Hei!
Olen 20-vuotias nuori nainen, ja olen seurustellut minua kolme vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa melkein viisi vuotta. Tästä ajasta olemme asuneet yli puolet yhdessä.
Rakastamme toisiamme, ja meillä on aina hauskaa yhdessä. Intohimo ei siis ole sammunut. Koen myös, että olemme monessa asiassa tietynlaisia sielunkumppaneita.
Mutta... Olemme aina riidelleet paljon, eivätkä riitamme ole aivan tavallisia pikkuriitoja, vaan ne ovat jotain aivan hirveitä ja voimaa vieviä. Tilanne etenee aina saman kaavan mukaan; Minä olen surullinen jostakin (joko hänestä tai jostain aivan muusta johtuvasta asiasta), eikä hän huomioi sitä, ja minä tulen aina vain surullisemmaksi, josta hän sitten lopulta suuttuu.
Tämä voi mennä vaikka kuinka pitkälle. Tilanteet kestävät useita tunteja, jolloin minä itken aivan hysteerisenä, ja lopulta olen jo aivan poissa itsestäni, ja päätäni särkee niin, etten voi liikkua tai ajatella. Poikaystäväni sen sijaan on raivon vallassa, huutaa törkeyksiä ja syyttää minua kaikesta. Joskus hän on myös väkivaltainen, jolloin pelkään aivan silmittömästi.
Jos meillä tulee jostain esim. erimielisyyksiä tai toinen ärsyttää, tilanne ratkeaa helposti lyhyen sanailun jälkeen. Jos huudan hänelle, hän pyytää nopeasti häntä koipien välissä anteeksi. Mutta hän ei kestä sitä, että olen surullinen. Kuulostaa varmasti kummalliselta.
Tämän asian tiimoilta kärsin vuoden verran vakavasta masennuksesta (pari vuotta sitten), jonka takia poikaystäväni jätti minut muutamaksi viikoksi. Palasimme kuitenkin yhteen. Olemme meinanneet erota useasti, mutta aina on kuitenkin päätetty yrittää.
Käymme terapiassa, joka on kyllä tuottanut tulosta. Melkein puoleen vuoteen emme ole joutuneet näihin "pahoihin" tilanteisiin, mutta nyt yhtäkkiä niin taas kävi. Luottamus siinä menee, mutta toisesta luopuminenkin tuntuu erittäin hankalalta. Etenkin kun kaikki muu suhteessamme on todella hyvin. Voisi ajatella niin, että myötä-, muttei vastoinkäymisissä :/
Olen 20-vuotias nuori nainen, ja olen seurustellut minua kolme vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa melkein viisi vuotta. Tästä ajasta olemme asuneet yli puolet yhdessä.
Rakastamme toisiamme, ja meillä on aina hauskaa yhdessä. Intohimo ei siis ole sammunut. Koen myös, että olemme monessa asiassa tietynlaisia sielunkumppaneita.
Mutta... Olemme aina riidelleet paljon, eivätkä riitamme ole aivan tavallisia pikkuriitoja, vaan ne ovat jotain aivan hirveitä ja voimaa vieviä. Tilanne etenee aina saman kaavan mukaan; Minä olen surullinen jostakin (joko hänestä tai jostain aivan muusta johtuvasta asiasta), eikä hän huomioi sitä, ja minä tulen aina vain surullisemmaksi, josta hän sitten lopulta suuttuu.
Tämä voi mennä vaikka kuinka pitkälle. Tilanteet kestävät useita tunteja, jolloin minä itken aivan hysteerisenä, ja lopulta olen jo aivan poissa itsestäni, ja päätäni särkee niin, etten voi liikkua tai ajatella. Poikaystäväni sen sijaan on raivon vallassa, huutaa törkeyksiä ja syyttää minua kaikesta. Joskus hän on myös väkivaltainen, jolloin pelkään aivan silmittömästi.
Jos meillä tulee jostain esim. erimielisyyksiä tai toinen ärsyttää, tilanne ratkeaa helposti lyhyen sanailun jälkeen. Jos huudan hänelle, hän pyytää nopeasti häntä koipien välissä anteeksi. Mutta hän ei kestä sitä, että olen surullinen. Kuulostaa varmasti kummalliselta.
Tämän asian tiimoilta kärsin vuoden verran vakavasta masennuksesta (pari vuotta sitten), jonka takia poikaystäväni jätti minut muutamaksi viikoksi. Palasimme kuitenkin yhteen. Olemme meinanneet erota useasti, mutta aina on kuitenkin päätetty yrittää.
Käymme terapiassa, joka on kyllä tuottanut tulosta. Melkein puoleen vuoteen emme ole joutuneet näihin "pahoihin" tilanteisiin, mutta nyt yhtäkkiä niin taas kävi. Luottamus siinä menee, mutta toisesta luopuminenkin tuntuu erittäin hankalalta. Etenkin kun kaikki muu suhteessamme on todella hyvin. Voisi ajatella niin, että myötä-, muttei vastoinkäymisissä :/
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ekana tulee mieleen, että poikakaverisi on "tyypillinen mies" siinä mielessä, että hän haluaisi aina ratkoa riidat heti eikä siis kestä sun surullisuuttasi, joka jatkuu vaan vaikka hän niin yrittää tsempata fiilistäsi ihan toiseen suuntaan.
Ja kun on kerran saanut räjähtää toisen silmille, tekee sen helposti toisenkin kerran jne.
Räjähtämisessä on mun ymmärtääkseni kysymys siitä, että ihminen ei osaa annostella vihantunteitaan tai käsitellä syntynyttä pettymystä heti pois, vaan kaikki negatiivinen kasaantuu mieleen ja räjähtää sitten holtittomasti ilmoille sopivan tilaisuuden tullen.
Sellainen käytös on taatusti kuluttavaa molemmille.
Mutta aina on mahdollista muuttua ja muovata itseään tietoisesti.
Jatkakaa siis terapiassa käymistä ja muunlaisten purkautumiskanavien etsintää. Kyllä se tasapaino vielä löytyy kun opitte tukeutumaan toisiinne terveellä tavalla ja opitte uusia keinoja pettymysten ja suruntunteidenkin käsittelyyn.
Älä vaadi jatkuvasti sitä huomiota kuin koiranpentu. Ei kai sen jatkuvasti tarvitse huomioida sun surullisuutta?
Muista että se on kerrasta poikki sitten! Jos hän lyö sua tai on jo lyönyt, sun pitää oikeasti jättää se. Siinä menee raja. Hakkaava mies ei yleensä muutu. Mä en halua että susta tulee tavallinen perheväkivallan uhri joka aina jaksaa toivoa että mies muuttuu. Sulta menee itsetunto, olet masennut, stressaantunut ja katkera. Olet vasta 20 vuotias! Sun elämä ei ole pilalla jos jätät sen tyypin. Ja se kertoo paljon että hän jätti sinut kun masennuit. Jos se tapahtuu uudestaan, tai jotain pahaa tapahtuu, tiedätpähän sitten kuka EI pysy tukenasi juuri silloin kun sitä eniten tarvitset. Jos hän oikeasti rakastaisi sinua, hän pysyisi luonasi muulloinkin kun kaikki menee hyvin ja on kivaa.
joo-o, olisiko aika vähän nähdä maailmaa ja muita ihmisiä?
Millä tavalla surusi ilmenee? Liittyykö siihen jotain vaateita poikaystävää kohtaan? Kysyn tätä siksi, että ihmiset surevat eri tavoin.