...niin, tässä pähkäilen mitä tehdä... Olemme vaimon kanssa oltu yhdessä yli 10 vuotta, joista kohta 5 vuotta aviossa. Parisuhde kukoisti toissa vuoteen saakka, jolloin ensimmäinen lapsemme täytti puoli vuotta ja itse vaihdoin työpaikkaa, joka on helvetin vaativa. Siitä lähtien elämässä on ollut pelkkiä vastoinkäymisiä; olen paljon poissa, asunnon kanssa ollut ongelmia, sairastumisia, toisen lapsen kuolema jne... Nyt asumme eri paikkakunnilla ihan käytännön syistä, eli lapsella mummot lähellä ja vaimolla työpaikka. Itse asun viikot yksiössä toisella paikkakunnalla ja viikonloput käyn huonolla omatunnolla perheen luona ja lähden sunnuntaisin itku silmässä pojan luota pois. Olen erittäin turhautunut ja inhoan itseäni. En usko, että suhteemme lähtisi tästä enää kukoistamaan, on ollut liikaa vastamäkiä. Tunteita vastapuoleen toki on, eiväthän ne tässä häviä. Mutta kun tuska ja vitutus voittaa kaikki muut tunteet ja lähimenneisyys kummittelee mielessä niin voimakkaasti, että tiedän sen mädättäneen mieleni niin pahasti, ettei tästä enää toivuta, arvet ovat liian syvät. Haluaisin yksipuolisesti breikin ja pois tästä parisuhteesta sovinnolla, uskoisin molempien voivan sen jälkeen paremmin. Meillä ei ole enää läheisyyttä, enkä edes kaipaa sitä, vaikka sitä oli ennen yltäkylläisesti. Vaimoni on urhea ja tekee kaikkensa perheemme eteen, mä en vaan tunne enää mitään ja se inhottaa minua itsessäni. Poikaamme rakastan enemmän kuin mitään muuta.
mitä mä teen...?
mitä mä teen...?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos yhtään on tunteita molemmilla, niin mahdollisuus on vaikka mihin! Paljon vastamäkiä, usko se kasvattaa sinut ymmärtämään joskus, miten tärkeää ne ovat, lapsen kuolema, jokin tarkoitus sillä oli, eri paikkakunnalla työssä, erossa perheestä. Arvosta elämää, perhettäsi, vaimoasi. Etsikää/löytäkää uudelleen yhteinen oikea raide elämälle! ÄLÄ LUOVUTA, kuten mieheni teki...
"Kysyin, miksi näin teit meille, katosit perheestäsi eri teille"...
Sinulla on ollut elämässä nyt viime ajat sellaisia ruuhkakuukausia ja vuosia, että ihmettelisin, jos ajattelisit toisin.
Meillä oli kauan sitten samanlaista, koko ajan elämässä kaikkea pahaa, ihan viikko viikon jälkeen, kuukausi toisensa jälkeen. Mies oli valmis luovuttamaan. Hän teki kaikkea mahdollista tyhmää, mitä suomalaisen miehen mieleen tulee. Hän ei pystynyt hahmottamaan koko tilannetta, hänestä ei ollut minulle, vaimolle, juurikaan apua. Hän käpertyi itseensä, piti kaiken kauhun ja tuskan sisällään.
Minä hain apua aktiivisesti. Kävin mielenterveystoimistossa, kävin säännöllisesti psykologin juttusilla, puhuin ystäville ja tuttaville ja työkavereille. Naiselle kaikkein kauheimmatkin asiat ovat siten "helpompia", että me olemme puheliaampia, sosiaalisempia emmekä kammoksu avun hakemista. Siis noin keskimäärin.
En tiedä lohduttaako Sinua, kun sanon, että aika tuo helpotusta ja etenkin puhuminen, puhuminen. Vaimon kanssa kun mies oppisi kommunikoimaan. Kyllä hänkin kärsii, myös miehen surut, mutta ei aina jaksa kantaa kaikkea taakkaa, myös miehen.
Yritä yhteyttä vaimoon. Kaikki pienet keinot, arjen näkeminen merkityksellisenä, on minusta ainut tie.
Onnea Sinulle ja perheellesi. Pitäkää yhtä.
Niin että tekisit vielä itsellesi ja vaimollesi senkin tempun, että menetätte vielä perheennekin! Eikö vastoinkäymistenne reppu ole jo täynnä?
Se ero on kuule NIIN rankka juttu, että sitä ei ennen tiedä, kun sen läpi kulkee. En suosittele!
Älä luovuta, nyt on sen aika että haette yhdessä apua.Ero ei tätä tilannetta korja vaan päinvastoin.Teillä on tällä hetkellä rankaa ja olet ihan loppu, sen voi tekstistäsi lukea.Rakkaus vaimoosi ei ole kadonnut mihinkään, olet vain liian väsynyt.Hakekaa kiireesti apua, mitä nopeammin sen parempi!Toivon teille voimia, elämä jatkuu, vaikka siltä ei aina oikein tuntuisikaan. Voimia.