Petin kaverini luottamuksen. Hän sai tietää eräästä asiasta vähän aikaa sitten ja pelkään että hän vatvoo petetyksi tulemisen tunteessaan ja alkaa siten pikkuhiljaa vihaamaan minua ja lopulta hän sanoo menettäneensä kaiken luottamuksen minuun ikuisiksi ajoiksi (ja siten jättää minut) - tunnen hänet mielestäni hyvin, joten uskallan väittää näin.
Kaverinia oli kiusattu monta vuotta koulussa, joten hän tuntuu suorastaan odottavan että ihmiset pettävät hänet. Hän puhuu useasti pelkäävänsä jonkun läheisen pettävän hänen luottamuksen.
Ainoa puolustukseni luottamuksen pettämiselle oli, että siitä on jo vuosia (olin typerämpi pentu kuin nyt), minä en itse muista tapahtunutta, se on luultavasti ainoa kerta, ja nykyinen minä ei koskaan tekisi sitä samaa typerää virhettä minkä tein silloin.
Asia missä petin hänen luottamuksensa on todella vähäpätöinen (näytin pilavideon pojalle joka on hänen nykyinen poikaystävänsä). Normaalisti ihminen nauraisi ehkä tilanteelle, tai ei huomioisi sitä. Sanoisi "no, menneet on menneitä" eikä siitä kellekään aiheutunut mitään pahaa (se ei ollut mitenkään paha video edes!) Mutta koska kaverini vannotti minua tekemästä jotain, minkä tein, voi olla että hän ei tässä ajan kuluessa luota minuun enää ollenkaan. Ja joka kerta kun hän vain näkeekin minut muistaa tuon, ja hymyistä tulee pakonomaisia, ja hän alkaa todella vihata minua.
Ammattilaisauttajalle en voi kaveria pyytää menemään (kiusaamisen traumat ovat häneltä jääneet kohtaamatta). Kerran yritin ja hän hermostui, vaikkei psykiatrilla käynnistä mitään pahaa koidu (hän opiskelee itse psykiatriksi). Itsekin käyn, tunnen monia jotka käy eikä se tee heistä sekopäitä tai mitään. Joskus on tarpeen kohdata menneisyyden haamuja, vaikkei muuten psykiatrilla käynnistä hyötyä olisi.
Miten ihmeessä saisin hänen kaltaisen ihmisen uskomaan että minä olen pahoillani, ja etten tee sitä enää koskaan? Elämä on liian lyhyt jotta haluaisin, että hän ei pystyisi luottamaan enää kehenkään, ei edes väittämiinsä "parhaimpiin kavereihin", odottaa meidän mokaavan ja sitten vihaa meitä loppuelämänsä, takertuen siihen tunteeseen. Siltä se minusta vaikuttaa. Hän on minulle hyvin tärkeä ihminen, mutta mielestäni hän kaipaisi apua päästäkseen irti tuosta tuhonkierteestä. Jos hän jättää minut, niin ei jättäisi sitten niitä tulevia ystäviään virheen takia. Ihmiset ovat kuitenkin erehtyväisiä. Ja minä olen täysääliö muutenkin, mutta yritän kovasti parhaani jotten aiheuttaisi lähimmäisilleni tuskaa. Mitä hittoa tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Anella polvillaan anteeksi, luvata ettei tee sitä samaa virhettä enää? Rukoilla että hän pystyisi antamaan anteeksi jos mokaan enää koskaan (en voi luvata olemaan mokailematta kun kuitenkin teen virheitä)? Minulla on koko ajan paskamainen olo tapahtuneesta. Olen epätoivoinen ja onneton. Siinä hyvä kosto, jos missä. En halua menettää hyvää ystävää!
Jos joku voisi auttaa, antaa neuvoa, niin olisin hyvin kiitollinen!
Kaverinia oli kiusattu monta vuotta koulussa, joten hän tuntuu suorastaan odottavan että ihmiset pettävät hänet. Hän puhuu useasti pelkäävänsä jonkun läheisen pettävän hänen luottamuksen.
Ainoa puolustukseni luottamuksen pettämiselle oli, että siitä on jo vuosia (olin typerämpi pentu kuin nyt), minä en itse muista tapahtunutta, se on luultavasti ainoa kerta, ja nykyinen minä ei koskaan tekisi sitä samaa typerää virhettä minkä tein silloin.
Asia missä petin hänen luottamuksensa on todella vähäpätöinen (näytin pilavideon pojalle joka on hänen nykyinen poikaystävänsä). Normaalisti ihminen nauraisi ehkä tilanteelle, tai ei huomioisi sitä. Sanoisi "no, menneet on menneitä" eikä siitä kellekään aiheutunut mitään pahaa (se ei ollut mitenkään paha video edes!) Mutta koska kaverini vannotti minua tekemästä jotain, minkä tein, voi olla että hän ei tässä ajan kuluessa luota minuun enää ollenkaan. Ja joka kerta kun hän vain näkeekin minut muistaa tuon, ja hymyistä tulee pakonomaisia, ja hän alkaa todella vihata minua.
Ammattilaisauttajalle en voi kaveria pyytää menemään (kiusaamisen traumat ovat häneltä jääneet kohtaamatta). Kerran yritin ja hän hermostui, vaikkei psykiatrilla käynnistä mitään pahaa koidu (hän opiskelee itse psykiatriksi). Itsekin käyn, tunnen monia jotka käy eikä se tee heistä sekopäitä tai mitään. Joskus on tarpeen kohdata menneisyyden haamuja, vaikkei muuten psykiatrilla käynnistä hyötyä olisi.
Miten ihmeessä saisin hänen kaltaisen ihmisen uskomaan että minä olen pahoillani, ja etten tee sitä enää koskaan? Elämä on liian lyhyt jotta haluaisin, että hän ei pystyisi luottamaan enää kehenkään, ei edes väittämiinsä "parhaimpiin kavereihin", odottaa meidän mokaavan ja sitten vihaa meitä loppuelämänsä, takertuen siihen tunteeseen. Siltä se minusta vaikuttaa. Hän on minulle hyvin tärkeä ihminen, mutta mielestäni hän kaipaisi apua päästäkseen irti tuosta tuhonkierteestä. Jos hän jättää minut, niin ei jättäisi sitten niitä tulevia ystäviään virheen takia. Ihmiset ovat kuitenkin erehtyväisiä. Ja minä olen täysääliö muutenkin, mutta yritän kovasti parhaani jotten aiheuttaisi lähimmäisilleni tuskaa. Mitä hittoa tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Anella polvillaan anteeksi, luvata ettei tee sitä samaa virhettä enää? Rukoilla että hän pystyisi antamaan anteeksi jos mokaan enää koskaan (en voi luvata olemaan mokailematta kun kuitenkin teen virheitä)? Minulla on koko ajan paskamainen olo tapahtuneesta. Olen epätoivoinen ja onneton. Siinä hyvä kosto, jos missä. En halua menettää hyvää ystävää!
Jos joku voisi auttaa, antaa neuvoa, niin olisin hyvin kiitollinen!
Vastaukset 3
Vanhimmat
En keksi muuta kuin että mitä jos kertoisit nämä samat asiat hänelle - tai näytä tämä kirjoituksesi.
just, ja jos pidät asian itselläsi, se vaikuttaa toisesta vielä enemmän siltä, että sun mielestä näin sen piti mennäkkin, että sitäkö sinä haitkin.. Että vaikka tiedät asian, niin on sulle yks ja sama..
Ei sil ole väliä, et onko jotain aiempia kokemuksia vai ei. Jokatapauksessa jos tiiät jostain suuttuneen ja annat asian olla, niin sehän vain vahvistaa sitä, et kun sä tiedät sen, et se toinen ajattelee, et sä olet nyt tyytyväinen.
Ei mullakaan riittäis luottamusta sen jälkeen, kun tietäisin, et toinen tietää, et toiselle tulee paha mieli ja siitäkään huolimatta ei ole mitään merkitystä. Tuntus, et jos se olis tosiaan sun kannalta vähäpätöinen, tyhmä ja merkityksetön asia, niin mikäs ongelma olis jutella siitä? Jos se olis jotakin suurta ja hirveää, niin sit vois olla hankalaa jutella. Mutta kun tekee pienestä asiasta hankalan, se alkaa vaikuttaa suurelta ja tosi pahalta.
Ja sit se, et ei sillä kiusaamisella ole ehkä merkitystä tossa tilanteessa, oli sitä tai ei ollut. Ehkä sen verran, et ei siedäkkään mitä hyvänsä keltä hyvänsä. Sehän vois olla täysin sama tilanne, oli kiusattu tai ei, koska musta luottamuksen pettäminen on luottamuksen pettämistä riippumatta mistään. Ei siinä pidä jotenkin erilailla olla sen mukaan onko ennenkin petetty vai ei. Se ei muuta mitään.
Olis aika omituista, et sä olet pettänyt toisen luottamuksen, sit kehotat häntä menemään hakemaan apua?!?! Muttet itse selvitä asiaa.
Ja tiedoks, että kaikki, jotka opiskelee psykologiaa, opintoihin kuuluu myös itse käydä itseään läpi.
Etkö yhtään tajua, että vain pahennat asiaa?