Hei, kaipaisin vinkkejä ja kokemuksia siitä, miten ottaa suhteessa puheeksi miehen huono itsetunto?
Asia on vaikea, sillä mies ei tietenkään myönnä että hänen itsetunto on heikko. Kuitenkin hänelle on pinttynyt päähän (ehkä lapsuudesta) ajatus, ettei hän kenellekään kelpaa tai ole rakkauden arvoinen... Sen huomaa monista asioista.
mies on kuitenkin sulkeutuva sikäli, ettei hän tykkää asioistaan puhua. Eli sellaista syvällistä keskustelua ei aikaiseksi saa. Tuntuu kuin hän pelkäisi jotain kamalaa tapahtuvan, jos hän tunteissaan avautuisi. Ennemmin vaikenee, salailee tai kertoo valheita.
Itsestäni tämä rupeaa tuntumaan siltä, ettei hän arvosta minua, olen jotekin samantekevä ja muualla asiat olisi muka paremmin. Ehkä miehestäni tuntuu ettei minun kanssa voi puhua? Onko meillä lukkotilanne?...
Miten lähteä liikkeelle suhteen parantamiseksi, kun tuntuu että mies pelkää sitä todellista läheisyyttä (johon kuuluu rehellisyys ja itsensä "paljastaminen") yli kaiken ja mieluummin välttää sitä. Jokin siinä todellisten tunteiden, pelkojen, omien käsitystensä paljastamisessa tuntuu pelottavan hirveästi. Näkeekö mies itsensä niin viallisena, että yrittää sitä kaikin tavoin peittää? Itsensä paljastaminen tarkoittaisi sitä, että minulle valkenisi hänen "rumuus" ja hylkäisin hänet? Hänet on pienenä hylätty, joten tuo varmasti vaikeuttaa avautumista entisestään...
Miten ottaa asia puheeksi tai tuoda hänelle ilmi, ettei läheisyydellä häviä mitään. Mies kokee asian varmasti helposti niin että häntä syytetään, kun hän ei pysty avoimuuteen. Tarkoitus ei ole syyttää ollenkaan. Mutta jos vain mainitsen asiasta ei syyttävään sävyyn "olisi kiva jos sä voisit...tuntuuko se jotenkin vaikealta, miksi, pystyisitkö selittämään että ymmärtäisin sinua hieman paremmin"... vastauksena saan epämääräisiä valkoisia valheita, niitä mitä hän olettaa minun haluavan kuulla, ei hänen todellisia tunteitansa...
Tulipas pitkä alustus... Kertokaahan kokemuksianne, jos tilanne kuulosti hiemankaan tutulta, kiitos!
Asia on vaikea, sillä mies ei tietenkään myönnä että hänen itsetunto on heikko. Kuitenkin hänelle on pinttynyt päähän (ehkä lapsuudesta) ajatus, ettei hän kenellekään kelpaa tai ole rakkauden arvoinen... Sen huomaa monista asioista.
mies on kuitenkin sulkeutuva sikäli, ettei hän tykkää asioistaan puhua. Eli sellaista syvällistä keskustelua ei aikaiseksi saa. Tuntuu kuin hän pelkäisi jotain kamalaa tapahtuvan, jos hän tunteissaan avautuisi. Ennemmin vaikenee, salailee tai kertoo valheita.
Itsestäni tämä rupeaa tuntumaan siltä, ettei hän arvosta minua, olen jotekin samantekevä ja muualla asiat olisi muka paremmin. Ehkä miehestäni tuntuu ettei minun kanssa voi puhua? Onko meillä lukkotilanne?...
Miten lähteä liikkeelle suhteen parantamiseksi, kun tuntuu että mies pelkää sitä todellista läheisyyttä (johon kuuluu rehellisyys ja itsensä "paljastaminen") yli kaiken ja mieluummin välttää sitä. Jokin siinä todellisten tunteiden, pelkojen, omien käsitystensä paljastamisessa tuntuu pelottavan hirveästi. Näkeekö mies itsensä niin viallisena, että yrittää sitä kaikin tavoin peittää? Itsensä paljastaminen tarkoittaisi sitä, että minulle valkenisi hänen "rumuus" ja hylkäisin hänet? Hänet on pienenä hylätty, joten tuo varmasti vaikeuttaa avautumista entisestään...
Miten ottaa asia puheeksi tai tuoda hänelle ilmi, ettei läheisyydellä häviä mitään. Mies kokee asian varmasti helposti niin että häntä syytetään, kun hän ei pysty avoimuuteen. Tarkoitus ei ole syyttää ollenkaan. Mutta jos vain mainitsen asiasta ei syyttävään sävyyn "olisi kiva jos sä voisit...tuntuuko se jotenkin vaikealta, miksi, pystyisitkö selittämään että ymmärtäisin sinua hieman paremmin"... vastauksena saan epämääräisiä valkoisia valheita, niitä mitä hän olettaa minun haluavan kuulla, ei hänen todellisia tunteitansa...
Tulipas pitkä alustus... Kertokaahan kokemuksianne, jos tilanne kuulosti hiemankaan tutulta, kiitos!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuu kuin mies haluaisi parisuhdetta ja hyväksyntää enemmän kuin mitään, mutta hänellä ei ole uskallusta siihen kuitenkaan. On kuin hänen sisällään asuisi mörkö, ja hän pelkää sen paljastumista muille (hylkäämistä) niin paljon että mieluummin elää "yksin itsensä kanssa", pitäen kaiken sisällään. Yksin parisuhteessa.
Miten päästä eroon ajatuksesta omasta huonommudesta? Jos menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka saa ihmisen uskomaan, että olemalla oma itsensä hän ei ole kenenkään rakkauden arvoinen? Paljastamalla itsensä tulee hylätyksi?
Tiedän, terapia voisi auttaa, mutta miten saada mies sinne?
Ei ole kokemusta vastaavanlaisen ihmisen kanssa elämisestä, mutta ekana tuli kyllä mieleen, että aloitatpa ne lauseesi miten tahansa, et ehkä tule onnistumaan keskustelun aloittamisessa, jos toinen ei kerran koe osaavansa puhua esim. tunteistaan. Puhe ei silloin ole se oikea lähestymistapa.
Mitä jos vain omalla esimerkilläsi ja hänet hyväksymällä osoittaisit jokapäiväisessä kanssakäymisessä sen mitä haluaisit kertoa sanoinkin.
Puhu hänelle omista mokistasi ja peloistasi, anna hänen tuntea, että hänen läsnäolonsa on silloinkin sulle hyvin tärkeää. Uskoutuminen on jo sinällään osoitus luottamuksesta.
Palkitse hänet aina kun hän onnistuu tai saa sinus tuntemaan onnellisuutta.
Pikkuhiljaa hän ehkä sitten uskaltautuu puhumaan joskus itsestäänkin, kunhan ensin kokee teidän välillänne olevan niin vahvan siteen, ettei sitä katkaise esim. pienet riidatkaan.
Kärsivällisyyttä siis.
On totta tuo, että puhuminen voi olla väärä keino.
Olenkin itse ollut enemmän tunteeni näyttävä, mutta on vaikeaa itse avautua ja kertoa syvimmistä tunteistaan, pettymyksistään, heikkoudestaan, kun toinen ei päästä oikein lähelleen.
Välillä tuntuu että mieheni on minulle jopa kateellinen, kun "uskallan" itkeä telkkaria /leffaa katsellessa, enkä häpeä itseäni sen takia yhtään. Saataan vuodattaa muutaman kyyneleen (jos on tunteita herättävä kohtaus) ja olla sen jälkeen ok. Mies sitten saattaa vähän alentavasti joskus todeta että "sä olet ehkä vähän herkkä, mä ajattelen enemmän järjellä). Ehkä hän on oppinut jostain että tunteita ei saa näyttää, tunteet ovat heikkoutta.
Jos joskus itkisi toisen nähden, se varmasti kostautuisi joskus myöhemmin...? Ehkä omaa epävarmuutta peitelläkseen hän sitten tavallaan halveksii muka niitä ihmisiä (miehiä) jotka näyttävät avoimesti tunteitansa. Ehkä hän miettii että sellaiset ihmiset ovat tyhmiä kun asettavat itsensä alttiiksi heikkoon kohtaan lyömiselle... Todellisuudessa luulen hänen oikeasti jopa kadehtivan ihmisiä jotka uskaltavat näin tehdä.
Ehkä hänen sisälleen on patoutunut niin paljon kaikenlaista mitä hän haluaisi kertoakin, mutta lukko pysyy tiukassa ja mitä enemmän kertyneitä asioita elämän aikana sinne on tullut, sen vaikeampaa avoimuuden opettelu on. Ehkä tuntuu että painolasti on liian suuri?
Jottei "paljastuisi", on jatkettava sillä vanhalla tavalla eteenpäin...
Näin. Parisuhde vaatii työtä. Ja molemmilta. Itse olen siis mies ja pidemmässä suhteessa, jossa ei tietenkään ole kolhuiltakaan vältytty.
Mutta pari näkökulmaa.
Kommunikaatio: Haluatko aidosti viestiä välittämistä. Ihminen helpommin viestii omaa paremmuuttaan kuin puutteitaan. Tunteissakin saatetaan kilpailla.
Toinen viestinnän vika on ulkoaoppiminen. "kommunikaatio on tärkeää", "tunteiden paljastaminen on tärkeää". Näissä käy herkästi niin, että toistaa jostain opittua (esimerkiksi naistenlehtien kyökkipsykologiaa). Näissä malleissa on myös se vika, ettei häiriöiden takaa näe sitä ihmistä. Muotitulkinta on helpompi tehdä kuin aidosti lähestyä ihmistä.
Itse tein eilen illalla yhden avauksen tässä omassa suhteessani. Vaimollani on vakavia itsetunto-ongelmia, jotka johtavat agrassiiviseen suhtautumiseen kanssa-ihmisten heikkouksia kohtaan. Hän näkee ihmiset herkästi tyhminä yms. Heikkouksien ymmärtäminen on hänelle vierasta (paitsi satunnaisesti). Hän haluaa myös menestyä työelämässä ja on siinä nyt onnistunutkin, mutta ei osaa siitäkään sitten aidosti nauttia. Kun on kokoajan epävarma itsestään.
Eli siis tämä avaus: Tiesin, että ongelma on itsetunto mutta en puhunut itsetunnon puutteesta vain yhdestä siitä ilmentyvästä oireesta. Ja niistäkin helpommasta päästä ja sellaisesta minkä hän näyttäisi tunnustavan jo valmiiksi itselleen. Keskustelimme asiasta ja välimme lähenivät merkittävästi. Sunnuntaiahdistus helpotti hänellä ja hän alkoi hymyillä (mikä on sunnuntai-illalle poikkeuksellista). Eli aloitus on tehty ja viesti on perillä ja myönteisenä. Tuolla tiellä pitää vielä kulkea hyvän matkaa. Oma arvioni on noin 5 v, jonka jälkeen on jotain tapahtunut. Laitan postia sitten 25 hääpäivien nurkillä missä mennään.
Siis on syytä ajatella koska aloittaa. Tilanteen pitää olla rento ei riitoja eikä kiireitä. Ja ajatus mukana. Hän on oma yksilönsä ei mikään kirjojen eikä lehtien näytekappale. Eli leimaavien termien käyttö romukoppaan (tämä on vaikeaa, kun leimaava merkitys vaihtelee paljon yksilöistä ja henkilökohtaisesta historiasta riippuen).
Yhden asian voin myös suhteesta luvata. Se ei tule koskaan kehittymään sellaiseksi kuin sen nyt haluaisi. Olennaista on se saako sen kehittymään sellaiseksi, joksi sen sitten haluaa. Eli ainoa joka kehittyy ei koskaan ole se pari. Itse myös kehittyy ja siihen pitää olla valmis aidosti (se on nimittäin peloittavaa).
Joo, kuullostaa niin tutulta. Itse juuri etsiskelen parisuhdeterapeutteja. Meillä ongelmana myös seksi tai siis seksin puute. Kun parisuhde on mykkyrällä ei tule nautittuakaan yhdessäolosta. Mitä pidemmälle tuo möykky pääsee sitä vaikeampaa on edes yrittää mennä toisen lähelle.
Nyt ollaan oltu yli puoli vuotta ilman minkäänlaista kosketusta, suukkoa tms. Alkaa jo miettimään, mitä järkeä tässä edes on :(
Huomaan myös, että minä olen se, joka kiukkuilee siitä ettei mies uskalla puhua. Tiuskin ja riitelen tai sitten olen vain hiljaa sanomatta mitään. Yritän oikein provosoida, että saisin jonkin tunteen ulos miehestä. Saatan haukkua ja huutaa, mutta mies vain katselee eikä edes uskalla sanoa vastaan.
Tiedän, olen hirviö käyttäessäni valtaani näin, tiedän myös tekeväni henkistä väkvaltaa, mieheni ja minun tulisi saada kiireesti apua...