli kotona aivan samanlainen tilanne. Voi raukkoja väärinymmärrettyjä. He parittelivat ja pettivät kumpikin omaa puolisoaan noin vuoden verran. Kaikki mukava kuitenkin päättyi, kun kuulin suhteesta. Eukko sai lähteä ja nyt he kaksi elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti............NOT!
Noin se käy helpoiten. Ei tarvitse itse tehdä kamalan vaikeita päätöksiä vaan miehesi tekee ne puolestasi. Sinun tarvitsee vain pettää. Helppoa, kun sen osaa.
Meilläkin oli sama tilanne. Tosin mä olin se "tavallinen" mies ja syystäkin avovaimo haikaili toisenlaista elämää. Nooh, onneksi se tapasi työssään mielenkiintoisen miehen, jolla muuten oli kotona aivan samanlainen tilanne. Voi raukkoja väärinymmärrettyjä. He parittelivat ja pettivät kumpikin omaa puolisoaan noin vuoden verran. Kaikki mukava kuitenkin päättyi, kun kuulin suhteesta. Eukko sai lähteä ja nyt he kaksi elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti............NOT!
Noin se käy helpoiten. Ei tarvitse itse tehdä kamalan vaikeita päätöksiä vaan miehesi tekee ne puolestasi. Sinun tarvitsee vain pettää. Helppoa, kun sen osaa.
Minusta kuulostaisi siltä, että te olette tunnetasolla jonkinlaisessa suvantovaiheessa juuri nyt.
Itsekin jo luettelit mahdollisia syitä siihen, miksi nyt elätte ikään kuin "vain kaverit" saman katon alla. Töissä on kiirettä ja sua vie kaveripiirikin pois kotinurkista. Toveruudelle se parisuhde kuitenkin yleensä perustuu, ollaan toistemme parhaat kamut ja se muodostaa vankan pohjan muille rooleille, kuten rakastaja/rakastajatar.
Tämä voi siis hyvinkin olla vain yksi vaihe teidän elämässänne sen alkuhykertelyn jälkeen ja ennen perheen perustamista. Ei mitään sen kummempaa, vain yksi vaihe muiden joukossa. Ja ohi sekin menee aikanaan, kun olette saaneet tarpeeksi tästä eriytymisestä. Tulee taas tarve löytää takaisin toisen kainaloon ja siitä sitten syntyy se jälkipolvi.
Itselläkin oli viiden vuoden kriisi kun oltiin eletty sen verran yhdessä. Mietin ihan samoja asioita, ja nyt kiitän luojaani etten lähtenyt nostelemaan toimivasta suhteesta, vaan jaksoin läpi senkin mietintävaiheen. Minä ja puolisoni muovaudumme koko ajan ja välillä on intohimoisempaa, välillä "vain" kaveerataan. Kaikki on siis ok ja tunne siitä, että elämme hyvää ja normaalia parisuhde-elämää on päällimmäisenä.
Kiitos lohduttavasta viestistä:)
Olen ajatellut sitäkin että onko tämä vain joku ohi menevä vaihe, joka korjaantuu ajallaan. Olemme olleet koko seurustelut/yhdessä asumisen ajan ehkä liiankin tiivistii yhdessä, joten ajatukseni voivat olla oire myös siitä. Pitää varmaan ottaa omaa aikaa ja pieni irtiotto suhteesta, jotta saa etäisyyttä asioihin ja tilaa ajatella. Toivottavasti sen jälkeen selvenisi mitä todella haluan.
Ongelmana on vain se että työnnän vain miestäni pois itsestäni, koska omat ajatukset on sen verran sekavat. Pelkään että jos tätä jatkuu liian pitkään, huomaamme olevamme niin kaukana toisistamme ettemme tunne enää toisiamme.
On mahdotonta ajautua yhtäkkiä kauas toisesta, kyllä se on aina aktiivisten valintojen summa. Tavalla tai toisella sä itse kannustat ja ohjaat itseäsi etääntymään, ei sellainen tapahdu sulta salassa - ei varsinkaan rakkaussuhteessa.
Kannattaa pitää se yleinen hyvä olo parisuhteessa, välit hyvinä siihen puolisoonsa, ja mennä harrastuksiin ja kavereiden mukaan puhtaalla omallatunnolla. SIlloin sä et "vahingossa" ajaudu yhtään mihinkään ja se luonnollinen lähentyminen on taas mahdollista tapahtua teidän kahden välillä.
Meillä oli nykyisin jo entisessä parisuhteessani vähän samanlainen tilanne, paitsi että minä en ollut se joka ei tiennyt mitä haluaa, vaan mieheni.
Yhteistä taivalta oli kertynyt lähes kuusi vuota ja kaikki merkit olivat ilmassa jo pitkään:juuri mitään ei yhdessä harrastettu (kumpikin harrasti paljon, mutta omissa porukoissa), oltiin kotona arkena pääosin kämppiksiä. Itse usein puhuin asiasta, kun vaivasi paljon. Mies sitten meni pettämään, jonka annoin anteeksi. Vuoden vielä katselin tilannetta, kunnes sai riittää minulle. Mikään ei ollut muuttunut edes hänen 1 kk salasuhteensa jälkeen. Eli samanlainen arki jatkui.
Nyt, kun olemme olleet kohta erossa 6 kk, olen tavannut uuden ihmisen ja ex haluaisin kipeästi palata yhteen.
Vinkkinä siis sinulle: ottakaa hetken aikalisä, muuttakaa erillenne hetkeksi. Vuokraa kalustettu asunto itsellesi vaikkapa 3 kuukaudeksi. Parempi näin, kuin tehdä valintoja joita tulet katumaan myöhemmin. Nyt kun tosiaan meidän erosta on aikaa kulunut, ex päivittelee sitä miksi ei silloin ahdistuksissaan tajunnut ottaa hetken aikalisää omille ajatuksilleen.
Kerran kun sen rakkaan menettää, vasta tajuaa sen arvon.
Minulla ja avopuolisollani on aivan samanlainen tilanne. Enkä tiedä mikä olisi oikea ratkaisu. Tuntuu että olemme vain ystäviä. Mies haluaa minua useasti, mutta itse en lämpene ajatukselle kuin harvoin. Jokin tuntuu puuttuvan. On päiviä jolloin kaikki on hyvin ja on ihanaa olla kainalossa, halia ja harrastaa seksiä. Mutta suurimman osan ajasta olen etäinen ja kylmä. Kuvioita sotkee vielä ihastuminen toiseen mieheen. En tiedä onko se vain ohimenevää vai ihan oikeita tunteita. Tuntuu pahalle kun en voi keskustella asiasta kenellekkään. Minulla on hyviä ystäviä, mutta en jaksa vaivata heitä omilla ainaisilla jahkailuilla. Lisäksi tilanne tuntuu väärälle miestäni kohtaan. Jos hän tietäisi tunteistani, hän tuskin haluaisi jatkaa kanssani. Mutta mukavaa kuulla että kohtalotovereita löytyy.
Minusta se kertoo jotain suhteesta.Eikös kaksi ihmistä jotka rakastavat toisiaan rakastele.
Sen verran omasta tilanteestani voin sanoa, että harkitsen vakavasti eroa avopuolisostani, mutta en ole uskaltanut, koska en tiedä miten avopuolisoni reakoi.Tai tiedän, koska eilen sanoin hänelle, että haluan erota.Hän alkoi heti syyttelemään ja "uhkaili" juomisen aloittamisella ja heitti ilmaan ajatuksen itsemurhasta vaikkei sitä suoraan sanonutkaan.Tänään tapasimme sattumalta ja hän oli niin ihanaa taas ja sovimme, että puhumme asiat selviksi huomenna.Mikä tarkoittaa, että hän ei halua erota ja käy taas syyttelemään minua.Meidän suhteessa ei ole kyse pettämisestä vaan ainoastaan siitä, että haluan erota ja olla yksin.Sitä en ala tässä enemmälti selvittämään.
Mahtaako olla YHTÄÄN sellaista pitkää parisuhdetta, jossa ei koittaisi tuollaista vaihetta, jolloin kumppani tuntuu vain kaverilta. Että kipinä ja kihelmöinti säilyisi päivästä päivään vuodesta toiseen... Epäilen suuresti!!!
Sitoutumisessa on kyse siitä, että päätetään olla yhdessä myös silloin kun ei tunnu miltään, vaikka tunnottomuus kestäisi vähän pidempäänkin. Haluatko siis sitoutua ylipäätään?
Tulet varmaan löytämään uuden ihastuksen, mutta melko varmasti arjen koittaessa olet muutaman vuoden päästä taas samassa tilanteessa. Jotkut ihmiset ajelehtivat koko elämänsä suhteesta toiseen - vaihto vähintään muutaman vuoden välein - juuri tästä syystä. Se on elämäntapavalinta...
Mielestäni "säännöllisessä" vaihdossakaan ei sinänsä ole mitään väärää, mutta pitää tehdä selväksi, mikä itselle on tärkeintä: jatkuva vaihtelu, jännitys ja romanttinen jännite - vai sitten vakaus ja oman perheen luominen (oli se perhe sitten vain pelkkä kumppani tai myös lapsia).
Itse hyvin samanlaisessa tilanteessa elin. Pitkän aikaa kamppailin itseni kanssa, kunnes koin ainoaksi vaihtoehdoksi lähteä. Mielestäni suhteestamme puuttui jotain, enkä ollut onnellinen. Mies olisi halunnut vielä yrittää, tehdä kaikkensa jotta olisimme molemmat onnellisia. Minä tyhmä lähdin silti. Nyt, lähes vuosi teon jälkeen tajuan, että suurimmat ongelmat, jotka koin suhteessani, löytyivätkin itsestäni. En osannut löytää onnea niistä asioista, joita olimme saaneet vaan odotin aina jotain enemmän ja lopulta petyin kun en mitään saanutkaan. En nähnyt, että minulla olisi ollut kkaikki avaimet onneen, jos olisin vain osannut niitä oikein käyttää.
Jos suhteessanne ei ole ylitsepääsemättömiä ongelmia ja keskinäinen luottamus ja kunnioitus pelaa, on kaikki vielä tehtävissä!!! Rakastakaa toisianne, opetelkaa tuntemana toisenne uudestaan, tehkää asioita jotka antavat teille iloa ja voimaa, etsikää vertaistukea ymprärillä olevista ihmisistä - sitä varmasti löytyy! Rakastamiseen já suhteeseen kuuluu kärsivällisyys ja myös se kumppanuus ja ystävyys.
Mitä ikinä päätätkin tehdä, kuuntele sydäntäsi -ja kuuntele miestäsi.
Näin minäkin uskon. Itselläni tilanne on se, että tyttöystäväni päätyi kaltaiseesi ratkaisuun eli otti eron. Pyysin, että yrittäisimme, kuten sinunkin siippasi, mutta nainen oli kylmä kuin jää ja päätöksensä tehnyt, eikä minua suostunut kuuntelemaan. Riitaakin asioista eron aikana tuli, mutta saimme kuitenkin niistä sovittua ja erosimme niin ystävinä kuin vain mahdollista.
Yhä kuitenkin kaipaan tuota naista ja muistot suhteesta ovat päivittäin päässäni. Salaa toivon, että nainen vielä että meillä oli se yhteinen avain onneen ja palaisi luokseni. Itse ainakin olen huomannut, että niitä yhteisiä asioita vielä olisi.
Kun luin näitä kirjoituksia huomasin että ne ovat kun suoraan omasta elämästäni.Aloin seurustella parikymppisenä itseäni noin kymmenen vuotta vanhemman miehen kannssa ja alkuvuodet oli sopeutumista eri elämän tilanteisiimme ja riitoja tuli, meni ja pahaa mieltäkin, joskin hyvääkin. Noin kymmenen vuotta yhteiseloa kuitenkin takana ja viime vuodet ovatkin olleet tasaisempia ja sen myötä myös parisuhde on muuttunut seesteiseksi ja ollaan enemmän kaveri pohjalla niinkun se yleensä menee... Ihmisenä tunnen kuitenkin muuttuneeni paljon näiden vuosien aikana kun ikää on tullut. Erilaiset tarpeet ja halut ovat nousseet esille kun silloin nuorena. Ennen halusin perheen ja perinteistä elämää kuten miehenikin. Nyt taas ura ja omat menot ovat tapetilla eikä mieheni voi ymmärtää muutosta ajatusmaailmassani. Intohimoista ei voi puhua ja seksiä tekee kummankaan mieli harvoin. Erostakin on ohimennen puhuttu kun tarpeet eivät enää kohtaa. Arki kuitenkin sujuu ja puitteet ovat elämälle olisivat muuten loistavat. Kuitenkin kävi niin että tapasin yllättäen miehen ja seksiäkin kerran touhuttiin. Jonkinlaista yhteydenpitoakin on ollut vähän aikaa.. Moraalitonta puuhaa myönnettäköön. Kuitenkaan en muista että avokkini kanssa olisin tuntenut koskaan samanlaista ihastumista kun tähän uuteen tuttavuuteeni vai voiko sellaisen muka unohtaa? Tuleepa vaan mietittyä että olenkohan valehdellut itselleni nämä vuodet tunteistani.. Tiedän että uusi tuttavuus voi olla vain hetken huumaa ja sammua yhtä nopeasti kun on alkanutkin mutta pitäisikö sille antaa mahdollisuus silläkin uhalla että rehellisyys satuttaa..