Tässäpä mun tarina. Muutin pois kotoa viitisen vuotta sitten kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Kävin kotona vanhempieni luona tosi usein viikonloppusin ja muutenkin. Oli mielestäni ihan ok ja vähän kai velvollisuuskin käydä moikkaamassa heitä.
Opiskelujen loppuvaiheessa löysin miehen rinnalleni ja jäin valmistuttuani asumaan tälle kyseiselle paikkakunnalle, enkä muuttanutkaan takaisin vanhaan kotikaupunkiini (mitä vanhempani varmastikin toivoivat).
Nyt, pari vuotta tämän jälkeen käyn edelleenkin vanhempieni luona muutaman kerran kuussa. Äiti soittelee aina loppuviikosta että moneltako tulen perjantaina. Pitää siis itsestään selvänä että tulen käymään. Mitäpä muutakaan elämää minulla voisi olla kun mennä vanhempieni luo istumaan viikonlopuksi.
Ja jos en mene kylään viikonlopuksi niin sitten ihmetellään miksi en voi tulla käymään..
Olen perusluonteeltani aika normi, rauhallinen yksilö, mutta osaan kyllä sanoakin asiasta jos tarve vaatii. Kaikille muille olen tällainen, paitsi vanhemmilleni. Heille en uskalla sanoa, etten halua aina tulla käymään ja antakaa mun olla. Naurettavaahan tää on, mut hermoja raastavaa.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Miten olette toimineet ettei välit mene poikki?
Opiskelujen loppuvaiheessa löysin miehen rinnalleni ja jäin valmistuttuani asumaan tälle kyseiselle paikkakunnalle, enkä muuttanutkaan takaisin vanhaan kotikaupunkiini (mitä vanhempani varmastikin toivoivat).
Nyt, pari vuotta tämän jälkeen käyn edelleenkin vanhempieni luona muutaman kerran kuussa. Äiti soittelee aina loppuviikosta että moneltako tulen perjantaina. Pitää siis itsestään selvänä että tulen käymään. Mitäpä muutakaan elämää minulla voisi olla kun mennä vanhempieni luo istumaan viikonlopuksi.
Ja jos en mene kylään viikonlopuksi niin sitten ihmetellään miksi en voi tulla käymään..
Olen perusluonteeltani aika normi, rauhallinen yksilö, mutta osaan kyllä sanoakin asiasta jos tarve vaatii. Kaikille muille olen tällainen, paitsi vanhemmilleni. Heille en uskalla sanoa, etten halua aina tulla käymään ja antakaa mun olla. Naurettavaahan tää on, mut hermoja raastavaa.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Miten olette toimineet ettei välit mene poikki?
Vastaukset 20
Vanhimmat
pyydettiin aina käymään molempien kotona ja sukulaisten luona. Ja aikamme kuljettiin kaikki lomat ja vapaat vieraisilla.
Muutama vuosi sitten valmistuttuamme oma elämä vakiintui ja tehtiin tietoinen päätös, ettei enää niin usein käydä > säästettiin matkakuluissa ja jäi omaa aikaa olla ihan vain kotona.
Aluksi tuli usein puheluita "milloin tulette?" Ärsytti muuten suunnattomasti, koska olivat puheluiden ainoa tarkoitus.
Nykyisin ollaan päästy siitä eteenpäin. Käytännössä elämä on niin, että käymme kotipuolessa noin 2-3 kk:n välein. Ja meillä ei edelleenkään käy kuin hyvin harvakseltaan n.1-2 krt/vuosi jomman kumman veli perheineen tai omat vanhempani. Aikaisemmin vastavuoroisesti pyydettiin muitakin käymään, muttei kukaan oikeasti ole tullut. Enää ei edes viitsitä pyytää. Arkielämästä ovat jääneet myös lähisukulaiset.
Hassuinta ovat sukulaisten reaktiot; osa kiukuttelee joskus käytyämme että "eipä taas nähty kuin auton perävalot", "näkipä edes auton".
Anoppi alkaa joka kerta pyytämättä selittämään että kun miehellänsä on niin huono auto, etteivät voi tulla. Totta onkin, mutta junallakin pääsisi.
Oma äitini tässä joku aika sitten KÄYDESSÄMME kyseli, miksi olemme katkaisseet välit ja varoitteli, että minusta tulee yksinäinen, kun en KÄY kotona. Mieheni suvun puolelta myös oltiin jossain vaiheessa myös mustasukkaisia minun suvunpuolen kanssa vietettyyn aikaan.
Itse kyllä tykkäisin, että olisi enemmänkin mukavaa ajanviettoa sukulaisten kanssa. Molemmat olemme tottuneet sellaiseen elämään, että perheen kanssa tehdään paljon asioita yhdessä.
Olen kuitenkin päättänyt, etten enää ota vastuuta yhteyksien pitämisestä. Sen 7 vuotta kuljettiin 100-300 km:n välisiä matkoja joka viikonloppu auttelemaan talkoohommissa ja lastenhoidossa, mikä sopikin silloiseen elämäntilanteeseen.
Ottaa päähän oikeasti, kun se on nyt sitten meidän SYY, kun emme käy ja asumme eri paikkakunnalla ja sen vuoksi yhteydet menevät poikki. Sukulaiset joista puhuin ovat iältään 30-60 -vuotiaita. Kenenkään kanssa ei ole ollut varsinaisesti riitaa. Harmi vain, kun kaikki ihmiset olisivat nyt tässä samassa ajassa. Itseni ja oman elämäni kannalta tiedän, että se nyt vain menee näin ja joku raja on vedettevä.
Sinun on vain jossain vaiheessa tehtävä itselle parhaimmalta tuntuvat ratkaisut.
"Sen 7 vuotta kuljettiin 100-300 km:n välisiä matkoja joka viikonloppu"
Joka viikonloppu tollanen matka?
Älkää ny ihmiset viittikö!
itse paljon liiku... oletkohan itse näitä vierailijoiden ja talkooavun odottelijoita?
voit vaikka triplata matkan!
että muillakin on vastaavia kokemuksia..
vaikea päästä eroon.
Anna ajan kulua ja huomaat ettet sukulaisia kaipaa enää, hanki ystäviä, hyvät ystävät ovat kuin perhe.Itse en pidä sukulaisia ollenkaan, heidän kanssaan on liian hankalaa , ystävien kanssa on suoraviivaista ei mitään ihme kiemuroita, toiset hyväksytään sellaisina kuin he ovat. Suku yrittää saada aina kaltaisekseen, siitä johtuu painostus sekä vaatimukset. Älä yritä pitää yhteyttä keinotekoisesti, teeskennellysti vaan elä omaa elämääsi ja kun sukulainen muistuu jos muistuu mieleen silloin muista häntä.
Ihmisen täytyy olla vapaa,vapaana olemista ei voita minkään suvun antama hyöty.
Siis joka viikonloppu. Satoja kilsoja isukin ja äitsykin luo?
On kyllä totisesti jo aikakin päästä irti vanhemmista.
Milloin ihmeessä hoitaa omaa parisuhdetta jos matkustaa joka viikonloppu vanhempien luo?
Vai kokeeko se kumppanikin rentouttavana ja virkistävänä pitkän työviikonjälkeen ajella anoppilaan muutaman sata kilsaa ...? Hola hoi!
olen kutsumalla kutsunut poikani perhettä kylään. Poikani tietää kutsumattakain että kotini on myös heidän kotinsa kun niin tahtovat ja ovat aina tervetulleita. En halua antaa sitä vaikutelmaa että luonani pitäisi käydä velvollisuudesta. Sellaista en halua. Niin ystävät kuin sukulaisetkin tulevat meille vain kun itse tahtovat. Sen he keikki tietävät ja kenelläkään ei ole paineita tapaamisista.
Oma äitini oli samanlainen. Tiesin että hän kaipaa ja odottaa, mutta koskaan hän ei painostanut eikä pyydellyt. Kävin hänen luonaan hyvin usein, lapseni ollessa pieni kävin mummulassa hyvinkin usein.
Nyt on keinutuoli tyhjä, kukaan ei odota eikä kaipaa kotipirtissä enää. On kuin puolet minusta olisi mennyt hänen kanssaa.
Meinaatko koko elämäsi elää toisten elämää vai meinaatko jossain vaiheessa alkaa elämään omaa elämääsi niin kuin haluat? Valinta ja päätöksenteko on sinun, ei kenenkään muun.
Sen vain sanon, että noinhan asia menee, ainakin niissä suvuissa, joissa välit ovat kiinteät.
Aikoinaan opiskeluni alussa kävin ahkerasti kotona. Sitten mieheni kanssa kävimme kummankin kotona aika tiheään. Kun saimme lapsia, isovanhemmat kävivät kiitettävästi hoitamassa lapsia, kun oli tarve.
Sitten seurasi vaihe, jolloin voitiin seurustella kuin aikuiset ihmiset keskenämme. Lapset kasvoivat ja saivat tavata usein serkuksiaan.
Nyt minulla ja miehelläni on lapsenlapsia. Vuoroin ajetaan toistemme luona, yleensä isoina juhlapäivinä. Äsken soitti yksi miniäni, joka toivoi, että ajaisimme heille vappulounaalle. Tämä perhe oli meillä viimeksi pääsiäisenpyhät kaksine lapsineen.
Että näin se menee elämä.
Nähdäkseni kukin meistä elää ihan omaa elämäänsä & sen lisäksi osallistuu suvun yhteisiin rientoihin.
Jonkin aikaa kai jokaiselta menee, ennen kuin oma asema suvun keskuudessa selkiytyy. Sitä on lapsi ja vanhempi, miniä ja tytär, miniä ja anoppi jne.
Aika aikaansa kutakin.
Sopua yhteispeliin!
Kuulostaa tosi luontevalta teidän eläminen, noin asioiden pitääkin olla.
Harmikseni täytyy itseni todeta, etten usko moisen olevan mahdollista oman tulevan perheeni ja sukuni kohdalla.Olen pikkuhiljaa alkanut heräämään todellisuuteen ja alkanut luopua omista kuvitelmistani, millaista elämän näin aikuisiällä haluaisin olevan.
Onneksi olen myös itse vastuussa omasta elämästäni ja voin vaikuttaa omaan hyvinvointiini - ei tarvitse syyttää ketään omasta pahasta olosta. Hienoinen pettymys tämä tosiaan on ollut, täytyy myöntää, mutta kyllähän se elämä useimmiten asiat jollain tavalla järjestää.
Olen todella iloinen puolestanne! Kuten sanoit "Vuoroin vieraissa".
Ala harventamaan käyntikertoja. Jos nyt käyt kaksi kertaa viikossa ja haluat harvemmin käydä niin ala käymään vaikkapa joka toinen viikko kahdesti ja joka toinen viikko kerran seuraavaien viikkojen ajan.
Jatkossa käy kerran viikossa.
Minä tapaan elossaolevaa vanhempaani 1-2 krt vuodessa. Välimatkaakin on kyllä tuhansia kilometrejä.
Hmm...oletko vanhempiesi ainoa lapsi?
Onko heillä muuta elämää, harrastuksia, ystäviä, muita sukulaisia?
Voisitko kutsua heidät sinun omaan kotiisi vaikka viikonlopuksi, niin se sinun oma elämäsi kunnolla konkretisoituisi heille.
Jos et heitä saa nyt ymmärtämään että olet aikuinen ja sinulla on omia aikuissuhteita, voin vain veikata että mitä vanhemmiksi he tulevat sitä vaikeampaa sinun on ottaa etäisyyttä.
Myöhemmässä vaiheessa alkaa syyttely, vedotaan sairauksiin, yksinäisyyteen jne.
Sitten alkavat seuraavaksi kuumien kivien kokoaminen, uhkailu.
Kerrot ettet oikein uskalla heille mitään sanoa ja olet arka.
Onko kasvatuksesi ollut lämpöä ja rakkautta täynnä?
Äidin ja isän oikea rakkaus on antaa lapselle juuret ja siivet.
Lapsen velvollisuus on olla unohtamatta heitä, mutta kohtuus kaikessa.
Tunnetko että olet jotain velkaa, on vanhempia jotka jollain kummalla tavalla kiristävät lapsiaan, saavat heidät tuntemaan olevansa hylkääjiä.
Ehkä he vain pelkäävät yksinäisyyttä, vaikka ovatkin kaksin.
Ei ole mitään niin kaameaa kuin parisuhde jossa ollaan niin yksin kuin voi vain olla.
tunneköyhiä tänä päivänä. Onko elämän meno niin kovaa ettei enää tunneta luonnollista kiintymystä edes perheiden sisällä?
On luonnollista, että lapsi lähtee kotoa, mutta mistä tulee se halveksunta omia vanhempia kohtaan? Oletetaan ettei mitään riitaa tai vastaavaa ole, vaan että yleensä vaan ei nähdä vaivaa kuunnella edes hetki vanhusten huolia. Ovathan vanhemmat hoitaneet lapsiaan noin 20 vuotta. Miksi nyt sitten muutama viikonloppu on niin rasittavaa käydä heitä tapaamassa?
Menköön kukin itseensä johtuuko asenne itsekkyydestä ja kiittämättömyydestä. Kerran täällä vaan eletään ja pian ovat vanhemmat poissa. Miten sitten suu pannaan?
"On luonnollista, että lapsi lähtee kotoa, mutta mistä tulee se halveksunta omia vanhempia kohtaan? Oletetaan ettei mitään riitaa tai vastaavaa ole, vaan että yleensä vaan ei nähdä vaivaa kuunnella edes hetki vanhusten huolia."
Prosessia, jolloin lapsi lähtee maailmalle eikä jaksa enää kuunnella usein vanhempiensa "levy jäi päälle"-tyyppisiä jankkauksia, sanotaan aikuistumiseksi. Ja ihankuin huolia ei olisi muilla kuin "vanhuksilla"!!!
"Ovathan vanhemmat hoitaneet lapsiaan noin 20 vuotta. Miksi nyt sitten muutama viikonloppu on niin rasittavaa käydä heitä tapaamassa?"
Vanhemmat ovat omasta halustaan pitäneet lapsensa ja huolehtineet tästä, lapsi ei sitä itse pyytänyt. Vastapalveluksia on siis tyhmää odottaa.
"Muutama viikonloppu" voi olla todellisuudessa paljon enemmän ja raskaampaa kuin muutama viikonloppu...
"Menköön kukin itseensä johtuuko asenne itsekkyydestä ja kiittämättömyydestä. Kerran täällä vaan eletään ja pian ovat vanhemmat poissa. Miten sitten suu pannaan?"
Ja mites sitten vanhempien suu pannaan, kun huomaavat että life goes on? Lapset eivät olekaan sieviä nukkeja, joita voi pompotella suuntaan tai toiseen ilman näiden omaa tahtoa- voi kamalaa!
niin usein? Kyllä niillä perheillä on OMA elämänsä, eivät he voi joka viikonloppu kotiaan ja kenties perhettäänkin jättää ja lähteä äidin helmoihin.
Tietysti tulee käydä vanhempien luona, se on jo lapsen velvollisuuskin, mutta ei voi olettaa, että se oma elämä laitetaan hyllylle ja notkutaan äidin luona kaikki viikonloput.
Minä en ole huomannut, että yksikään onnellinen, pitkään naimisissa ollut pariskunta vierailisi joka (tai edes joka toinen) viikonloppu vanhempiensa luona...
Miksi yrität syyllistää jotain sukupolvea siitä että vanhemmat joskus kuolevat? Niinhän meille kaikille tapahtuu jonakin päivänä. Vai oletko kuullut sellaisista, jotka ovat eläneet yli oman aikansa?
Höpötystä moinen sössötys "miten sitten suu pannaan" no miten se on tähän asti pantu kun vanhemmat ovat kuolleet?
Sitä paitsi monet vanhemmat ovat nähtävästi hankkineet lapsensa vain koska "on tapana hankkia lapsia" tai itsensä jatkeeksi ja omien toiveidensa toteuttajaksi.
Miksi lapsen pitäisi sellaisille vanhemmille tuntea olevansan jossain mystisesä kiitollisuudenvelassa? Höpötystä.
ja elämänkokemuksestasi ja menetyksistäsi ?
Onko sinulla mitään sellaista ? Taidat olla kovin nuoti tai sitten kovin katkera jostain. Tuollainen puhe ei ole normaalin, tuntevan ihmisen puhetta.
Tottakai vanhempasi odottavat sinun vierailua. Tuo on taysin normaalia. Elleivat he odottaisi, sitten he vasta oudoilta kuulostaisivat.
On vaarin sinun puolelta pitaa heita jatkuvassa odotuksessa.
Silloin kun sinulle sopii vierailu, kerro se heille.
Esimerkiksi jos suunnittelet tekevasi suursiivouksen tai muita asioita miehesi ja ystaviesi kanssa kuutena viikonloppuna, KERRO vanhemmillesi etta haluaisit nyt seuraavan kolmen kuukauden aikana tulla parin/kolmen/neljan viikon paasta. "Sopisiko se teille?"
Tuo olisi niin paljon reilumpaa vanhempiasi kohtaan, nyt he tietaisivat etta touko-kesa-heina-elokuun aikana sina kayt heidan luonaan kesakuun toisella viikonlopulla (ja elokuun puolessassa valissa, jos haluat).
Tuo raitistaisi ilmapiirin ja aina puhelinkeskusteluissa voisitte sitten kertoa rauhallisesti omia asioitanne ilman jatkuvaa vierailuruinausta.Ja sinun puolelta kutsun kammoamista ja vahattelya joka saa keskustelusta hyvin negatiivisen.
Mielenkiintoista...että NOIN päin! Itse kun opiskelin, piti aina mennä "kusi sukassa" vierailemaan toista vanhempaa. (vanhempani ovat eronneet)
Sitten sain "pelätä", että milloin tulee "häipymiskäsky", että "et kai nyt tänne ajatellut jäädä asumaan...?!?"
Ja toisen vanhemman luo ei ollut ollenkaan menemistä.
Mitäs TÄHÄN sanot...?!?