Kuinka paljon vanhempienne mielipide vaikuttaa kumppaninne valinnassa? Miten olette selvinneet tilanteissa, joissa kumppani ja vanhemmat eivät tule toimeen?
Itse olen seurustellut mieheni kanssa kohta kolme vuotta. Suhde on miehelleni ensimmäinen ja sen vuoksi alkuaikoina oli aika myrskyisää. Jouduin itkemään hänen vuokseen muutamaankin otteeseen, mutta ne ajat on nyt takanapäin. Pari vuotta meillä meni oikein hyvin ja sopuisasti, kunnes erosimme nyt alkuvuodesta. Meillä ei ollut sen kummempia riitoja tai kriisejä, halusimme vain elämältä eri asioita. Minä halusin muuttaa yhteen ja alkaa pikkuhiljaa perustamaan perhettä, mies taisi pelästyä eikä ollutkaan valmis. Ei mennyt kauaa, kun mies huomasi tehneensä virheen ja elämäänsä pohdittuaan tulikin siihen tulokseen, että haluaa sen minun kanssani jakaa ja yhteenmuutto voisi ollakin ajankohtaista. Olemme siis palanneet yhteen ja molemmista ratkaisu tuntuu hyvälle.
Ongelmana on vain minun vanhempani. En millään uskalla kertoa heille, että olemmekin taas yhdessä. Olen todella kiltti ja ilmeisesti myös miellyttämisenhaluinen, mutta en siltikään ymmärrä miksi asiasta on niin vaikeaa porukoille kertoa. Isäni ainakaan ei pidä miehestäni yhtään niiden vanhojen riitojen takia ja ilmeisesti äitinikin suhtautuu "on-off-suhteeseemme" aika skeptisesti. Jostain syystä he ovat luoneet miehestäni aivan erilaisen mielikuvan, mitä hän todellisuudessa onkaan, kai nyt kun olen heille aina itkuni itkenyt ja pahan oloni purkanut. Eromme jälkeen vietin yhden yöni miehen luona ja isäni suuttui minulle, mistä pelästyin ja pistin yhteenpaluuaikeet siltä osaa jäihin. En haluaisi että vanhempani ovat pettyneet minuun ja valintaani, en halua että ne huutavat minulle ja kertovat typerästä ratkaisustani. Tilanne ahdistaa mua, koska vihaan tälläistä salailua ja salaa tapailua. Asun siis vielä vanhempieni kanssa.
Tämä ahdistaa minua todella. Tilanne on jatkunut jo liian kauan. Miten ihmeessä uskallan kertoa vanhemmilleni? Pelkään sitä ilkeilyä, vittuilua, huokailua ja suoraan näytettävää pettymystäni minuun. Surettaa muutenkin noiden asenne miestäni kohtaan, koska hän ei ole koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei lyönyt, pettänyt, hylännyt, haukkunut tai tehnyt muutakaan väärää, miksi häntä ylipäätänsä pitäisi vihata.
Itse olen seurustellut mieheni kanssa kohta kolme vuotta. Suhde on miehelleni ensimmäinen ja sen vuoksi alkuaikoina oli aika myrskyisää. Jouduin itkemään hänen vuokseen muutamaankin otteeseen, mutta ne ajat on nyt takanapäin. Pari vuotta meillä meni oikein hyvin ja sopuisasti, kunnes erosimme nyt alkuvuodesta. Meillä ei ollut sen kummempia riitoja tai kriisejä, halusimme vain elämältä eri asioita. Minä halusin muuttaa yhteen ja alkaa pikkuhiljaa perustamaan perhettä, mies taisi pelästyä eikä ollutkaan valmis. Ei mennyt kauaa, kun mies huomasi tehneensä virheen ja elämäänsä pohdittuaan tulikin siihen tulokseen, että haluaa sen minun kanssani jakaa ja yhteenmuutto voisi ollakin ajankohtaista. Olemme siis palanneet yhteen ja molemmista ratkaisu tuntuu hyvälle.
Ongelmana on vain minun vanhempani. En millään uskalla kertoa heille, että olemmekin taas yhdessä. Olen todella kiltti ja ilmeisesti myös miellyttämisenhaluinen, mutta en siltikään ymmärrä miksi asiasta on niin vaikeaa porukoille kertoa. Isäni ainakaan ei pidä miehestäni yhtään niiden vanhojen riitojen takia ja ilmeisesti äitinikin suhtautuu "on-off-suhteeseemme" aika skeptisesti. Jostain syystä he ovat luoneet miehestäni aivan erilaisen mielikuvan, mitä hän todellisuudessa onkaan, kai nyt kun olen heille aina itkuni itkenyt ja pahan oloni purkanut. Eromme jälkeen vietin yhden yöni miehen luona ja isäni suuttui minulle, mistä pelästyin ja pistin yhteenpaluuaikeet siltä osaa jäihin. En haluaisi että vanhempani ovat pettyneet minuun ja valintaani, en halua että ne huutavat minulle ja kertovat typerästä ratkaisustani. Tilanne ahdistaa mua, koska vihaan tälläistä salailua ja salaa tapailua. Asun siis vielä vanhempieni kanssa.
Tämä ahdistaa minua todella. Tilanne on jatkunut jo liian kauan. Miten ihmeessä uskallan kertoa vanhemmilleni? Pelkään sitä ilkeilyä, vittuilua, huokailua ja suoraan näytettävää pettymystäni minuun. Surettaa muutenkin noiden asenne miestäni kohtaan, koska hän ei ole koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei lyönyt, pettänyt, hylännyt, haukkunut tai tehnyt muutakaan väärää, miksi häntä ylipäätänsä pitäisi vihata.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoitat mielestäni aikuisempaan tyyliin kuin mitä tekstisi sisältö antaa ymmärtää. Jos olet kunnolla aikuistunut, asunut jo kauan omillasi ja sinulla on ollut useitakin suhteita eri miehiin, niin en ymmärrä ns. ongelmaasi ollenkaan.
Jos taas olisit vanhemmistasi riippuvainen teinityttö, niin sitten ehkä...
..jo viestissäni kerroin, asun vanhempieni luona, joten en ole aikuinen, itsenäistynyt, eikä takanani ole suurta määrää vakavia suhteita. En ole myöskään enää aivan teini, 19v ja toivottavasti pian muuttamassa pois kotoota. Eikä se ikä tässä ollut se issue, mihin pitäisi takertua.
Et valitse miestä vanhemmillesi, vaan itsellesi. Se on tärkein asia, joka pitää muistaa.
Omalla kohdallani poikaystäväni vanhemmat eivät pitäneet minua suhteen hankalan alun jälkeen oikeana pojalleen, kun eivät tunteneet minua (eivät olleet koskaan tavanneetkaan) eivätkä myöskään omat vanhempani ole suhteen vaikeuksien aikaan pahemmin välittäneet poikaystävästäni. Näistä vaikeuksista on selvitty ajan kanssa ja ihan vain viettämällä aikaa toisen vanhempien luona. Ei sen ihmeellisempää. Kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään eikä niistä huonommista ajoista ole koskaan tarvinnut edes puhua mitään. Aina olemme kaikki käyttäytyneet ystävällisesti ja hyvin toisiamme kohtaan.
Suhteissa on välillä huonoja hetkiä. Vanhempasi ymmärtävät sen varmasti myöskin. Suojelevat vain tytärtään... Teidän täytyy vain osoittaa heille, että poikaystäväsi ei enää kohtele sinua huonosti ja olet onnellinen hänen kanssaan.
kenties naimisissa ja lupailee sinulle yhteenmuuttoa, vai miten on? Jospa vanhempasi koittavat suojella sinua tuollaiselta, naineelta mieheltä.
No jos ei ole niin sitten:
Jospa muutat yhteen sen miehen kanssa ja kerrot vasta muuttaessasi kenen kanssa muutat asumaan. Kyllä ne rauhoittuu kun asialle eivät voi mitään, mutta niin kauan kun asut kotonasi voivat sinua komennella miten tahtovat.
Ei todellakaan ole naimisissa oleva vanhempi mies, vaan ihan tavallinen suunnilleen ikäiseni poika. Senkin taisin jo kertoa, että erosimme siksi, ettei hän halunnu muuttaa kanssani yhteen (syystä ettei kokenut olevansa valmis), joten miksi ihmeessä kyseessä olisi tuollainen tapaus?
No joka tapauksessa, salailu on sen verran ahdistavaa ja perseestä, etten jaksaisi tätä enää tehdä. En jaksaisi myöskään sitä painostavaa tunnelmaa kotona. Tarkoitus olikin muuttaa tällä viikolla pois ja mies olisi muuttanut kanssa, mitä vanhempani siis eivät tiedä, mutta kämppä meni sivu suun ja pakosuunnitelma siinä samalla.
Okei, olette siis molemmat parikymppisiä. Ainakin sinä asut vielä kotona.
Haluatte "olla yhdessä". Oletetaan, että muutatte asumaan yhteen. Miksi näin nuorina haluat sitoa itsesi avoliittoon? Koska olette noin nuoria, taloudelliset asiat nousevat esiin heti alkajaisiksi. Rakkaus ei todellakaan riitä montakaan viikkoa huushollissa, jossa jääkaapin ainoa sisältö on valo.
Lyhyesti: Poika vaikuttaa aika järkevältä, kun ei halua avoliittoon. Ehkä hän on osannut ynnätä kuukausiansionsa?
Luulen vanhempiesi miettivän monia muitakin asioita kuin näitä taloudellisia.
Ei kai ole ihan tavallista, että kerran kotoa lähtenyt palaisi avoliittonsa jälkeen takaisin lapsuuskotiinsa.
Joten, päätös on sinun. Ei rakkaus aina riitä näissä elämän realiteeteissa. Mikset ole kysynyt vanhemmiltasi suoraan, miksi poika ei miellytä. Vanhemmat aika usein näkevät ja tietävät asioita, joita alle kaksikymppinen ja hormoniensa viemä ei näe.