PMS-seulonta

joo syytä olisi.

Naisella PMS on kerran kuussa. Jos ei ko nainen itse huomaa säännönmukaisesti toistuvaa oireilmiötä, eikä ymmärrä pyytää apua, ei sitä oikein seulonnallakaan todeta. Aloitus oli tietysti puoliksi vitsi, mutta avioeron syitä on turha laittaa PMS:n syyksi. Eikö niitä oireita ollut ennen avioliittoa, alkoivat liiton aikana? Kyllä kai mieskin on todennut ennen alttarilla käyntiä naisensa 12 kertaa vuodessa toistuvan kiukuttelun?

Pahempia vaivoja ovat todelliset sairaudet, krooniset kivut. Kun molemmat tietävät, että toisella on kipuja ja mahdollisesti jatkuvat lääkitys, siinä kyllä jo punnitaan vastoinkäymisten, "in sickness and in health" painoarvo. Se kyllä edellyttää vastuuta molemmilta. Sairastunut ei saa heittäytyä pikkuvauvaksi jolla on oikeus kiukutella.

Luin viikonloppuna jostain lehdestä miten alkoholia litkivää puolisoa voi ohjailla raittiimpaan suuntaan nalkuttamatta. Siinä otettiin huomioon myös raittiimman osapuolen sietokyky, ja vaikka kuinka tekisi mieli huutaa kiukuttelijalle takaisin, pitäisi sinnitellä pitämään suu kiinni ja käydä purkamassa paineensa vaikka terapeutille, tai ystävälle (jos ystäviä on), sellaiselle joka kuuntelee mutta ei anna elämänohjeita.

PMS:stä itsekin kärsinyt olen. Nuorempana lievemmin ja vanhemmiten ne pahenivat. Oli tullut kaksi lasta, söin hyvin ja liikuin vähän: lihoin. Oireiden aikana elämämme oli yhtä hlvttiä. Ja kun se toistui 12 krt vuodessa... vanhempi lapsi karkasi kaksi kertaa kun ei sietänyt kotioloja. Ym. Mies oli mykkä mutta vieraannuimme kyllä väkisinkin. Kyllähän minä jotenkin sen siihen PMS:ään osasin ynnätä, mutta en älynnyt tehdä asialle mitään. Ennen kuin olin menossa 40 v tarkastukseen työn puolesta ja oli tällainen kohtaus siinä aamusella ollut, huutoa ja meteliä. Itku silmässä marssin vastaanotolle (aika oli onneksi aamusta), ja kun tuli puhe stressistä, sanoin lääkärille suoraan, että ei ollut työstressiä muuten mutta hatutaa kun en hillitse itseäni kierron tässä vaiheessa, ja kotona on tuskaa. Lääkäri oli reipas ja suorapuheinen. Kaikki kokeet otettuaan hän totesi, että koska kolesteroli oli aivan pikkasen koholla ja verenpainekin joutui tarkkailuun, ja sitten nämä oireet, eikä painokaan ollut ihan prinsessaluokkaa, hän suoraan sanoi että pitää tarkistaa ruokavalio ja aloittaa liikunta, ja niiden tuloksena pitäisi kahdeksan kiloa saada pois. Niin me räätälöitiin mulle hyvät ohjeet, joita päätin alkaa noudattaa edes kokeilumielessä. Tuskaa se oli, mutta paino alkoi pudota, kunto kasvaa ja hermojen hallintakin parantui. Melko nopeasti pahimmat PMS oireet hävisi, verenpaine asettui ja kolesteroli putosi hitaasti mutta varmasti. Vuoden kuluttua olin jo toinen ihminen.

Avioliittoa se ei pelastanut. Päästyäni toisenlaisen elämän makuun, huomasin kuinka eri planeetalta oikeasti minä ja mieheni olimme. Häntä ei kiinnostanut minun terveyteni ja hyvinvointini, hänelle riitti kun ei riidelty. Sepä ei kovasti kannusta parisuhteeseen. Pyysin häntäkin käymään lääkärissä, koska jotenkin passiivinen hänestä oli tullut, että jos asialle olisi jotain tehtävissä. Olisin niin mielelläni nähnyt hänetkin tyytyväisenä. Mutta ainakin sitten lopulta saatiin sovittua erosta ilman riitelyä ja tavaroiden paiskomista. Perästä päin en edes halua arvailla olisiko liitto voitu säilytää jos oireisiin olisin ajoissa puuttunut. Olisiko mieskin tullut erilaiseksi? Voin spekuloida vain itseäni, toisen puolesta on vaikea ajatella. Ehkä olisimme eronneet joka tapauksessa sitten jostain muusta syystä, mutta riidat ja taistelut ovat aina niin turhanpäiväisiä ja lapsellisia, ne satuttavat kumpaakin sekä lapsia, että ihan niiden välttämiseksi kannattaa kummankin pitää huoli edes terveydestä.

Samaa mieltä seulonnasta. Monelle itkuiselle, kiukkuiselle ystävälleni olen vinkannut, että mikähän vaihe kiertoa mahtaa olla...

Mutta tuo lääkitys...Mistä ja minkälainen? PMS on kehittynyt vuosien varrella, eikä olla miehen kanssa eroamassa, vaikka välillä pelottaakin, että jossain vaiheessa vielä kypsyy totaalisesti tähän touhuun. Ero "normaaliin" on kuin yöllä ja päivällä ja mikä pahinta tämä olotila kestää toista viikkoa pitkälti :( Lääkkeitä on kokeiltu luontaistuotteista masennuslääkkeisiin ja tällä hetkellä Lugesteron auttaa sen verran, että saan edes unta PMS:n aikaan. B-vitamiini jeesaa myös jonkin verran, samoin kalaöljy ja carnosiini. Liikunta ja kevyt ruokavalio (vähän sokeria ja hiilareita) jeesaa myös.

MUTTA silti tää on yhtä tuskaa. Just tunti sitten itkin tässä töitä tehdessäni ja ahdistus on valtava. Onneks vuorokauden sisään helpottaa, kun ne menkat vihdoin alkaa. Inhoan pinnankatkeilua (välillä raivoa), väsymystä, ahdistusta, pelokkuutta, toivottomuuden tunnetta, sitä, että koko ajan tuntuu kuin vetäis kivirekeä perässään, noin henkisesti. Koitan olla jäkättämättä ja skitsoilematta, parempi kun pysyttelen mahd. paljon omissa oloissani siivoillen, pihahommissa tai kirjaa lukien (jos pystyy keskittymään), mutta ei siinä paljon parisuhde kukoista tänä aikana. Paikkailen sitten urakalla taas, mutta kyllä tää yhtä vuoristorataa on, eikä helpotusta oo näkyvissä. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, jos tiedossanne on vielä jotain apukeinoja.