Se taisi olla se viimenen riita viikonloppuna. Lopultakin. Siltä minusta nyt tuntuu, lopultakin. Ei kohta enää kuulusteluja, huutamista, jatkuvaa valitusta siitä, kuinka en osaa ottaa häntä huomioon, kuinka en täytä hänen tarpeitaan. Sairasta kontrollointia, mustasukkaisuutta. Yhteisten rahojen surutonta käyttämistä omiin projekteihin. Lompakon penkomista, rahankäyttöön puuttumista. Tekstiviestien ja puhelutietojen tutkimista. Tietokoneen käytön estämistä. Tavaroitten viemistä ja hajottamista. Loppuvaiheessa kajoamista, fyysistä estämistä, ravistelua. Ja kaikki tämä lähes täysin salassa muilta. Täydellistä kulissia. Pienellä paikkakunnalla kaikki huomataan, mutta tätä ahdinkoa ei huomattu.
Kauan tähän meni, yli kymmenen vuotta. Monta kertaa ollut lähellä loppua, kerran tultu takaisin "kuoleman rajoilta", missä ei ollut mitään järkeä. Jos en olisi ollut silloin niin masentunut ja heikoissa kantimissa muutenkin, en olisi suostunut enää yrittämään. Kai sen verran oli syyllisyydentuntoa ja halua olla hyvä ihminen, että taivuin. Tai sitten vain tunne siitä, ettei millään ole mitään väliä...
Rahaa mennyt terapiaan tuhansia. Kumpikin erillään, yhdessä ei olisi tullut mitään. Toinen on dominoiva, kerkeäsanainen, toinen vetäytyvä ja hidas. Terapia ei mennyt hukkaan, sillä vain oli eri lopputulos kuin puoliso toivoi. Sain tukea omille tunteilleni, sille että minua ei saa kohdella miten sattuu, rajojen yli ei saa kävellä. Tajusin ensimmäistä kertaa oman roolini siinä, miten suhteemme oli kasvanut kieroon. Sain itkeä, kokea tervettä syyllisyyttä. Työstin vanhoja traumoja, huonoa itsetuntoa. Terapeutti sanoi suoraan, että minun kannaltani liitto on tuhoisa. Itse olen sitä mieltä, että olin itsekin tuhoisa puolisolleni. Hän hakee äitiä ja kynnysmattoa, ja mulla oli joku tarve yrittää olla sitä. kumpikin kasvoimme mutta asetelma ei hellittänyt riittävästi. Itsekästä, mutta haluan säilyä järjissäni.
Se oli se ovi, josta oli lyöty nyrkki läpi. Se viimeinen näky joka piti nähdä, ennen kuin sain käännettyä sitä kuuluisaa katkaisijaa päässäni. Raivon syynä se, että olin poissa kotoa yön yli. Työmatkalla. Enkä soittanut tai viestitellyt tarpeeksi montaa kertaa. Sellaista se on aina ollut. Huoritteluviestejä on riittänyt. Ajattelen, että yleensä ihmiselle tapahtuu juuri se, mitä eniten pelkää. Hän pelkäsi, että petän ja jätän, ja minä, että tapaan jonkun toisen, ja rakastun kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässä. En ole pettänyt. Enkä tiedä, millaiseen suhteeseen minusta edes olisi. Vaatisi aikamoista tunne- ja tahtotilaa toiselta käydä mun vierelläni. Täytän pian 50, eikä minulla ole harhaluuloja "markkina-arvoni" suhteen. Mutta uskon, että parempaa on silti edessä. Järjestelen asioitani surullisena mutta rauhallisena. Olen pahoillani liittoni puolesta ja koen huolta puolisoni takia, mutta tiedän, että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Vaikka arvostan puolisoani edelleen monessa suhteessa, en rakasta häntä. Ilman rakkautta olisin voinut tottua elämään, mutta en ilman ihmisarvoa.
Turhaa tilitystä monen mielestä, mutta koin tämän jotenkin tarpeelliseksi. Ehkä tarinani auttaa jotakuta, kyynisyydestään huolimatta...
Kauan tähän meni, yli kymmenen vuotta. Monta kertaa ollut lähellä loppua, kerran tultu takaisin "kuoleman rajoilta", missä ei ollut mitään järkeä. Jos en olisi ollut silloin niin masentunut ja heikoissa kantimissa muutenkin, en olisi suostunut enää yrittämään. Kai sen verran oli syyllisyydentuntoa ja halua olla hyvä ihminen, että taivuin. Tai sitten vain tunne siitä, ettei millään ole mitään väliä...
Rahaa mennyt terapiaan tuhansia. Kumpikin erillään, yhdessä ei olisi tullut mitään. Toinen on dominoiva, kerkeäsanainen, toinen vetäytyvä ja hidas. Terapia ei mennyt hukkaan, sillä vain oli eri lopputulos kuin puoliso toivoi. Sain tukea omille tunteilleni, sille että minua ei saa kohdella miten sattuu, rajojen yli ei saa kävellä. Tajusin ensimmäistä kertaa oman roolini siinä, miten suhteemme oli kasvanut kieroon. Sain itkeä, kokea tervettä syyllisyyttä. Työstin vanhoja traumoja, huonoa itsetuntoa. Terapeutti sanoi suoraan, että minun kannaltani liitto on tuhoisa. Itse olen sitä mieltä, että olin itsekin tuhoisa puolisolleni. Hän hakee äitiä ja kynnysmattoa, ja mulla oli joku tarve yrittää olla sitä. kumpikin kasvoimme mutta asetelma ei hellittänyt riittävästi. Itsekästä, mutta haluan säilyä järjissäni.
Se oli se ovi, josta oli lyöty nyrkki läpi. Se viimeinen näky joka piti nähdä, ennen kuin sain käännettyä sitä kuuluisaa katkaisijaa päässäni. Raivon syynä se, että olin poissa kotoa yön yli. Työmatkalla. Enkä soittanut tai viestitellyt tarpeeksi montaa kertaa. Sellaista se on aina ollut. Huoritteluviestejä on riittänyt. Ajattelen, että yleensä ihmiselle tapahtuu juuri se, mitä eniten pelkää. Hän pelkäsi, että petän ja jätän, ja minä, että tapaan jonkun toisen, ja rakastun kunnolla, ensimmäistä kertaa elämässä. En ole pettänyt. Enkä tiedä, millaiseen suhteeseen minusta edes olisi. Vaatisi aikamoista tunne- ja tahtotilaa toiselta käydä mun vierelläni. Täytän pian 50, eikä minulla ole harhaluuloja "markkina-arvoni" suhteen. Mutta uskon, että parempaa on silti edessä. Järjestelen asioitani surullisena mutta rauhallisena. Olen pahoillani liittoni puolesta ja koen huolta puolisoni takia, mutta tiedän, että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Vaikka arvostan puolisoani edelleen monessa suhteessa, en rakasta häntä. Ilman rakkautta olisin voinut tottua elämään, mutta en ilman ihmisarvoa.
Turhaa tilitystä monen mielestä, mutta koin tämän jotenkin tarpeelliseksi. Ehkä tarinani auttaa jotakuta, kyynisyydestään huolimatta...
Vastaukset 3
Vanhimmat
kiitos kirjoituksestasi, ainakin minua se auttoi, olen vastaavassa tilanteessa ja se ei ole helppoa, mutta kuvasit tilanteen todella hyvin ja tyyneytesi antoi toivoa minunkin jaksavan, kiitos sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!
joka viimein osasit päättää omalta kannaltasi oikein. Menihän sinullakin aikaa siihen päätökseen, "mutta loppu hyvin, kaikki hyvin" sanoo vanha sananlaskukin.
Minä tein oman päätökseni jo vajaa vuosi sitten ja olen alkanut löytämään oikean itseni sieltä viereltä tulevien ohjausten, määräysten ja odotusten sokkeloista, mitä elämäni oli vuosia. Olen jo yli 50 ja en edes ajattele markkina-arvoani, kun haluan nyt vain löytää minut ja elää sellaista elämää, mistä pidän.
Miesten kannustus ja arvostus tuntuu toki hyvältä, kun sitä ei ole ollut ennen ja tuntuu että olen viimeinkin kasvanut naiseksi josta ollaan kiinnostuneita. Minä en ole kuitenkaan pystynyt vielä mihinkään varsinaiseen suhteeseen, kun olen vielä aika railoilla ja heikko.
Se asia on hyvä että olet mennyt terapiaan ja saanut sieltä vahvistusta itsellesi. Sekin on hyvä asia että sinulla riittää vielä empaattisuutta miehellesi, vaikka hän ei sitä tarvitsekaan. Sinun ihmisyys ei ole hävinnyt mihinkaan ja joudut sen vuoksi tekemään työtä sen eteen, ettet ota miehesi murheita omaan elämääsi enää.
Hän tekee omat valintansa ja seisoo niiden takana. Toivon että et edes mieti hänen selviytymistään. Hänellä on oikeus elää niin kuin parhaaksi näkee, mutta niin on sinullakin.
Ja molemmilla on velvollisuus toimia oikein itseään kohtaan.
Tunnen ylpeyttä naisena sinun päätöksestäsi, koska tiedän kokemuksesta, ettei oman päätöksen tekeminen ole litsatulla itsetunnolla aina edes mahdollista. Sitä vaan jatkaa sitä huonoa, kuin ei jaksa/pysty/uskalla hakea apua..
VOIMIA sinulle oikein paljon.
Kuulostaapa siltä,kuin miehesi olisi narsisti.
Todella hyvä,että olet päässyt jaloillesi,pidä pääsi,älä enää taivu,miehesi alistukseen.
Kirjoitan tämän,siksi,että olen kokenut saman kaltaisen helvetin.
Terapiassa en käynyt,kuin muutamia kertoja ja nekin silloin,kun sain kriisiapua,pahoinpitelyjen takia,joista viimeinen oli viedä hengen.
Arvosta itseäsi,olet selvinnyt,ole syystä ylpeä.
Toki se jättää jälkensä..luottamus parisuhteeseen horjuu,ei usko itsensä mahdollisuuksiin jne.
Olen suunnilleen saman ikäinen ja todellakaan en enää ruusunen,mutta lämmin,herkkä sydän.Ja jos joku ei sitä huomaa,oma on mokansa.
Olen iloinen,että olet jaksanut kaiken kestää.Voimia,lannistumattomuutta,hyvää jatkoa sinulle.