Missä kulkee teidän mielestä terveen yrittämisen raja? Milloin se muuttuu sairaudeksi ja koska pitäisi ratkaista mikä elämässä on tärkeintä? Työ/terveys/ihmissuhteet?
Valmistuin koulusta n.7 vuotta sitten. Omasta mielestäni koulutukseni oli hieno saavutus. Koulusta valmistumista kuitenkin varjosti isäni edellisen työpaikan konkurssi ja isäni "kateus" valmistumisestani. Jopa valmistujaisissa isäni veti jotain roolia ja hauskasti tärkein asia ja juhlinnan kohde unohtui. Sama muuten tapahtui kun painoin ylioppilas lakin päähäni muutamaa vuotta aikaisemmin.
Valmistumiseni jälkeen työpaikasta ei ollut tietoakaan ja meidän poikahan ei kortistoon mene. Astuin isäni "rinnalle" rengiksi juuri ja juuri toimeen tulevaan pieneen yritykseen. Sai sieltä ainakin enemmän kuin kortistosta. Ja kun vaimollekin löytyi töitä niin olihan se upeeta työskennellä samassa paikassa. Päivät oli pitkiä... Tätä jatkui ja yritys alkoi menestyä ja kasvaa...
Työpäivät ovat pitkiä... Vain pakolliset lomat saa pitää. Jos sairastuu, isäni tarkistaa joka kerta soitolla, olenko todella sairas, vai muutenko vain poissa päivän tai kaksi. No huomenna sitten pitää tehdä se valmiiksi kun tulet ja sitten se...on tavallista. Lääkärin sairaslomalappu ei merkkaa mitään meikäläisen tapauksessa, toisin on muilla työntekijöillä.
Myös suhde perheen ja työn välillä on hämärtynyt mitättömäksi. Aina kun Isäni käy kylässä puhutaan työstä ja seuraavien päivien projekteista. Koskaan ei mistään minun asioista tai mikä minua kiinnostaisi. Myös äitini jaksaa olla jatkuvasti isäni puolella ja tietysti on samassa työpaikassa myös töissä. Kumpikin uurastaa todella pitkiä päiviä ja tajuamatta sitä, että ennen pitkään joku tai jotkut ovat vielä ihan loppuun palaneita.
Myös vapaa-ajallani ja iltaisin soitellaan ja työ ja päivän asiat käsitellään uudelleen ja uudelleen.
Olen itse sairastellut jonkin aikaa. Lääkärillä olen käynyt, mutta mitään ei voi kuulemma tutkia tarkasti. Paineita on ja nyt olen todellakin miettinyt mikä eleämässäni on todella tärkeää. Työn määrä lisääntyy vain lisääntymistään ja tämä on isäni mielestä normaalia. Olimmehan töihin tullessa vielä amatöörejä ja nyt olemme oppineet asiat ja opimme kokoajan työlle. Työtä pitää oppia kärsimään ja ei tässä maailmassa helpolla kukaan pääse.. Kommentoidaan usein
Olenko itse burnoutin partaalla vai isäni jotenkin sairas/kiusaaja? Millä isälleni saisi järkeä päähän. Itse en enää jaksa, eikä vaimonikaan. Vaimo saa puhuttua minulle järkeä päähän, mutta kun luonne ei aina anna antaa periksi isälleni. Tästä on tullut sellainen psykologinen sota. Onko kukaan kokenut vastaavaa? Kaiken lisäksi en ymmärrä isäni asennetta työhön, koska isäni ei edes omista suurtakaan osaa yrityksestä. Muut kerää voitot ja me teemme työn.
Emme saa perheenä isäni mukaan epäonnistua, virheitä ei saa tehdä ja jos tulee virheitä niistä tulee maailman isoin ongelma. Toki muut saavat virheet anteeksi, mutta jos me teemme jotain väärin tulee siitä iso juttu ja huutaminen.
Tilannetta ei varmasti paranna se, että aion löytää uuden työpaikan. Mutta kertakaikkiaan tämä hyväksikäyttö, kiusaaminen jä säälittely saa nyt alkaa loppua. Onko kukaan kokenut samanlaista?
Valmistuin koulusta n.7 vuotta sitten. Omasta mielestäni koulutukseni oli hieno saavutus. Koulusta valmistumista kuitenkin varjosti isäni edellisen työpaikan konkurssi ja isäni "kateus" valmistumisestani. Jopa valmistujaisissa isäni veti jotain roolia ja hauskasti tärkein asia ja juhlinnan kohde unohtui. Sama muuten tapahtui kun painoin ylioppilas lakin päähäni muutamaa vuotta aikaisemmin.
Valmistumiseni jälkeen työpaikasta ei ollut tietoakaan ja meidän poikahan ei kortistoon mene. Astuin isäni "rinnalle" rengiksi juuri ja juuri toimeen tulevaan pieneen yritykseen. Sai sieltä ainakin enemmän kuin kortistosta. Ja kun vaimollekin löytyi töitä niin olihan se upeeta työskennellä samassa paikassa. Päivät oli pitkiä... Tätä jatkui ja yritys alkoi menestyä ja kasvaa...
Työpäivät ovat pitkiä... Vain pakolliset lomat saa pitää. Jos sairastuu, isäni tarkistaa joka kerta soitolla, olenko todella sairas, vai muutenko vain poissa päivän tai kaksi. No huomenna sitten pitää tehdä se valmiiksi kun tulet ja sitten se...on tavallista. Lääkärin sairaslomalappu ei merkkaa mitään meikäläisen tapauksessa, toisin on muilla työntekijöillä.
Myös suhde perheen ja työn välillä on hämärtynyt mitättömäksi. Aina kun Isäni käy kylässä puhutaan työstä ja seuraavien päivien projekteista. Koskaan ei mistään minun asioista tai mikä minua kiinnostaisi. Myös äitini jaksaa olla jatkuvasti isäni puolella ja tietysti on samassa työpaikassa myös töissä. Kumpikin uurastaa todella pitkiä päiviä ja tajuamatta sitä, että ennen pitkään joku tai jotkut ovat vielä ihan loppuun palaneita.
Myös vapaa-ajallani ja iltaisin soitellaan ja työ ja päivän asiat käsitellään uudelleen ja uudelleen.
Olen itse sairastellut jonkin aikaa. Lääkärillä olen käynyt, mutta mitään ei voi kuulemma tutkia tarkasti. Paineita on ja nyt olen todellakin miettinyt mikä eleämässäni on todella tärkeää. Työn määrä lisääntyy vain lisääntymistään ja tämä on isäni mielestä normaalia. Olimmehan töihin tullessa vielä amatöörejä ja nyt olemme oppineet asiat ja opimme kokoajan työlle. Työtä pitää oppia kärsimään ja ei tässä maailmassa helpolla kukaan pääse.. Kommentoidaan usein
Olenko itse burnoutin partaalla vai isäni jotenkin sairas/kiusaaja? Millä isälleni saisi järkeä päähän. Itse en enää jaksa, eikä vaimonikaan. Vaimo saa puhuttua minulle järkeä päähän, mutta kun luonne ei aina anna antaa periksi isälleni. Tästä on tullut sellainen psykologinen sota. Onko kukaan kokenut vastaavaa? Kaiken lisäksi en ymmärrä isäni asennetta työhön, koska isäni ei edes omista suurtakaan osaa yrityksestä. Muut kerää voitot ja me teemme työn.
Emme saa perheenä isäni mukaan epäonnistua, virheitä ei saa tehdä ja jos tulee virheitä niistä tulee maailman isoin ongelma. Toki muut saavat virheet anteeksi, mutta jos me teemme jotain väärin tulee siitä iso juttu ja huutaminen.
Tilannetta ei varmasti paranna se, että aion löytää uuden työpaikan. Mutta kertakaikkiaan tämä hyväksikäyttö, kiusaaminen jä säälittely saa nyt alkaa loppua. Onko kukaan kokenut samanlaista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sukulainen on aina huono työantaja. Siinä lupaukset pettävät!
Kun puhutaan suhteesta äitiin, sanotaan, että "napanuora on katkaistava". Taloudellisesti voisit hävitä, jos katkaisisit suhteesi isään, mutta voisit voida paremmin.
Perheyritys täälläkin. Yli 70 vuotias menee kuin aropupu ja touhuaa mitä haluaa.Me keski-ikäiset kehitämme ja olemme usein eri mieltä.Vajaa 20 vuotta sitten teimme monta vuotta iltoja ja pitkää päivää. Nyt kun motivaatio on nollassa ei huvita.Ja jos omiin juttuihin ottaa aikaa, niin jo siitä kuulee.
Huutoa tulee ja pinna palaa. sairaslomaa täytyi hakea burn outin takia. Mutta syy on tietysti muissa eli sairastajassa.
Ihmiset ovat joskus kateellisia niille, jotka ovat syntyneet kultalusikka suussaan ja joille isäpappa järjestää kaiken. Sinun tapauksesi todistaa sen, että ei kannata kadehtia.
Perheyritykseen sidottu lapsi on vähän kuin kuninkaalliseen perheeseen syntynyt prinssi tai prinsessa eli ei ole vapaa oikein koskaan.
Kun kirjoitat tähän työpaikkakiusaamisen keskusteluihin, nykyinen työkuviosi varmaankin ahdistaa sinua. Isäsi ei selvästikään ajattele jaksamistasi eikä terveyttäsi ylipäätään, jos et saisi olla sairaslomallakaan. sinulla on vastuu terveydestäsi. Arvosta sitä ja tee ratkaisut sen mukaan.