Tätini sanoi joskus seuraavasti: "Kuka tahansa voi pettää, se pettämisen kynnys on vaan erikorkeudella eri ihmisillä, toisilla se kynnys on lähes olematon ja toisilla lähes ylipääsemätön."
Tuo sanonta tulee edelleenkin mieleeni toisinaan, miettiessäni elämääni. Kaksi avioliittoani on kaatunut miehen uskottomuuteen. Ensimmäisestä en olisi sitä ikinä uskonut, sillä rakastin häntä todella paljon ja katselin maailmaa ruusunpunaisten lasieni läpi, en reppana tiennyt elämästä silloin vielä juuri mitään. Toinen avioliittoni oli alusta asti totaalinen katastrofi, jouduin nyrkin ja hellan väliin, minut tallottiin kynnysmatoksi, oma itsenäinen elämäni varastettiin ja itsetuntoni tuhottiin. Onnistuin riuhtaisemaan itseni liitosta irti kun sain tietää muista naisista. Olen suunnattoman ylpeä siitä että löysin sen voiman ja vahvuuden jolla kykenin siitä alistussuhteesta lähtemään.
Molemmissa tapauksissa päätin olla katkeroitumatta. Onnistuiin siinä... osittain. Kummallekaan miehelle en ole pettämisestä katkera. Ensimmäinen mieheni perusti kakkosensa kanssa perheen. Yhteinen lapsemme sai "uuden äidin" ja uusia sisaruksia, olemme hyviä ystäviä keskenämme, kuin yhtä suurta perhettä. Toinen mieheni jatkaa "villiä menoaan", on laittanut uuden naisen hellan ja nyrkin väliin... ja pyörittää muita naisia minkä ehtii. Hänelle olen katkera, tai oikeastaan olen itselleni hyvin vihainen, kuinka saatoin antaa hänen tehdä sen kaiken itselleni?? Miten voin olla niin heikko etten kyennyt puolustamaan itseäni, etten kyennyt lähtemään jo hyvissä ajoin siitä helvetistä? No, ne vaaleanpunaiset lasit ovat tippuneet nenältä jo aikapäiviä sitten. Nyt tiedän minkälaisiin julmuuksiin ihmiset voivat kyetä... ja uskokaa kun sanon että petetyksi tuleminen ei ehkä ole kaikista kauhein asia mitä parisuhteessa voi tapahtua. Aika parantaa ja korjaa, arvet jää, mutta nekin haalistuvat aikanaan. Luota en enää ikinä kehenkään täydellisesti ja tiedän nyt tosiaan sen että kuka tahansa voi pettää... minäkin, mutta kynnykseni on toistaiseksi ollut ylipääsemätön.
Toivotan kaikille palstan lukijoille mukavaa kevättä. Häntä pystyyn ja oma elämä kuntoon, jokaisen onni on jossakin, minä uskon edelleenkin joskus löytäväni omani... jostakin.
Tuo sanonta tulee edelleenkin mieleeni toisinaan, miettiessäni elämääni. Kaksi avioliittoani on kaatunut miehen uskottomuuteen. Ensimmäisestä en olisi sitä ikinä uskonut, sillä rakastin häntä todella paljon ja katselin maailmaa ruusunpunaisten lasieni läpi, en reppana tiennyt elämästä silloin vielä juuri mitään. Toinen avioliittoni oli alusta asti totaalinen katastrofi, jouduin nyrkin ja hellan väliin, minut tallottiin kynnysmatoksi, oma itsenäinen elämäni varastettiin ja itsetuntoni tuhottiin. Onnistuin riuhtaisemaan itseni liitosta irti kun sain tietää muista naisista. Olen suunnattoman ylpeä siitä että löysin sen voiman ja vahvuuden jolla kykenin siitä alistussuhteesta lähtemään.
Molemmissa tapauksissa päätin olla katkeroitumatta. Onnistuiin siinä... osittain. Kummallekaan miehelle en ole pettämisestä katkera. Ensimmäinen mieheni perusti kakkosensa kanssa perheen. Yhteinen lapsemme sai "uuden äidin" ja uusia sisaruksia, olemme hyviä ystäviä keskenämme, kuin yhtä suurta perhettä. Toinen mieheni jatkaa "villiä menoaan", on laittanut uuden naisen hellan ja nyrkin väliin... ja pyörittää muita naisia minkä ehtii. Hänelle olen katkera, tai oikeastaan olen itselleni hyvin vihainen, kuinka saatoin antaa hänen tehdä sen kaiken itselleni?? Miten voin olla niin heikko etten kyennyt puolustamaan itseäni, etten kyennyt lähtemään jo hyvissä ajoin siitä helvetistä? No, ne vaaleanpunaiset lasit ovat tippuneet nenältä jo aikapäiviä sitten. Nyt tiedän minkälaisiin julmuuksiin ihmiset voivat kyetä... ja uskokaa kun sanon että petetyksi tuleminen ei ehkä ole kaikista kauhein asia mitä parisuhteessa voi tapahtua. Aika parantaa ja korjaa, arvet jää, mutta nekin haalistuvat aikanaan. Luota en enää ikinä kehenkään täydellisesti ja tiedän nyt tosiaan sen että kuka tahansa voi pettää... minäkin, mutta kynnykseni on toistaiseksi ollut ylipääsemätön.
Toivotan kaikille palstan lukijoille mukavaa kevättä. Häntä pystyyn ja oma elämä kuntoon, jokaisen onni on jossakin, minä uskon edelleenkin joskus löytäväni omani... jostakin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oikeastaan luotan siihen, että kaikki ovat aina jonkin verran epäluotettavia. Ei edes itseensä voi luottaa täysin; ainakin minulle on tullut yllätyksellisiä tilanteita, jolloin toimin aivan toisin kuin olin ajatellut.
Onni. Se taas ei löydy jostain vaan se on meissä jokaisessa "nyt ja tässä".
Kun ei etsinyt ketään eikä toinenkaan etsinyt, mutta sitten kuin ihmeen kautta löytää, siinä elämä puhuttelee.
Nöyryyttä elämän edessä ja rohkeutta.