Mulla on sellainen ongelma, että mä en kestä katsella jos nainen itkee. Viimeksi eilen työpaikalla erään naispuolisen työkaverini varpaille putosi sellainen raskas laatikollinen kopiopaperia ja luonnollisesti hänen ilmeensä meni heti kovin kärsiväksi. Hän yritti pidätellä itkua mutta sitten kyyneleet valuivat poskille ja suu meni ihan mutrulle. Hyökkäsin heti siihen paikalle, autoin hänet istumaan ja lähdin hakemaan kylmäpussia. En tiedä mikä siinä on, sillä yleensä oon aika kylmänoloinen kaveri, mutta kyynelehtivä nainen saa mussa aikaan ihan käsittämättömiä tunteita. =) Itkevä nainen vaan näyttää jotenkin niin herkältä ja haavoittuvaiselta.
Mutta toi nyt oli vaan tollainen alustus. Varsinainen kysymys kuuluu, että millaisissa tilanteissa sinulta nainen pääsee poru? Itketkö useammin fyysisestä vaiko henkisestä tuskasta? Ovatko naiset yleensä tarkkoja sen suhteen, että kukaan muu ei näe hänen itkevän? Jos sinua itkettää, niin haluaisitko että siinä vierellä olisi joku lohduttamassa? Ovatko miehet koskaan saaneet sinua itkemään omalla käytöksellään/toiminnallaan?
Mutta toi nyt oli vaan tollainen alustus. Varsinainen kysymys kuuluu, että millaisissa tilanteissa sinulta nainen pääsee poru? Itketkö useammin fyysisestä vaiko henkisestä tuskasta? Ovatko naiset yleensä tarkkoja sen suhteen, että kukaan muu ei näe hänen itkevän? Jos sinua itkettää, niin haluaisitko että siinä vierellä olisi joku lohduttamassa? Ovatko miehet koskaan saaneet sinua itkemään omalla käytöksellään/toiminnallaan?
Vastaukset 36
Vanhimmat
Toistaiseksi en ole mitään niin kovaa fyysistä kipua näin aikuisiällä kokenut, että se olisi saanut itkemään. Varmasti itkisin silloinkin, jos oikein kovaa kipua tuntisin, muttei vielä ainakaan onneksi ole mitään sellaista tapahtunut. Synnytyksessä lähti hetkeksi taju, mutten muista että silloinkaan olisin itkenyt.
Yritän kyllä yleensä aina itkeä niin, ettei kukaan näe, muttei sitä tietenkään aina voi mitenkään säädellä. Aina joku on lohduttanut, jos on ollut tilanne että itkiessä on ollut muita ihmisiä paikalla tai sitten on alkanut toinenkin osapuoli itkemään myötätunnosta.
Kyllä minä ainakin itken silloin kun itkettää ja yleensä syyt on henkiset. Fyysisestä kivusta en muista itkeneeni kun pikkulapsena.
Ei se haittaa näkeekö joku vai eikö näe. En minä nyt ehkä jossain ruuhkabussissa lähtis ääneen vollottamaan, mutta tuttujen ihmisten parissa voi se itkukin tulla.
Mie oon muutenkin kauheen tunteellinen jossain asioissa kun vaikk katson jotain nyyhkiselokuvaa tai joudun kouluttamaan vesisuihkulla mun kisuja ja ne naukuu ja katsoo mua pää kallellaan, että miksi. Sillon tulee itku, tai ainakin pari pisaraa silmäkulmasta.
Itku on mulle semmonen asia, että se helpottaa. Ei ole tapana tapella ihmisten kanssa tau muuta vastaavaa ja jos vaikka mies loukkaa niin tuntuu hyvältä itkeä. Sitten kun on itkenyt silmänsä kuiviksi ja kipeiksi ja ryystänyt rullallisen räkää paperiin niin voi että on hyvä olo.
Tuo lohduttaminen riippuu ihan tilanteesta. Jos minua on loukattu(vaikka mieheni) niin en tahdo hänen lohduttavan ainakaan heti. Tärkeämpää on pyytää anteeksi. Mutta sitten taas jos vaikka on jotain omia ongelmia (esim kun ensimmäinen koirani kuoli pari vuotta taakepäin) on kyllä ihana tunne kun joku tukee ja ymmärtää.
Noh tässä nyt jotain. En varsinaisesti ole siis mikään itkupilli, mutta itken silloin kun itkettää...väsyneenäkään en koskaan äksyile vaan saatan helposti itkeä melko vähäpätöisestäkin asiasta :)
No mä olen aika kova itkemään. Jotenkin on vaan aina tunteet niin pinnassa. Poru saattaa päästä ilosta tai surusta, harvemmin fyysisestä kivusta kuitenkaan. Yleensä teen kyllä kaikkeni etten alkaisi itkemään silloin kun lähistöllä on muitakin. Jos mua alkaa itkettämään porukassa, niin sitten se on sellaista epätoivoista itkun pidättelyä tai sitten poistun paikalta jos mahdollista.
Ja kyllä mua ovat myös miehet itkettäneet. Pari vuotta sitten sain kirjeen silloiselta ihastukseltani ja se oli oikeesti ihan kauheaa! Mä luin sen kirjeen monta kertaa putkeen ja koko ajan itkin ihan hirveesti. Viimeksi itkin miehen takia muutama kuukausi sitten kun meidän juttumme tuli tiensä päähän eikä se päättynyt mitenkään iloisissa merkeissä.
Joskus vaan joku asia koskettaa just sillai, että alkaa alahuuli väpättämään ja silmät kostuu. Niin ja onhan se ihan mielettömän ihanaa jos joku ottaa syliin silloin kun mulla on heikko hetki. Tosin yleensä se menee niin että itkeskelen ihan yksikseni, kun ei satu ketään lohduttajaa siinä just paikalla olemaan.
Laskin tossa, et muutaman viikon sisään oon itkeny neljästi.. Enemmän kuin normaalisti..
Syitä on olleet mm. se kun selitin yhdestä riidasta toiselle.. En itkenyt riidellessä, mutta kun kerroin siitä myöhemmin, niin vaan pääsi itku.
Toinen kerta oli ns. itkuraivarin tyyppinen, kun aamuyöstä yksi ääliö häiritsi jatkuvasti ja ei lopettanut, vaikka olis ollut mikä. Olin kuolla väsymyksestä ja kiukusta ja aloin itkeä sitä kiukkua ja raivoa..
Sitten tuhersin vähän myös kun joku kertoi hyvin liikuttavaa juttua. Ja neljännen kerran itkin hanat auki, kun tietokoneesta pamahti joku osa rikki ja kaikki mun tärkeät tallennuksen hävisi ikuisiksi ajoiksi. Kaikki itkut on vähän erilaisia olleet.. Mutta sellaisia tunteenpurkauksia.
Mä itken vähän tavallista avoimemmin ja en osaa peittää sitä tai en osaa hävetä. Jossain töissä en ehkä itkis, mutta yleensä. Itken sekä fyysisestä, että henkisestä tuskasta, joskus helpotuksestakin. Kyllä mä haluaisin, että olis joku joka lohduttais.
Kyllä mä olen miesten takia saanut itkuraivareita ja itkenyt niitä muutenkin.
Kyllähän kuitenkin pidemmän päälle pitkässä parisuhteessa pillittäminen ei enää välttämättä parhaimpia tunteita herätä varsinkin jos tietää naisen tekevän se automaattisesti saadakseen itsensä näyttämään marttyyrilta.
Henkinen tuska itkettää, silloin on parasta itkeä itkut yksin, Jos kyse on reaktiosta johonkin, tapahtumaan tai kommunikaatioon, on hyvä jos on joku lohduttamassa että koko potti pääsee ulos eikä mikään parku jää muhimaan... jos on kyse oman korvienvälin kehittämästä asiasta on paras parkua pahaolo pois ihan yksin kiusaamatta ketään mutta asialla jota he eivät ymmärrä :D
Fyysinen tuska ei oikein itketä. En tiedä miksi. Synnyttäessä tuli nyyhkäistyä siinä vaiheessa kun kipu yltyi niin kovaksi että uskoin kuolevani :D
Miehet ovat saaneet itkemään, sekä raivosta että surusta ja tuskastakin. Nykyinen aviomieheni viiden vuoden ajalta ei ole itkettänyt minua vielä kertaakaan. Siis jo sitä synnytystä ei lasketa :D
***
sinä ap toimit oikein ihanasti ja herrasmiesmäisesti työkaveriasi kohtaan tuossa tilanteessa. Onnittelut sinulle!
Mitä itkuun tulee, niin meitä naisiakin on niin erilaisia. Jotkut ei itke koskaa, toiset miltei päivittäin. Ja se syy on yleensä tunne-elämään liittyvää: joko iloa tai surua - itkuhan siitä tulee joka tapauksessa...
Mutta ei miehen tarvitse naisen itkua pelätä eikä ainakaan alkaa "ratkaisemaan ongemaa". parasta vaan on olla siinä vierellä kuuntelijana tarvittaessa. halaus ei ole pahaksi.
miehen itkua miljoona kertaa enemmän, kuin miehet naisen.
Olen aina itkenyt paljon. Maanis-depressiivisenä ihmisenä minulla on aika rankkoja mielialan heittelyitä. Pahasti masentuneena en kykene enää itkemään, silloin alkavat hälytyskellot soida, tunneilmaisu ei ole enää vapaata.
Jotkut elokuvat itkettävät, kuten Tim Burtonin The nightmare before Christmas joka kerta... Johtuu kai voimakkaasta eläytymiskyvystä?
Mieheni on oppint siihen, että itku on minulle luontevaa, eikä siitä tarvitse kovasti hätääntyä. Saatanpa vaikka itkeä saadessani oikein hyvän orgasmin ;)
Kopiopaperitilanne - jos olisin kunnossa, en tuosta minäkään itkuun pillahtaisi. Mutta jos olisin hyvin stressaantunut valmiiksi, tai erittäin väsynyt, niin taitaisinpa itkeä. Olen kerran purskahtanut itkuun, kun kioskilla ei ollut postimerkkejä. :-) (Hävettää, mutta ymmärrän.) Olin ulkomailla; mikään ei ollut mennyt päiviin kuten piti, olin erittäin väsynyt, yksinäinen, kaikki meni siis päin prinkkalaa.... niin sanotusti kamelin selän katkaisi se, että en saanut postimerkkiä.....
Miehet ovat itkettäneet minua paljon.
Itken, jos kerron läheiselle ihmiselle (eli totuuden ja aidot tunteeni rehellisesti) esimerkiksi veljeni itsemurhasta. Siitä tulee 10 vuotta tänä viikonloppuna.
Itken herkemmin, jos olen erittäin väsynyt. Silloin tunteet ovat jotenkin hyvin pinnassa.
En ole koskaan itkenyt marttyyriyttani esittääkseni, tai käyttänyt sitä keinona toista ihmistä vastaan. Pikemminkin vältän itkemistä (eli tunteideni näyttämistä, täysin avoimesti kipukohdistani puhumista... kuten veljeni itsemurha), koska tiedän, että monet ihmiset eivät kestä toisen itkua. Pelästyvät.
Tippa tulee myös linssiin, kun saan oikein rajun orkun. Häissä itken vihkimishetkellä. Hautajaisissa - en sure yleensä vainajaa, vaan myötäitken nähdessäni omaisten surun (veljeni muistuu niin mieleeni - itken häntä).
Ei itkua pidä pelätä. Se kertoo, että ihminen elää ja tuntee.
Siis lisään vielä, että olen itkenyt työtilanteessa (töissä) ehkä 3-4 kertaa elämässäni. Kaikki tilanteet ovat olleet ulkomailla - ja niihin on liittynyt siis monta muutakin stressitekijää. Olen esim. aina ollut yksin ulkomailla, joten ajoittainen yksinäisyys on vaivannut. Lisäksi kaikki on välillä niin uuvuttavaa, kun kaikki on niin uutta ja outua (toki siinä on se viehätyskin).
Itken vähän ja harvoin. Sieluntukasta, kun on sattunut jotain todella ikävää. Mutta itken yleensä nopeasti ja se auttaa heti. Sitten olen jo miettimässä selviytymisstrategiaa.
En koskaan sääli itseäni, tässä syy vähään itkuuni. Olin lapsena samanlainen. Itku julkisesti oli jo silloin minusta muutenkin häpeällistä; olin hyvin tiedostava lapsi.
Tunteitani en koskaan tukahduta, vaan olen aina rehellinen itselleni. Itken, jos itkettää, mutta maahan en jää makaamaan.
ominaisuushan tuo sinulla on. Mulla tulee itku, kun mies haukkuu tyhmäksi tms. Sitten se sanoo, että no ala nyt sitte vielä pillittään...
Yksin on kivempaa.
Kuulostaa aika sadistiselta puolisosi.
Ei ollenkaan normaalilta. Mä en kattelis.
jos heitä arvostellaan. Katsokaa vaikka jokaikistä tosi-tv-ohjelmaa, jossa puidaan esim. parisuhdetta tai lasten kasvatusta: kun miestä arvostellaan, hän yleensä ottaa kritiikin kiihkottomasti vastaan, mutta kun nainen joutuu arvostelun kohteeksi ja ehkä tajuaakin olevansa väärässä, alkaa välittömästi itkun vääntäminen. Ja huvittavinta on, että nainen on saattanut juuri puoli minuuttia sitten olla niin topakkana ja jämäkkänä, että. Tuo itkun aloittaminen on varmaan naisille jokin alkukantainen refleksi, jolla saadaan oma tahto läpi, kun vässykkämiehet antaa heti periksi ja tulee lohduttamaan luomakunnan kuningatarta. Huomaatteko muuten, että jos mies alkaa itkemään samassa tilanteessa, hän on porukolli ja luuseri, jossa ei ole miestä nimeksikään?
Ärsyttää ne vässykkämiehet jotka antavat itteään vietävän kuin pässiä narussa. Ne miehet on koko ajan nuolemassa naisia, jotka ei todellakaan oo luomakunnan kruunuja.
ajatellut, että naiset ja miehet ovat OIKEASTI erilaisia, ihan fyysisiltä lähtökohdiltaan? Eli tunne-elämäkin on pitkälle määräytyvää jo hormonien vuoksi ja reagoimme eri lailla. Lisäksi yksilöt ovat molemmassa sukupuolessa hyvinkin erilaisia. En tajua miksi naisen pitäisikään reagoida kuin mies, ei se ole ainoa oikea tapa reagoida. Löysytä pipoa ja ymmärrä IHMISYYTTÄ, mä olen aina ymmärtänyt kun miehelläni on ollut tippa linssissä, mutta sitäkään ei sitten kai sais tehdä, häh?? Kun eihän mies ole sun mukaasi inhimillinen vaan kone??
Riippuu kyllä ihan miten sen kritiikin antaa.
Jos taivastelee toiselle ilkeellä äänensävyllä että v*ttu sä oot tyhmä tms. niin se ei ole rakentavaa eikä siitä voisi mun mielestä olettaakaan muuta tulosta kun pahaa mieltä.
Kyllä mä olen saanut mieheltäni (ja hän multa) kritiikkiä ilman että rupee itkettämään tai tulee edes paha mieli. Meillä on keskustelukanavat auki molempiin suuntiin ja tykätään keskustella epäselvät asiat selvemmiksi. Molemmilla on se sama oikeus, sillä täytyyhän voida sanoa jos jokin asia painaa mieltä.
Noissa tosi-tv ohjelmissa onkin ihmisiä jotka tarvitsee jonkun kertomaan että ne on ihan pöljiä. Se miten he kohtelee toisiaan on täysin ala-arvoista. Muksutkin on ihan hirviöitä kun ottaa esimerkkiä vanhemmista.
ni huomaat, etten minä ole sanonut, ettei mies sais itkeä.
eikä sinun juttusi pidä paikkaansa.
valehtele. :)
mutta silloin kun itken, itken sydämeni rinnasta ulos. Loppua ei meinaa tulla ja käperryn lattialle parkumaan... Ja yksin itken. En voi sietää jos joku näkee, vaikka lohduttaja ei olisi pahitteeksi.
julkisilla paikoilla itkemistä. Se ei sovi mun tyyliin.
Joskus sille ei tietty vaan voi mitään.
Useimmiten niiskuttelen yksin omassa sängyssä kun kaikki tuntuu menevän perseelleen. Siis henkisestä tuskasta.
Olen kai aikamoinen parkuja ;) Itken paitsi tuskasta, myöskin ilosta, helpotuksesta, myötätunnosta, liikutuksesta... Yleensä yritän nyyhkiä salassa, koska syy ei usein miten todellakaan ole kaksinen. Paitsi sitten erään samanhenkisen naisystäväni kanssa pidämme joskus leffaillan, jollaisia nimitämme parkujaisiksi. Silloin katsomme tieten tahtoen jonkun takuuvarmasti liikuttavan elokuvan, syömme herkkuja ja vollotamme yhdessä. Perversiomme kai meillä kaikilla on ;)
Jos itken tuskasta, se on lähes poikkeuksetta henkistä lajia. Muistan aikuisiällä itkeneeni fyysistä kipua kerran. Miestenkin takia olen itkenyt useinkin, väliin onnesta väliin tuskasta, ja väliin jostain pienestä ja mitättömästä... Viimeksi toissapäivänä taisin pirauttaa mieheni kanssa riideltyäni. Riita ei edes ollut mikään erityisen vakava. Taisin itkeä tihuuttaa itsekseni vain itsesäälistä... Olen toivoton tapaus.
tuo alustuksesi, taisitkin keksiä sen ihan itse.
Kas kun tuollaisessa tilanteessa ensimmäisenä suusta tulee perkele.
No siitä porusta, se tulee henkisestä kivusta. Viimeksi porasin abouttirallaa vuosi sitten kun piti viedä rakas koira piikille.
Se muuten onkin itkun paikka. Oma koirani kuoli myrkytettynä pari vuotta sitten, ja sen kärsimys oli kauhea. Lemmikkirottia olen pitänyt melkein koko ikäni. Ne tyypillisesti kuolevat 2-vuotiaina syöpään...ihania pörröelukoita, tuo lyhyt elinikä vaan surettaa.
Fyysisestä kivusta tulee enemmin ärräpäitä kuin kyyneleitä.
Itken helposti empatiasta ja esmes hyvät leffat saa miltei aina itkemään, siksi leffateatteriin menen vain tuttujen kans.
Muutoin itken aika harvoin. Surua ja pahaa oloa puran itkemällä yksin kotona. En kyl pahemmin halua muita sitä "heikkoa" hetkeä jakamaan, se on oma hlökohtainen purkautumistapa. Toki joskus on ihana saada lohtua muilta ja jakaa surua, mut harvemmin sellaisia suruja on ollut..
omia juttujaan silloin, kun nainen itkee. Se on miehillä tapana.
eri syistä, musta on tullut viime vuosina tosi herkkä. Itken TV-ohjelmia katsoessa ja sanoin joskus kamuille, et sitte menee tosi uonosti, ku itken "salkkareitten" takia.... ja niin sekin aika koitti. Ois ihanaa jos olis lohduttava olkapää silloin vierellä.Asiata komanteen, kuullostat ihanalta ihmiseltä...=o)
asiasta kolmanteen, tosi siisti tällänen halpis pattereilla toimiva näppis. Joo ei liity asiaan, siis kyllä miehet on itkettänyt mua useammin, kuin usein, käytöksellään. Ja en tietty haluais että kukaan näkis mun kyyneleitä. Onhan se jotenki noloo, ehkä "heikkouden" merkki tms. Mut ei itkua voi pidätellä se tulee jos on tullakseen...
Joskus saatan alkaa itkeä vain siksi kun olen niin iloinen!! Lisäksi stressi purkaantuu joskus itkuna.. Enemmänkin se itkeminen johtuu yleensä henkisistä jutuista, jos käy kipiää niin silloin voi aina kirvata xD
Henkisistä alakuloista johtuen voi päästä itku.
Fyysisesti on useinkin kolotuksia mustelmia ja ruhjeita harrastuksesta johtuen. Nyrkkeilypotta päässä kehässä itkevä nainen voiso olla outo näky. Ja jos rupeaisikin itkettämään treenissä (joskus kyllä tuntuu siltä että voi vittu/itku) niin menisin piiloon tiristämään. Treenissäkin usein se "vittumäoonpaska" on se mikä voisi itkettä. Ei se että saa nenään. Riippuu tietysti ihmisestäkin kenen edessä voi itkeskellä. Mieheni voisi olla sitä mieltä että mä itken joka asiasta :p ... Mutta hänen pelkkä läsnäolo ja hali auttaa kummasti, eli joskus ehkä tavallaan annankin juuri hänen läsnäollessa itselleni luvan hajota. Se osaa puhuakkin niin fiksuja että oma masistelu rupeaa tuntumaan typerältä.
Siis onhan mua miehet itkettäneet, mutta siis jokainen ihminen sukupuolesta riippumatta joka on käyttäytynyt kohtuuttoman petturimaisesti, törkeesti, ilkeesti tms. voi itkettää. Nykyinen mieheni ei ole ainakaan tietoisesti tarkoituksella mua itkettänyt. Mulla voi joskus olla vaikka tosi väsy päivä, millon otan jo valmiiksi jonkun asian ihan väärinpäin...onneksi se on semmone rauhallinen ja järkevä tapaus eikä rupee itse hötkyilemään niissä tilanteissa, mutta ei myöskään vähättele. ...Se on just paras :)
Itken yleensä turhautumisesta ja silloin kun olen helvetin vihainen.
Kipu ei hetkauta mitenkään.
Joskus itken myös myötätunnosta, esim. katsellessani jotakin koskettavaa dokumenttia tai elokuvaa.
En mielelläni näytä itkuani tai muitakaan tunteita.
Mulla on yleensa kaksi syyta itkea.
Toinen on polvikipu, joka saattaa yltya niin pahaksi etten voi kavella vaan ryomin tai hinaan itseani itku silmassa pitkin asuntoa etsimassa laaketta (jota en koskaan tajua pitaa jossain lahella ja nopeasti saatavilla).
Toinen syy on turhautuminen, esimerkiksi jos yritan selittaa jollekin jotakin eika toinen tajua tai tajuaa pain helvettia. Esimerkiksi kerran pelattiin korttia ja yritin jotain saantoihin liittyvaa selittaa, eivatka ukot tajunneet niin pillahdin itkuun (ja ukot katosivat vahan hiton pian siita tilanteesta).
Se on tosi rasittavaa koska en tosiaankaan haluaisi sita. Ylipaataan toisten nahden itkeminen on jotenkin nolon tuntuista ja vahan holmoakin.