Haluan sanoa kiitokseni tälle palstalle ja palstalaisille - ainakin monille. Kolme vuotta sitten tapahtuneen eroni jälkeen olen vieraillut täällä ja joskus kirjoittanutkin - ja sittemmin myös uskottomuus (johon liitto karahti), uusperhe-, yksin- ja yhteishuoltajuus-, avoliitto- ja parisuhdepalstoilla. Olen alkuun kriiseillyt, mollannut eksääni, ihmetellyt avioeron ilmiöitä, kehunut tietenkin itseäni ja selviytymiskeinojani, sitten ihmetellyt avoliiton ja uusperheen ihmeitä, ja ylipäänsä äimistellyt kaikenlaista. Ja olen saanut vastineita, hanskaamista ja erimieltä olemista ja kannustusta ja samaa mieltä olemista. Olen myös sittemmin kirjoitellut vastauksia joihinkin ihmisten ahdistuneihin purkauksiin, kannustanut omien kokemusten kautta selviytymään (koska petollisuudesta, huonosta avioliitosta ja avioerosta voi todella selvitä). Kunnes tänään tajusin että mua ei enää voi vähempää kiinnostaa eroni setviminen, entisen tai nykyisen parisuhteeni setviminen eikä edes uusperhekuvioiden setviminen. Meillä toimii kaikki nyt niin hyvin kuin yleensä näissä olosuhteissa voi.
Niin että jos täällä joku vastaavassa tilanteessa oleva vielä joskus vanhasta muistista piipahtaa, voisitko neuvoa mille palstalle mä nyt suuntaudun?
Niin että jos täällä joku vastaavassa tilanteessa oleva vielä joskus vanhasta muistista piipahtaa, voisitko neuvoa mille palstalle mä nyt suuntaudun?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja vähänkös viestisi kosketti ja osui. Ihan satunnaisesti tällä palstalla ja samoin noita kuvioita lukenut ja joskus harvoin vastannut anonyyminä.
Ja kaikki tällä hetkellä toimii niin hyvin kuin voi ja paljolti ihmisistä ja halusta kiinni. Kuka haluaa mitä tai haluaako joku ehkä kostaa jollekin ja kuka toimii siten, että asiat toimii.
Joka tapauksessa meillä kaikilla halu hoitaa lasten asiat mahdollisimman hyvin. Oli tilanne mikä hyvänsä.
On perheitä ja uussellaisia ja kaikkia sekamuotoja ylipäätään.
Eiköhän kaikkien hyvinvointi paras ja tavoiteltava. En tiedä ja ei käynyt viestistäsi ilmi, oletko mies vai nainen. Minä nainen, mutta ylipäätään hyvilläni, että näin tuonlaisen järkiperäisen ja järkevän tajunnanmuotoisen mielipiteen täällä. Olet mielestäni täysin oikeilla jalkapohjan jäljillä.
Enpä tiedä, mille palstalle suuntautuisit. Mene sille, minne haluat ja lue sitä ja ole onnellinen. Ja vastaa, jos tuntuu!?
Hienoa! Kiva kuulla, että olet saanut elämän mallilleen ja olet onnellinen. Nyt vaan uutta kohti. Innolla ja riemulla!
Eikä tämä palsta olekin hieno. Parempi kuin viisi huonoa terapeuttia. Välillä saa purkaa katkeruuttaan sydämensä pohjasta. Toisinaan tulee tylyjä, kyynisiä ja katkeria vastauksia, yleensä kuitenkin joku aina ymäärtää, kannustaa ja koskettaa. Välillä saa kertoa riemunsa hetkistä, kun päivä paistaa. Sitä fiilistä sitten taas allapäin olevat yrittävät ampua alas. Toiset yhtyvät riemuun.
Hienoa, jos pystyt nyt käyttämään energiasi erosi vatvomisen sijasta debatoimiseen uusista asioista. Hyvää jatkoa!
Minä jatkan täällä vielä jonkun aikaa. Vatvominen tuntuu olevan vielä hieman kesken...
kuten yksi käyttämistäni nimimerkeistä kertoo.
Kyllä, siitä voi selvitä. Vaikka ensin tuntui todella siltä ettei voi. Muistan kun kolme vuotta sitten en meinannut kyetä lähtemään töistäkään pois, koska tuntui että ovi ei aukea, jalat ei liiku, henki ei kulje, maailma loppuu tähän ja nyt, paitsi että tapahtuu vielä kauheampi vaihtoehto eli maailma ei lopukaan. No, sieltä on pitkäpitkä aika ja matka tähän. Mutta kun sitä ei ole täysin unohtanut, niin tuntuu ihan autuaalta hoksata että hei! on kevät, ja tapahtuu kivoja asioita, ja tavallisia asioita ja joskus kurjiakin mutta kaiken kaikkiaan SILTÄ ei enää tunnu.
Jos menisin puutarha- ja kirjallisuus-palstoille. (Tunnustan, kävin jo vakoilemassa.)
Teille kaikille rakkaat avioeropalstalaiset, tsemppiä ja jaksamista. Katkeria tunteita on ihan hyvä tuulettaa, ja parempi täällä kuin lasten kuullen tosielämässä. Mutta antaa niiden sitten vähin erin kasvaa pois. Hoitakaa kaikki itseänne hellästi ja hyvin.
puolileikillään todeta, että mihin tarvitset uutta palstaa; sullahan on uusi kumppani, juttele sille...Ei vaan, ymmärrän kyllä. Joku puutarha- tai muu harrastuspalsta vois olla kiva. Sieltä saa hyviä vinkkejä itseä kiinnostavista aiheista ja on kiva kirjoitella samanhenkisten kanssa.
Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että vaikeittenkin asioitten vatvominen pitää lopettaa hyvän sään aikana, ettei mene överiksi. Itse hakeuduin eroni jälkeen terapiaan, että pääsisin paremmin vanhasta eroon. Se ja tämä palsta ovat auttaneet ja tuntuu siltä, että enää ei innosta niinkään kommentoiminen vaan lähinnä keskustelun seuraaminen. No, tietty kaava näissä kirjoituksissa näyttää esiintyvän ja itselle ei juurikaan enää mitään uutta näkökulmaa asioihin saa.
Koko eroprosessin aika on ollut myös henkilökohtaisen kasvun aikaa ja olen oppinut katselemaan omaa peilikuvaani rehellisesti. Tunnistan omat heikot kohtani, huonot puoleni, jos kohta oppinut hyvistäkin puolistani paljon ja osaan käyttää niitä omaksi ja toisten parhaaksi huomattavasti paremmin kuin ennen. En jaksa enää syytellä exää asioista, joihin itsekin olisin voinut vaikuttaa. Toisaalta taas exä näyttäytyy entistä realistisemmassa valossa ja on vain tavallinen mies muitten joukossa. Mies, jonka kelkkaan en ehkä tällä tietämyksellä edes lähtisi, jos nyt vasta kohdattaisiin. Välit meillä on nykyään ihan ok ja ollaan kuin vanhat hyvät tutut, joilla on yhteinen historia.
Olipa yllättävän mukavat kirjoitukset Sinulla ja Aloittajalla. Olette ilmeisesti ihan aikuisten oikeasti päässeet tasapainoon itsenne ja elämän kanssa avioeron suhteen. TOivottavasti se on tosiaan niin.
En tunne teitä, enkä tarinoitanne, mutta kirjoitustenne perusteella vaikeaa on ollut. Exän syyttelyhän on osittain omien puutteiden siirtämistä toiseen. Syyttely yksistään ei johda mihinkään, eikä se ole rakentavaa. Asiallinen vuorovaikutteinen keskustelu siitä mitä "sinä teit väärin ja miksi, mitä minä tein väärin ja miksi, ja oltaisko voitu tehdä toisinkin" olisi rakentavampaa. Mutta miten siihen kykenee siinä vaiheessa kun luottamus on romahtanut ja itse on enemmän puolustuskannalla. Ei niin täydellinen kenenkään tarvitse ollakaan, että pysyisi asiallisena, mutta niitäkin ihmisiä löytyy.
Eräs asia mikä minulle jäi epäselväksi, on se että oletteko kertoneet exillenne tuosta ylipääsemisestä? Jos exät tietävät tilanteen, silloinhan asia on todella loistavalla mallilla. Minun ex ei nimittäin ole vielä 4 vuodessakaan hellittänyt. Edelleen hän piinaa minua ja lapsia. Valehtelee vanhemmilleni, ajoittain mankuu rahaa ja syyttelee minua milloin mistäkin huonommuudesta. Vielä typererämpäon, että hän kohdistaa vihansa nykyiseen vaimooni. Väittää,että tämä sotkee hänen elämäänsä vieläkin ihan vain olemalla olemassa. Ei ole noilla sanoilla sitä sanonut, mutta muita pätelmiä ei voi tehdä. Nyk vaimoni ei ole missään tekemisissä hänen kanssaan, eikä haluakaan. Ei ole tekemisissä myöskään lasteni kanssa, kun en ole minäkään, mikä johtuu exäni manipuloinnista, eli lapset ovat uskoneet sen p*n mitä exä on heille sepittänyt vaimostani. Siinä olisi kunnianloukkauksen paikka, mutta vaimoni ajattelee myös sitä että mitä lapset sitten ajattelisivat, jos tässä vielä oikeuteenkin lähdettäisi. Mutta se siitä.
Viimeiset 7 kk ei ole exästä kuulunut, ja olen jo rohjennut miettiä olisiko hän vihdoin luovuttanut. Antaa meidän elää, ja ehkä antaisi myös lapsille oikeuden välittää isästään ja päättää itse mitä mieltä ovat uudesta vaimostani. Hehän eivät häntä edes tunne - kiitos exän.
Olisin tyytyväinen, vaikka en exästä enää mitään kuulisi, kunhan lapset alkaisivat käyttäytyä normaalisti ja tulisivat luokseni joskus. He alkavat olla jo kohta aikuisia. Mutta suuri helpotus olisi jos ex ilmoittaisi hellittäneensä. Sanoisi vaikka vain ettei enää välitä minusta ja meistä. Häntä näkee joskus kaupassa ja aina pitää alkaa osoittamaan mieltä jollain tavalla. Jos ei voi sietää minua ja vaimoani, olisi hiljaa ja eläisi kuin meitä ei olisikaan. Sekin riittäisi. Mutta hänen itsensä ja lasten kannalta olisi parempi jos ymmärtäisi luovuttaa, ja tekisi rauhan itsensä ja minun kanssa. Ja kertoisi siitä myös minulle.
Olen kyllä eri tavoin ilmaissut exälleni, että homma on minun puoleltani ok. Hän soittelee aina silloin tällöin, viimeksi eilen, ja kyselee miten menee. Juttelemme lastemme asioista ja muutenkin yhteisistä tutuista ja muusta arkisesta. Exä on ihan kohtalainen mies, mutta suurimmat puutteensa ja minun näkökulmastani eromme syyt oli taipumus työnarkomaniaan ja yleenmääräinen viehtymys "iloiseen seuraelämään" parisuhteen ulkopuolella. Tunsin olleeni avioliitossamme yksin ja ajattelin, että on parempi elää rehellisesti yksin ja ehkä löytää sellainen kumppani, joka oikeasti haluaa olla myös kaksin.
Exällä on myös uusi naisystävä, joka suhde alkoi todennäköisesti jo avioliittomme aikoihin. Olen sanonut exälle, että välimme ovat sillä tavalla selvät, ettei tämän naisen tarvitse minua "pelätä". En ole häntä tavannut, mutta luulen suhtautuvani kohtaamiseen ihan sujuvasti. En pidä häntä minkäänlaisena syntipukkina asioihimme, jotka ovat exäni ja minun välisiä. Aikuisilla (18 v ja 21 v.) lapsilla on tosin joitain sulattamisvaikeuksia tästä uudesta naisesta, jolla itsellänkin on kouluikäinen lapsi. Liekö pientä mustasukkaisuutta tai jotain. Itse en tunnusta manipuloineeni lapsiani suuntaan enkä toiseen. He ovat jo niin isoja ja fiksuja nykyajan nuoria, että osaavat tuntea omat tunteensa ja ajatella omat ajatuksensa itse.
Exää olen kutsunut kotiini erilaisiin perhetilaisuuksiin, joissa hänen läsnäolonsa on ollut luontevaa. Joka kerta hän on tullut ja ollut tuttujen keskellä ihan oma iloinen itsensä. Se verran olen huomannut, että exä on alun arastelujen ja ehkä oman syyllisyystunteittensa takia alkanut puhella omien tuttujensa vaikeista erotilanteista. Ikään kuin kautta rantain antanut minulle tunnustusta siitä, että meillä meni tämä vaikea aika julkisesti niin kuin meni. Emme lähteneet yleiseen sonnanviskontaan puolin emmekä toisin, vaikka keskenämme vaikeata olikin. En vähättele ollenkaan niitä helvetillisiä tunteita ja irtipäästämisen tuskaa, joka vei oman jaksamiseni melkein nollille. Olin monta kuukautta kuin vaelteleva zombie, joka ei tämän maailman menosta oikein tajunnut mitään. Töistä ei meinannut tulla mitään ja kotona elin kuin jossakin sumussa ja suoritin arkiset askareet robotin lailla. Tervehtymisen alkamisen hetki mulle koitti, kun oikein munaskujani myöten tajusin, että elämässä vain tapahtuu asioita joille minä en voi mitään. En ole vastuussa miehen elämästä enkä hänen tunteistaan enkä tekemisistään. Tämä on hänen tapansa olla ja ilmentää itseään. Minun tapani ja toiveeni ovat toiset. Se oli varmaan sellaista tosiasioitten tunnustamista.
Kuulostaa helpolta näin jälkikäteen todettuna, mutta voin vakuuttaa ettei se sitä käytännössä ollut.
Toivotan sulle voimaa ja rohkeutta elämääsi. Kyllä ne lapsetkin vielä sinun puoleesi kääntyvät, kun näkevät miten asiat oikeasti ovat. Soisin myös exällesi hitusen viisautta ja toivoa paremmasta.
mutta kaiketi se eksä sen näkee tai sitten ei näe. Ei meillä ole mitkään uskoutumis-välit, eikä minusta tarvitse ollakaan. Tapaamisasiat sujuu, elatusmaksut sen sijaan ei, ja vanhempi lapsista osoittaa kyllä mieltään isälleen mutta se ei ole minusta aiheutuvaa, vaan tyttären ja isänsä välinen asia. Kyllä hekin puheväleissä ovat. Tietysti se että en erityisesti arvosta miehenä heidän lasteni isää vaikuttaa lapsiin, vaikkei siitä puhuta. Lapsilleni en ole heidän isäänsä haukkunut enkä ikinä ole yrittänyt estää tapaamisia vaan päinvastoin halunnut pitää niistä kiinni silloinkin kun lapsi ei olisi halunnut mennä tai isä pyrki tekemään ohareita... Minusta rutiinin luominen ja siitä kiinni pitäminen on ollut tärkeää, ja nyt siitä hyödymme me kaikki.
En tiedä onko eksäni päässyt erostamme yli. Eihän se oikeastaan mulle kuulu. Olen tyytyväinen omaan osuuteeni ja siihen miten tässä selvittiin, lapsetkin, eksä hoitanee oman elämänsä itse miten taitaa.