Onkohan mulla jotenkin liialliset käsitykset omasta tärkeydestäni vai onko miehelläni vähän vääristynyt tärkeysjärjestys asioissa, mitä mieltä olette?
Olen kolmekymppinen nainen, avioliitossa. Minulla epäillään olevan syöpä. Kävin muutama päivä sitten lääkärissä, mieheni halusi mieluummin jäädä kotiin nukkumaan, kuin lähteä kanssani lääkäriin. Itseäni pelotti aika kovasti... Minulle tehtiin kaikenlaisia tutkimuksia ja tänään piti tulla sitten ensimmäiset, tärkeät tulokset. Kerroin jo heti lääkäristä/kokeista tultuani miehelleni, että tämä päivä on sitten se, kun ekat tulokset tulevat. Mieheni ei ole koko päivänä vaivautunut kysymään, mitä sain tänään kuulla, ja kun tosiaan tiesi tästä päivästä, että tämä on tavallaan eka ratkaiseva päivä, niin oli kuitenkin varannut illaksi menoja kavereittensa kanssa.
Eli olenko jotenkin itsekäs, kun koen, että mieheni on laiminlyönyt minua tai kohdellut väärin? Itse olen peloissani, suorastaan kauhuissani, ja olen sen miehelleni yrittänyt sanoa. Koska kuitenkin loukkaannuin vähän jo siitä, että mieheni ei tullut sairaalaan tuekseni kokeisiin (vaan jäi kotiin nukkumaan) päätin, että en enää kerro koko asiasta hänelle mitään, ellei itse kysy, muutenkaan kun hän ei ole osoittanut kiinnostustaan tai huoltaan millään muulla, kuin lauseella "olen huolissani". Tänään mies kävi tässä kotosalla töittensä jälkeen, puhui niitä näitä ja valitteli omaa flunssaansa, mutta ei kysynyt vointiani tai kokeitten tuloksia, nyt sitten häipyi kavereittensa kanssa.
Kun muutenkin tuntuu, että mies ei oikein välitä, mutta nyt tuntuu että se ei TODELLAKAAN välitä.
Mitä mieltä olette?
Olen kolmekymppinen nainen, avioliitossa. Minulla epäillään olevan syöpä. Kävin muutama päivä sitten lääkärissä, mieheni halusi mieluummin jäädä kotiin nukkumaan, kuin lähteä kanssani lääkäriin. Itseäni pelotti aika kovasti... Minulle tehtiin kaikenlaisia tutkimuksia ja tänään piti tulla sitten ensimmäiset, tärkeät tulokset. Kerroin jo heti lääkäristä/kokeista tultuani miehelleni, että tämä päivä on sitten se, kun ekat tulokset tulevat. Mieheni ei ole koko päivänä vaivautunut kysymään, mitä sain tänään kuulla, ja kun tosiaan tiesi tästä päivästä, että tämä on tavallaan eka ratkaiseva päivä, niin oli kuitenkin varannut illaksi menoja kavereittensa kanssa.
Eli olenko jotenkin itsekäs, kun koen, että mieheni on laiminlyönyt minua tai kohdellut väärin? Itse olen peloissani, suorastaan kauhuissani, ja olen sen miehelleni yrittänyt sanoa. Koska kuitenkin loukkaannuin vähän jo siitä, että mieheni ei tullut sairaalaan tuekseni kokeisiin (vaan jäi kotiin nukkumaan) päätin, että en enää kerro koko asiasta hänelle mitään, ellei itse kysy, muutenkaan kun hän ei ole osoittanut kiinnostustaan tai huoltaan millään muulla, kuin lauseella "olen huolissani". Tänään mies kävi tässä kotosalla töittensä jälkeen, puhui niitä näitä ja valitteli omaa flunssaansa, mutta ei kysynyt vointiani tai kokeitten tuloksia, nyt sitten häipyi kavereittensa kanssa.
Kun muutenkin tuntuu, että mies ei oikein välitä, mutta nyt tuntuu että se ei TODELLAKAAN välitä.
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 16
Vanhimmat
kirjoitin äsken liirum laarumit mutta vastaus ei tullut.
Eli olen sitä mieltä, että miehesi on myös peloissaan. Kauhuissaan. Syöpä jo sananakin aiheuttaa pakokauhua ja kuoleman pelkoa. Ehkäpä miehesi yrittää vain rentoutua, mikä itsekästä on sekin. Hänen pitäisi olla tukenasi, mutta saattaahan olla ettei hän tunne pystyvänsä siihen.
Vaikea kuitenkin sanoa mitään... tämmösiä tuli vain ensimmäisenä mieleeni... En kuitenkaan tiegä miten muuten yleensä keskustelette asioista tai millaiset välnne ovat....
Toivottavasti en loukkaa. Tuossa lukiessani viestiä tuli vain mieleeni muutamat tuntemani ihmiset, jotka dramatisoivat kaiken mahdollisen heille tapahtuvan. Puhuvat sairauksistaan, ja ongelmistaan kuin ne olisivat maailmanlaajuisia katastrofeja. Näitä ihmisiä on yllättävän paljon ja läheisillä menee hyvin nopeasti tavallaan "maku" heihin, eli kun ehkä oikeasti sitten jotain ongelmaa olisinkin, siihen ei jakseta kiinnittää huomiota.
Tällaiset ihmiset ovat usein siis liian huomionhakuisia ja jatkuvalla omien asioiden voivottelulla työntävät ihmisiä kauemmaksi vaikka tavoitteet ovat heillä toiset.
En sano että sinä olet tällainen. Toivottavasti ymmärrät. Tiedän vain että palstaa lukee monenlaiset ihmiset ja vinkkejähän täältä haetaan. Mutta toisaalta, tällaiset ihmiset harvoin tunnistavat/myöntävät luettelemani piirteet.
Tuli myös mieleen, että onko miehesi muihin asioihisi noin välinpitämätön?
samaa. Olen nimittäin palvelualalla ja kuulen tietysti monenlaisia tarinoita elämästä. Väheksymättä mitään tai ketään, olen huomannut, että sairauksista ja vastoinkäymisistä on toisten ihmisten vaikea laskea irti. He ikäänkuin rypevät itsesäälissä. Kun olet lohduttanut samasta asiasta monta kertaa eikä ihminen siitä toivu, menee ikään kuin maku koko asiasta. Ei jaksa enää tsempata.
Toivon, että ihmiset oppisivat ajattelemaan asioiden valoisiakin puolia ja helpottaisivat näin omaa sekä kanssaihmisten elämää. Sairaus on kova paikka, mutta elämän on jatkuttava.
Joo, mun mies on myös "vaivojensa" kanssa tommonen "poika joka huusi susi" eli valittaa jok apäivä jostakin jotain ja joka pikku aisa on niin ISO että en enää todellakaan korvaani lotakuat vaikka hän alkaisi TAAS epäileen että "onkohan syöpä tai pahempaa" ku taas tekee kipeetä sinne sun tänne. Sitten kun tuo paperin neneän etten jossa lukee että SYÖPÄ on ja lääkäri allekirjoittanut niin uskon että on aihetta huoleen. Eli älkää hyvät ihmiset puhuko joka pikku vaivasta tuntitolkulla, ei sitä kukaan jaksa kuunnella ja sitten ikävä kyllä, teitä ei enää (ainakaan heti)oteta todesta vaikka olisi oikeakin vakava sairaus.
Syöpä on vakava sairaus. Jotkut miehet ei vaan osaa ottaa toista tai toisen tunteita huomioon. Kertomuksestasi tuli mieleen entinen poikaystäväni, joka ei osannut koskaan olla tukena. Kerran riitelimme aiheesta ja hän tiuskaisi: "Tiedän, että pärjäät". Ajattelin hänet jollain tapaa tunnevammaiseksi, mutta en tiedä...
No, kuten edellisista vastauksista huomaat, ihmiset reagoivat asioihin eri tavalla.
ehkä miehesi vain kieltää kaiken, ei pysty ajattelemaan koko asiaa, ei uskalla heittäytyä tunteelliseksi. ehkä sun miehesi ryhdistäytyy, anna sille vähän aikaa reagoida ja käsitellä asiaa. mitä muuten sulle kerrottiin? saitko jo tulokset? *hali*
Vaikuttaa siltä käytöksen perusteella, että miehesi ei osaa käsitellä tunnetasolla asiota tai asettua asemasi ja tukea sinua vaikeassa tilanteessa.
Itselläni oli ex-avioliiton aikana myös sairastuminen (krooninen tauti, 2 vuotta olin sairas ennenkuin sairaus löytyi)Oli exäni aikaisemminkin ollut aika "tunteeton" vastaavissa tilanteissa, mutta muistan kuinka pahalta se tuen puuttuminen tuntui kun jouduin juoksemaan tutkimuksissa sairaaloissa. Kertaakaan ei tullut esim. mukaan. Apua ei myöskään kotihommiin tms. tullut paljoa pyytämättä, kun välillä oli kausia etten meinannut jaksaa mitään.
Tuollaiset käyttäytymismallit ovat tn. lapsuuden peruja. Ota aihe puheeksi ja kerro syyttelemättä miltä sinusta tuntuu. Hän voi ymmärtää tai sitten ei. Minun eksäni ymmärsi, mutta ei kokenut että käytöstänsä olisi tarvinnut muuttaa. Meille tuli ero sitten pian diagnoosini jälkeen ja jäin kahden pienen lapsen kanssa sulattelemaan loppuelämääni vaikuttavaa asiaa. Täytyy sanoa, että koin silloin totaalisen hylkäämisen ja usko siihen ihmiseen meni lopullisesti, vaikka on myöhemmin katunut, kun ei tukenut silloin. Osa syistä miksi jätti johtui nimittäin sairaudestani.
Älä heitä suhdetta kaivoon, mutta keskustele ja koeta kertoa miehellesi miten pahalta sinusta tuntuu kun hän ei sinua tue vaikeassa paikassa. Minulla oli jossain vaiheessa muuten ahaa-elämys ja tajusin, että ex-mieheni ei ollut sellainen ihminen, joka olisi minua saattanut ja tukenut, jos huonosti olisi käynyt. Onneksi kuitenkin kävi hyvin ja maailmassa on myös empaattisia miehiä : ), joihin voi tukeutua.
Tsemppiä! Sinusta saa tuntua kurjalta. Toivottavasti mies tajuaa kuinka tyhmästi käyttäytyy.
sairaaloita ja sairautta itsessään. Jollekin voi olla todelinen paniikin paikka esim. mennä sairaalan ovesta sisään. Voimmeko arvostella ihmistä, jolla on tämä ongelma? Ja tuossa aiemmassa kirjoituksessa jonkun mies tokaisi, että tiesin, että jaksat. Nainen voi olla niin reipas, että mies luottaa hänen jaksamiseensa. Silloin on aika naisen kertoa suoraan, että itseäkin pelottaa ja tarvitsee miehen tukea.
Liian usein vaan oletetaan eikä uskalleta/kehdata myöntää, että pelottaa. Ihmisiä me vaan ollaan.....
Mieheni ei ole sairaalakammoinen, vaan menee sinne kyllä ihan reippaasti, jos on itsellä vaivaa. Nyt hän on pohtinut omaa viikon kestänyttä flunssaansa, josko olisi jo aika käydä lääkärissä.
Joku kysyi täällä, onko mieheni muuten kovin kiinnostunut asioistani. Ikävä kyllä ei taida olla, elleivät ne asiat ihan suoraan liity häneen itseensä.
Ja olen kertonut itse miehelleni, että pelkään ja tarvitsisin tukea. Kerran näitten päivien aikana itkin ja mies totesi, että älä kehtaa vollottaa pikkuasioitten takia. Eli olen mielestäni aika suoraan kertonut, miltä minusta tuntuu.
Ja joku vielä kysyi tuloksistani, ekat kokeet menivät ok, mikä helpotti aika paljon omaa oloani (siis näistä ei mieheni tiedä mitään, koska sen jälkeen, kun hän sanoi, että vollotan pikkuasian takia, päätin, että en kerro mitään enkä tukea ruinaa, ellei hän itse kysy). Nyt sitten tänään jatketaan, vielä on liuta testejä edessä ja ekojen kokeitten puhtaus oikeastaan vain lisäsi muitten tutkimusten määrää :/
Ja jos vielä yhdistän (muistaakseni) toisen vastaajan ja tämän vastaajan, jonka viestin perään tämä nyt tulee, kommentit niin sanon, että mielestäni en ole paisutellut ja sääliä kerjäten kertonut omasta tilanteestani, tämä on ensimmäinen kerta kun epäillään mitään vakavaa minulla, ei tulisi mieleenikään ainakaan enää tätä asiaa suurennella huomion toivossa! Ja heti perään: minäkin olen vain ihminen, ehkä monen mielestä sitten pikkumainen, kun pelkään olevani vakavasti sairas, mutta en mahda sille mitään, että pelottaa ja huolettaa.
Kieltämättä miehesi kuulostaa melko tykeröltä, kun ei ole nyt tukenasi. Tietenkin voi olla, ettei miehesi yksinkertaisesti halua uskoa, että sinussa on jotain pahasti pielessä ja sitä varten viimeiseen asti välttelee sitä kysymystä. Lisäksi hän varmasti arvaa, ettei kokeista voinut mitään hirvittävän pahaa selvitä, kun et ole tuon enempää sairas. Tiedän monia miehiä, jotka käyttäytyvät vastaavissa tilanteissa samalla tavalla, eivätkä pysty tukea antamaan. Ja vaikka ymmärrän tavallaan miestäsi siinä, ettei hän halua huolestua ennen kuin on ihan pakko, niin ymmärrän myös sinua ja loukkaantumistasi. Ei minusta ole pikkumaista odottaa, että elämän tärkein ihminen tukisi itselle vaikeassa paikassa riippumatta siitä, johtuuko tuen puute välinpitämättömyydestä vai kyvyttömyydestä.
Joka tapauksessa suuri halaus ja voimia sinulle!!
Kaikki miehet eivät tosiaan kykene antamaan tukea vaikean tilanteen sattuessa kohdalle. Elin itse vuosikausia liitossa miehen kanssa, joka muuttui kylmäksi ja etäiseksi joka kerran, kun olin sairaana. En mielestäni kerjännyt sääliä tai voivotellut ainakaan kohtuuuttoman paljon, ja yritin hoitaa oman osuuteni kotona parhaani mukaan. Mies ei koskaan kysynyt, kuinka voit tai vieläkö sattuu, ennemminkin valitti ja moitti tekemättömistä kotitöistä. Vuosia sitten olin vakavasti sairas tavalla, josta jäi pysyviä vammoja ja muutti elämääni radikaalisti, ja silloin olin todella yksin. Mies kuittasi asian nopeasti ja totesi, että älä ryve itsesäälissä. Ei suostunut edes keskustelemaan vaihtoehdoista joilla elämänlaatuani olisi voinut parantaa.
Luulen, että jo silloin avioliittomme päättyi vaikka lopulliseen eroon kuluikin aikaa. Halusin vielä uskoa, että hän pystyy käsittelemään omat ongelmansa ja löytämään sitä empatiaakin. Ja kyllä myös yritin itsekkin muuttua ja tuoda asioitani esille niin, etten ärsytä. Tilanne paranikin hetkittäin, mutta taas joku kerta kun olin loukannut itseni enkä päässyt liikkumaan, hän lähti vain töihin ja jätti minulle puhelimen kanssa sänkyyn makaamaan. Soitin kaverilleni mutten saanut pyydetyksi apua, enkä oikein olisi voinutkaan sillä hän oli töissä. Lopulta pääsin omin avuin lääkäriin ja sen jälkeen sain sitten miehen painostettua viemään minut apteekkiin. Minulla ei ollut rahaa taksiin. Siinä hän sitten istui autossa eikä tehnyt elettäkään auttaakseen, kun vaivalloisesti klenkkasin hakemaan kipulääkkeeni.
Vaikka ymmärränkin tätä ex-miestäni sikäli että tiedän hänen potevan tähän sairastamiseen liittyvää isoa traumaa, oli käytös ongelma vaikkakaan ei suhteen isoin ongelma. Kaikki miehet eivät varmastikaan ole samanlaisia, tämä vuodatus siis vain tästä nimenomaisesta ex-miehestä. Onneksi on ollut muita paikkoja, kuten harrastus- ja työkuviot, joissa on saanut olla oma itsensä ja joissa on ihmisiä, joille voinnillani tuntuu olevan merkitystä. Pienikin määrä empatiaa voi olla ratkaiseva. En todellakaan odota että jonkun työkaverin pitäisi tulla tiedustelemaan vointiani tämän tästä, tai murehtia jaksamistani. Minun pitää itse huolehtia siitä, että sanon, jos esim. töitä on liikaa tai elämäntilanne vaikea. En ole itsekään aina onnistunut murtamaan omia estojani ja tekemään näin, enkä vastavuoroisesti myöskään osoittamaan empatiaa läheiselle, joka selvästi kärsii. Toki toivoisin että jos vielä kohtalonani on löytää miesystävä, niin hänen kanssaan voisi jakaa tällaisetkin asiat koska todella läheisiksi on vaikea tulla jos pitää peitellä sairauksia, huonoja kotioloja tms.
Toivon sinulle voimia, ehkäpä kyse ei olekaan mistään katastrofista kohdallasi vaan loppu hyvin, kaikki hyvin.
Syöpäepäily ja testit käynnissä, ja mies toteaa ettei tarvi vollottaa pikkuasioista? Jonkun on aika potkaista miestäsi päähän, kovaa. Vain henkilökohtainen mielipide, tämä. Rupesi taas sappi kiehumaan. Yritin miettiä että josko hänkin pelkää, eikä halua käsitellä koko asiaa ennenkuin on varmuus siitä mmitä käsitellä, pelkkää epäilyä sairaudesta ei hänelle ikäänkuin ole. Mutta jotain rajaa! Vaikka asioihin itse suhtautuisikin "puhtaina kunnes toisin todistetaan" on melkomoinen ääliö se joka ei ymmärrä toisen pelkoa kun itse on se jolla sairautta epäillään!
Ei jaksa mennä jakeluun ei.
***
Tarkoitin siis, että miehesi todennäköisesti arvaa, ettei kokeista vielä selvinnyt mitään, kun et ole tuon surullisempi. Jos meinaan syöpäepäillys olisi käynyt toteen, et varmaankaan vain olisi kertomatta vaan itkisit silmät punaisina..
..tarvitsevat faktoja.
Miehet ei jaksa arvuutella ja tunteilla etukäteen. He tarvitsevat faktoja ja keksivät ratkaisut ongelmiin sen jälkeen. Tämän vuoksi he vaikuttavat usein kylmiltä.
Lue kirja "miehet marsista, naiset venuksesta", tämä valoittaa asiaa.
Olen huomannut, että mieheni ei oma-aloitteisesti tarjoa apuaan, mutta kun pyydän häntä selkeästi tekemään jotain, hän kyllä tekee sen. Mutta tuo empaattisuus tuntuu olevan myös hänellä hakusessa. Kun mieltäni painaa jokin asia, kyllä valitettavasti puhun asiasta jonkun ystäväni kanssa mielummin.
Miehet ja naiset ovat erilaisia. Miestenkin kannattaa opiskella sitä, miten pärjätä naisten kanssa paremmin; samaisesta oppaasta ;-)
ps. tsemppiä Sinulle, Venuslaisilta saat empatiaa.
Moni nainen vastaa ihan kuin miehiä pitäisi ymmärtää kuin pikkulapsia. Höh, kyllä minä ainakin odotan tasavertaista suhdetta, jossa puolisot tukevat toisiaan. Miesystävälläni on sairaalakammo, mutta hän taatusti tulisi mukaani tutkimuksiin ja on tullutkin. Kerran jonotti ensiavussa pari tuntia seurana, vaikka olis pitänyt olla töissä, enkä edes vaatinut.
Siis TODELLA omituisia vastauksia!
Miestäsikö meidän tässä piti ymmärtää ja tukea, vai sinua?!
Asiat ovat nyt niin että sinulla on se pahempi paikka, ja sinun ongelma ovat miehesikin ongelmia. Hänen todella tulisi tukea ja ymmärtää sinua!!
Kirjoitit hieman siihen sävyyn, ettei häntä muutenkaan välttämättä kiinnosta sinun asiasi. Ymmärrän että olet loukkaantunut, ja aiheestakin.
Yritä suhtautua tähän asiaan vaikka niin, että se on hänen häpeänsä ettei hän osaa käyttäytyä! Usko että olet vahva ja selviydyt! Voit sitten myöhemmin nostaa kissan pöydälle tästä asiasta, kun omat asiasi ovat kunnossa. Yritä olla murehtimatta hänen empatiakyvyttömyyttään, jätä hänet hetkeksi syrjään, ja yritä puhua jonkun läheisen ystäväsi kanssa!
Harmillista, että tälläiset piirteet kumppanissa tulevat esiin juuri, kun on muutenkin vaikeata!
Mutta voimia sinulle! :)