MISTÄ TIESIT ETTÄ AVIOEROPÄÄTÖS ON OIKEA??
Toivon kovasti vastauksia/tarinoita tähän kysymykseen niiltä jotka ovat tätä elämää jo enemmän kokeneet.KIITOS!!
Oma tausta:olemme olleet naimisissa 10 vuotta, ei lapsia (ei ole oikein "haluttu" niitä, vaikka ainakin toinen meistä on hyvinkin lapsirakas).
Asiattomat/pilailevat tai muuten löyhäpäiset vastaukset eivät todellakaan jaksa kiinnostaa.
Toivon kovasti vastauksia/tarinoita tähän kysymykseen niiltä jotka ovat tätä elämää jo enemmän kokeneet.KIITOS!!
Oma tausta:olemme olleet naimisissa 10 vuotta, ei lapsia (ei ole oikein "haluttu" niitä, vaikka ainakin toinen meistä on hyvinkin lapsirakas).
Asiattomat/pilailevat tai muuten löyhäpäiset vastaukset eivät todellakaan jaksa kiinnostaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kyllä sen tietää, jos toisen kosketus nostaa karvat pystyyn. Jos pärstäkerroin ällöttää. Jos ei todellakaan ole mitään yhteistä. Jos ei mitään kunnon keskustelua saa aikaan.
Ihminen joka aiheuttaa vahinkoa, mielipahaa ja saa menettämään maltin, on väärä. Ja ainut oikea ratkaisu on ero. Ja sen huomasin heti seuraavan päivänä, kun olin muuttanut pois.
Nyt yli kuuden vuoden jälkeenkin ratkaisu oli ainoa oikea, minulle.
En kestänyt jatkuvaa pahan olon tunnetta sisällä. Tuntu jatkuvasti palakurkussa ja parku veinas tulla joka asiasta. Mulla olisi psyyke pettänyt täysin jos en olisi lähtenyt, onneksi itsesuojeluvaisto oli tallella. M -69
vuosi sitten tein päätöksen, jota miettinyt jo vuosia, oltiin käyty perheneuvonnassakin. En inhonnut puolisoani loppuvaiheessakaan, kaikki oli vaan niin tyhjää. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa/tekemistä yhdessä, jos jouduimme tilanteeseen jossa olimme kahden se oli jo lähes naurettavaa. Toivoin vuosia/pyysin/houkuttelin että hän olisi tehnyt kanssani jotain; matkustanut, harrastanut seksiä, lähtenyt leffaan...ei mikään kiinnostanut. Kaikki oli kuitenkin hänen mielestään ok. Vain minulla oli paha olo, koska asiat olivat mielestäni aivan raiteiltaan. Olisin kuitenkin halunnut olla hänen kanssaan...kunnes tuli mitta täyteen. Lähdin. Silloin hän "heräsi" omien sanojensa mukaan. Minä en halunnut enää väkisin yrittää. En uskonut sanaakaan hänen puheistaan. Kumma että puhetta alkoi tulla kun se oli jo myöhäistä. Mutta toisaalta; kai ero oli väistämätön ja sen olisi suonut tapahtuvan jo aiemmin.
Nyt vuoden kuluttua erosta asiani ovat ok, on helpottavaa kun ei tarvitse kokoajan yrittää jotain; saada toista reagoimaan tai edes vastaamaan puheeseen. Minulle ei sovi yhdessä olo ihmisen kanssa joka on kylmempi kuin lähimarketin kassa. En usko että tulen koskaan enää olemaan yhtä pitkämielinen, eikä se varmaan ole kovin tervettäkään.
Pari viikkoa sitten eksäni halasi minua. Se yökötti aivan suunnattomasti; tämä oli todella viimeinen varmistus siitä, että tein oikean päätöksen. Välimatka oli saanut minut huomaamaan kuinka vastenmielinen liittomme oli ollut.
Hei! Kiitos kommentista! Viestisi oli ERITTÄIN kiinnostava, tutulta kuulostaa! Missä vaiheessa asiat lähtivät noille raiteille? Onko teillä lapsia? Mikä oli parisuhdeterapian anti??
On hirveätä jos toisen mielestä on kaikki kunnossa. Miten sellainen ajattelu PARIsuhteessa on edes mahdollista jos toisesta asiat ovat huonosti, en KÄSITÄ! Mutta siitä tulee itselle syyllisyys että pitäisi nyt vaan olla aloillaan!
KIITOS!
vuosi sitten tein päätöksen, jota miettinyt jo vuosia, oltiin käyty perheneuvonnassakin. En inhonnut puolisoani loppuvaiheessakaan, kaikki oli vaan niin tyhjää. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa/tekemistä yhdessä, jos jouduimme tilanteeseen jossa olimme kahden se oli jo lähes naurettavaa. Toivoin vuosia/pyysin/houkuttelin että hän olisi tehnyt kanssani jotain; matkustanut, harrastanut seksiä, lähtenyt leffaan...ei mikään kiinnostanut. Kaikki oli kuitenkin hänen mielestään ok. Vain minulla oli paha olo, koska asiat olivat mielestäni aivan raiteiltaan. Olisin kuitenkin halunnut olla hänen kanssaan...kunnes tuli mitta täyteen. Lähdin. Silloin hän "heräsi" omien sanojensa mukaan. Minä en halunnut enää väkisin yrittää. En uskonut sanaakaan hänen puheistaan. Kumma että puhetta alkoi tulla kun se oli jo myöhäistä. Mutta toisaalta; kai ero oli väistämätön ja sen olisi suonut tapahtuvan jo aiemmin.
Nyt vuoden kuluttua erosta asiani ovat ok, on helpottavaa kun ei tarvitse kokoajan yrittää jotain; saada toista reagoimaan tai edes vastaamaan puheeseen. Minulle ei sovi yhdessä olo ihmisen kanssa joka on kylmempi kuin lähimarketin kassa. En usko että tulen koskaan enää olemaan yhtä pitkämielinen, eikä se varmaan ole kovin tervettäkään.
Pari viikkoa sitten eksäni halasi minua. Se yökötti aivan suunnattomasti; tämä oli todella viimeinen varmistus siitä, että tein oikean päätöksen. Välimatka oli saanut minut huomaamaan kuinka vastenmielinen liittomme oli ollut.
päätös ei välttämättä ole ollenkaan oikea, muttei vääräkään! Kysymyshän on siitä mitä ihminen luulee SAAVUTTAVANSA avioerolla, eikö?
Olen seurannut lukuisia avioeroja. Jotkut ovat eronneet, asuneet silti yhdessä kunnes ovat menneet uudelleen naimisiin. Toiset taas ovat muuttaneet erilleen ja palanneet yhteen. Pari tuttavaa on eronnut 15-20 v kestäneistä liitoistaan ja menneet naimisiin ex-miehensä kanssa. Miten näidenkin perusteella voisi tulkita oliko eropäätös oikea vai ei? Ei mitenkään.
Voisin sanoa, että avioeropäätös on aina oikea silloin, kun on kyse väkivaltaisesta puolisosta.
Oletko itse koskaan eronnut? Päätös voi olla oikea vaikkei väkivaltaa olisikaan, kommenttisi kuulostaa aika teoreettiselta. On mahdollista että toinen puoliso esim. voi suhteessa henkisesti pahoin vuosia; aivan kuin olisi laitettu alunperinkin väärät, toisiaan hylkivät ainekset samaan kulhoon. Tai että toinen pioliso on toiselle kuin ruoste metallille. Kun ero on todellisuutta ja arki rauhoittuu voi kärsinyt puoliso konkreettisesti todeta miten ilma kulkee keuhkoihin paremmin kuin ikinä, olo on rauhallinen ja hyvä. Voi olla ettei eroava puoliso ollut suunnitellut saavuttavansa mitään erityisempää erolla; kunhan paha olo loppuisi. Vaikea ero estää edes kuvittelemasta miltä elämä eropäätöksen jälkeen tuntuisi.
mutta missä on vastuu siitä parisuhteesta...kysyn vain. voiko todella ajatella vain omaa "happeaan" ja häipyä...ihmiset eivät kestä nykyään mitään pahaa oloa...heti kun rauhattomuus voimistuu,on häivyttävä liitosta...vaikka syy on usein oman pään sisällä (alkaen puolisonvalinnasta!).
Tuskinpa kukaan avioliitosta lähtee hetken ahdistuksesta. Ja kyllä sitä omaa "happea" täytyy ajatella, se on loppujen lopuksi parasta kaikille osapuolille (ja toimivan parisuhteen edellytys!).
Ei turhaan syyllistetä, vaan yritetään ennemminkin ymmärtää ;)
jokainen kuitenkin mene naimisiin ihan omasta vapaasta tahdosta? On mahdotonta "joutua" naimisiin ihan väärän henkilön kanssa, koska itsehän valinnan tekee ja avioliittoakaan harvoin solmitaan täysin hetken mielijohteesta. Monen mielipaha ja ahdistus avioliitossa johtuu pelkästään hänestä itsestään eikä avioero tuokaan sitä helpotusta elämään mistä haaveili.
Tunnen kyllä monia iloisia eronneita :). Ja olen edelleen sitä mieltä, ettei kukaan tiedä onko eropäätös oikea vai väärä, mutta itse on uskottava päätökseensä, oli se sitten kumpi tahansa.
On se ero täälläkin käynyt mielessä, mutta ei se homma vaihtamalla parane, jos on pienistä erimielisyyksistä kyse.
Etenkin nuoretparit eroaa liian helposti. Pieni mitätön asia, josta paisuu mittava tora. Jälkeenpäin kun niitä analysoi, huomaa miten pienestä asiasta on ollut kyse. Nuoret eivät osaa ratkaista ongelmiaan ja etenkään puhua niistä. Helpolla on aina elämästä selvitty ja niin meinataan selvitä parisuhteestakin. Vaihtoon vaan jos alkaa vituttamaan...
Eri asia on, jos toinen on väkivaltainen tai alkoholisti. Se muuttaa tilanteen. Näin on tilanne tällä elämänkokemuksella. Mulla on pari kaveria, jotka ovat 40-50 vuotiaina eronneet ja ovat jälkeenpäin todenneet että alkuhuuman jälkeen tilanne on useimmiten aivan samanlainen, kuin ex-liitossa.
Kyllä paranee.Toisen kanssa synkkaa paremmin kuin toisen kanssa.Nuorena menee joskus naimisiin ajattelematta sopiiko luonteet vuosien jälkeenkin yhteen.Eron jälkeen kun löytää uuden kumppanin,täytyy harkita mitä haluaa ,ettei hae taas samanlaista.Itse löysin samalla aaltopituudella olen ihmisen ja ero on kuin yö ja päivä.Avioliitossani ei ollut alkoholi ,eikä väkivalta ongelmia, ainoastaan luonne eroavaisuudet.
Ei suhteesta tule mitään jos ei olla samalla aaltopituudella!!
huomata kyllä ennen avioliittoa...
Päätös ei ollut helppo, välillä tuntui kuin olisin ollut tekemässä hyppyä tuntemattomaan. Vaan kun tiesin sen että on kysymys kahden ihmisen elämästä. Olin henkisesti niin lopussa että aamulla tuntui vaikealta löytää voimaa edes sängystä nousemiseen. Hain eroa yksin, mies ei olisi tahtonut erota. Minun oli taas pakko tehdä se, "pieni kapinallinen" sisälläni ei jättänyt minua rauhaan. Tiesin ja tunsin että tarvitsen elämältä enemmän ja olen sen ansainnutkin. Mies kahlitsi minut johonkin sellaiseen joka ahdisti minua. Me elimme täysin omissa maailmoissamme, hänelle nainen oli vain äidin korvike, minun mieleni paloi eteenpäin, halusin lähteä itseäni kehittämään. Eron tapahtuessa olin 25-vuotias.
Muutama viikko sen jälkeen kun olin muuttanut omaan asuntoon, heräsin aamulla ja ensi töikseni levitin käteni kummallekin puolelleni. Ne eivät osuneet mihinkään. Jonkinlainen helpotuksen tunne virtasi sisälleni. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Olin itse oman elämäni herra.
Nyt olen 36-vuotias ja parisuhteessa. Sen perustat ovat kyllä aivan toisenlaisen kuin sen eroonpäätyneen. Minulle ero oli voitto.