Meitä surevia on paljon

Minä tuolla jossain aiemmin mietin etten tahtoisi tehdä tänne mitään menetyslistaa, mutta tämä keskustelu tavallaan vaatii moisen.

Sanottakoon siis että olen menettänyt monia läheisiäni. Kasvoin isovanhempien kanssa ja he kaikki ovat aikansa täytyttyä lähteneet.
Olen menettänyt ystäviä ja yhden lainalapsen (aikuistuneen sijaislapsen) Samoin on kuollut puolisoni - yllättäin 6 v sitten, 39 -vuotiaana äkilliseen aivoveritulppaan.
Lapsia oli silloin 6 pientä.

Pahimmat menetykset ovat kuitenkin olleet parhaan ystäväni, läheisimmän ihmiseni kuolema kun olimme 12. Se muutti minut pysyvästi muuksi kuin mitä olin ennen sitä ollut. Lopetti lapsuuden ja teki toiseksi tulevaisuuden.
Toisena tulee poikani kuolema samana päivänä jona hän syntyi.
Ja kolmantena nyt tuorein - tyttärentyttäreni kuolema vajaata kuukautta sitten.

Pahimpia ovat lasten menetykset. Niistä ei pääse yli. Kivun oppii peittämään, tavallaan salaamaankin. Mutta se ei häviä minnekään.

Sijaistyttäreni kuoli hänkin nuorena ja jonkin aikaa tuntui että suru on voimiani isompi.
Hän kuitenkin sairasti pitkään ja koki ennen lähtöään itse olevansa valmis lähtemään. Olin kipeästi eri mieltä ja kapinoin vielä pitkään hautajaisten jälkeenkin. Kahdeksantoistavuotiaan pitää suunnitella elämäänsä, ei hautajaisiaan! Mutta samaan aikaan koin, että rakkaus vaati hyväksymään hänen valintansa, oli se sitten väärä tai ei.

Poikani kuoli minun virheeseeni ja sille syyllisyydelle ei ole tässä maailmassa mittaria.

Ja nyt tämä nuorimmainen, mummin Lyllis Lylleröinen, joka menehtyi vesirokkoon 15 kuukauden iässä. Minä valvoin hänen vanhempiensa kanssa kuukausia teho-osastolla prinsessan syntyessä. Minä hoidin pimua päivät vanhempien käydessä töissä ja opikellessa. Minä leikin ja lorusin, jumppasin, treenasin, opin ja opettelin.
Ja kun lopulta homma alkoi sujua, tuli "viaton ja vaaraton" lastentauti ja kolmea päivää myöhemmin tyttö nostettiin sairaalasängystä äitinsä syliin kuolemaan.
En ymmärtänyt sitä silloin siinä steriilissä tehohoitohuoneessa, missä lähimmät hellästi hyvästelivät prinsessan. Enkä ymmärrä tänään.

Ja nyt: Lopultakin (?) mummeli putosi.
Minä autoin järjestämään kauniit hautajaiset. Minä kuuntelen tuskaisia vanhempia öisin ja patistelen kiinni elämään päivisin. Minä hoidan kodin ja muut lapset ja lapsenlapset ja tapailen töitäkin.
Mutta jollain tasolla minä tiedän etten enää selviä.
Tämän lapsen ikävään, kaipuuseen ja eron tuskaan sekottuu kaikki aiemmatkin menetykset. Ja kellon lyödäessä lörttiä aamuöisin minä tuuditan vuoroin kuolevaa ystävääni, miestäni, poikaani, tytärtäni ja lapsenlastani sylissäni. Minä kuiskin pimeydelle rakkaudentunnustuksia, selityksiä, lupauksia , anteeksipyyntöjä ja loruan lastenlauluja.

Tämä ei tarkoita että suunnittelisin itsemurhaa tai muuta pahaa. Minä kyllä tulen olemaan fyysisesti täällä aikani loppuun asti.Kannan vastuuni kykyni mukaan. Mutta fysiikka on vain pieni osa ihmistä:
Isompi osa minua on tästedespäin siellä jossain kuin täällä elämässä ja kaipuu pois on valtava.

Onko se sitten sitä surussa rypemistä?

Vuosi on lyhyt aika surutyössä, se on hyvin yksilöllistä miten se koetaan ja miten siitä selviää.
Omasta kokemuksesta tiedän sen että jos jää paikoilleen silloin ahdistuu ja masentuu. Olen joutunut pakottamaan itseni liikkeelle, tekemään asioita jotka minulle tuottivat ennen iloa, kuten puutarha, lukeminen,retkeily ym. Näitä ei saisi jättää siksi että me syyllistämme itseämme sillä mitä muut ajattelevat meistä kun pystyn toimimaan ihmiset kuvittelevet ettemme sure jos pystymme toimimaan. Mutta eihän asia niin ole, suru ei jätä meitä se kulkee mukana,on vain helpompi kestää kun välillä tekee muutakin paikoilleen jääminen on vaarallista.
Surulla on niin valtava voima että se pusertaa sinua varmasti lujemmin ja lujemmin jos jäät paikoillesi ja silloin siitä on vaikea irroittautua.
Ei oma lapsi koskaan unohdu eikä tarvitsekkaan, mutta ajan kuluessa suru muuttuu kauniiksi mustoiksi, rakkaamme kulkevat sydämmessämme elämme loppuun asti muistoina.
On paljon asioita joita ei pysty ymmärtämään surun alkuvaiheessa, vaan vasta paljon myöhemmin. Alussa syylistää itseään jopa siitä että nauraa, suruun kuuluu kaikki tunteet, kun miustan rakkaani naurun se saa minut hyvälle mielelle hymykin kuulu suruun.

Surusta tulisi irroittautua päästää irti silloin kun se irtautuu meistä, eikä pelätä sitä että unohtaa rakkaansa jos ei sure, eivät he unohdu koskaan, kipu ja ahdistus poistuu, muistot säilyvät.
Ei ole hyväksi takertua suruun liian kauan, silloin oma elämä jää elämättä ja se taas vaikuttaa meidän elossa oleviin läheisiimme he kokevat tulevansa syrjityiksi sillä he ovat elossa edelleen.
Vielä uskon siihenkin että eivät miedän pois nukkuneet rakkaamme halua että suremme loputtomiin vaan he haluavat että elämämme jatkuu, ettei kävisi niin että olemme vain elossa muttemme elä elämäämmme.
Itse toivon ja haluan että sitten kun minun vuoro on lähteä minun omaiseni eläisivät mahdollisimman normaalia elämää, surustaan huolimatta.

Jokainen varmasti kokee surun eritavalla ja reagoi siihen myös eritavalla, toiset ovat räiskyvämpiä persoonia ja toiset tasaisempia paljon riippuu luonteestamme miten suruun reagoimme, uskon että kaikki tunteet ovat silloin sallittuja.
Haluasin sanoa sinulle tee asiota joista pidät jotka tuottavat sinulle iloa, vaikka se ensin onkin vaikeaa, sinulla on lupa elää elämääsi eteenpäin hyvällä omallatunnolla ihmisistä välittämättä puhuvat ne meistä surevista joka tapauksessa.
Jos esim. pystyt puhumaan ilman kyyneliä rakkaastasi, on se merkki ihmisille ettei sure, eivät he näe meidän sisimpäämme joka huuta tuskasta niin ettei pysty edes itkemään.
Itku ei ole surun mitta, olen huutanut suoraa huutoa yksin ollessa kun en ole pystynyt suruani itkulla purkamaan se on ollut minun keinoni purkaa surua.
Toiset haukkuvat toisia surevia, minusta se tuntuu pahalta sillä jokaisen suru on yksilöllistä ja jokainen suree omalla tavalla, mutta elämästä ei saa lakata ja jos ei missään vaiheessa pääse elämään kiinni on silloin ammattiavun paikka.

Eilen tv:stä tuli ohjelma jossa vaimo oli löytänyt uuden harastuksen miehensä kuoltua, orgideaharrastuksen.

Surun ylipääsemisen aika on silloin kun kipu lievenee hellittää vähitellen tuntuu että aurinko paistaa taas, silloin ei saa jäädä suruun rypemään kuten itse asian ilmaisit, meilestäni se on juuri sitä. Ei itseään saa kiduttaa itselleenkin saa olla armollinen.
Kaikilla rakkaansa menettäneillä on oikeus elää kokematta siitä huonoa omaatuntoa.

Haluan kirjoittaa tähän lopuksi runon jonka sain ystävältäni.

Päätin lähteä seitsemänkymmenenseitsemän peninkulman päähän
kuulostelemaan männyn henkiä
katselemaan virtaavaa vettä

suurimman laukun varasin itkemättömälle itkulle
liuotan sillä pinttyneen lian ja
kastelen uusien unelmien idut

torstaina avasin laukun
hämmästyksestä kiljahdin
mukanani ei ollutkaan
itkemätöntä itkua,
vaan nauramatonta naurua.

Haluan sanoa sinulle elä elä sinulla on oikeus ja lupa siihen surusta huolimatta.

Kaikkea hyvää sinulle ja voimia surussasi.

satu40 kirjoitti:

Minä tuolla jossain aiemmin mietin etten tahtoisi tehdä tänne mitään menetyslistaa, mutta tämä keskustelu tavallaan vaatii moisen.

Sanottakoon siis että olen menettänyt monia läheisiäni. Kasvoin isovanhempien kanssa ja he kaikki ovat aikansa täytyttyä lähteneet.
Olen menettänyt ystäviä ja yhden lainalapsen (aikuistuneen sijaislapsen) Samoin on kuollut puolisoni - yllättäin 6 v sitten, 39 -vuotiaana äkilliseen aivoveritulppaan.
Lapsia oli silloin 6 pientä.

Pahimmat menetykset ovat kuitenkin olleet parhaan ystäväni, läheisimmän ihmiseni kuolema kun olimme 12. Se muutti minut pysyvästi muuksi kuin mitä olin ennen sitä ollut. Lopetti lapsuuden ja teki toiseksi tulevaisuuden.
Toisena tulee poikani kuolema samana päivänä jona hän syntyi.
Ja kolmantena nyt tuorein - tyttärentyttäreni kuolema vajaata kuukautta sitten.

Pahimpia ovat lasten menetykset. Niistä ei pääse yli. Kivun oppii peittämään, tavallaan salaamaankin. Mutta se ei häviä minnekään.

Sijaistyttäreni kuoli hänkin nuorena ja jonkin aikaa tuntui että suru on voimiani isompi.
Hän kuitenkin sairasti pitkään ja koki ennen lähtöään itse olevansa valmis lähtemään. Olin kipeästi eri mieltä ja kapinoin vielä pitkään hautajaisten jälkeenkin. Kahdeksantoistavuotiaan pitää suunnitella elämäänsä, ei hautajaisiaan! Mutta samaan aikaan koin, että rakkaus vaati hyväksymään hänen valintansa, oli se sitten väärä tai ei.

Poikani kuoli minun virheeseeni ja sille syyllisyydelle ei ole tässä maailmassa mittaria.

Ja nyt tämä nuorimmainen, mummin Lyllis Lylleröinen, joka menehtyi vesirokkoon 15 kuukauden iässä. Minä valvoin hänen vanhempiensa kanssa kuukausia teho-osastolla prinsessan syntyessä. Minä hoidin pimua päivät vanhempien käydessä töissä ja opikellessa. Minä leikin ja lorusin, jumppasin, treenasin, opin ja opettelin.
Ja kun lopulta homma alkoi sujua, tuli "viaton ja vaaraton" lastentauti ja kolmea päivää myöhemmin tyttö nostettiin sairaalasängystä äitinsä syliin kuolemaan.
En ymmärtänyt sitä silloin siinä steriilissä tehohoitohuoneessa, missä lähimmät hellästi hyvästelivät prinsessan. Enkä ymmärrä tänään.

Ja nyt: Lopultakin (?) mummeli putosi.
Minä autoin järjestämään kauniit hautajaiset. Minä kuuntelen tuskaisia vanhempia öisin ja patistelen kiinni elämään päivisin. Minä hoidan kodin ja muut lapset ja lapsenlapset ja tapailen töitäkin.
Mutta jollain tasolla minä tiedän etten enää selviä.
Tämän lapsen ikävään, kaipuuseen ja eron tuskaan sekottuu kaikki aiemmatkin menetykset. Ja kellon lyödäessä lörttiä aamuöisin minä tuuditan vuoroin kuolevaa ystävääni, miestäni, poikaani, tytärtäni ja lapsenlastani sylissäni. Minä kuiskin pimeydelle rakkaudentunnustuksia, selityksiä, lupauksia , anteeksipyyntöjä ja loruan lastenlauluja.

Tämä ei tarkoita että suunnittelisin itsemurhaa tai muuta pahaa. Minä kyllä tulen olemaan fyysisesti täällä aikani loppuun asti.Kannan vastuuni kykyni mukaan. Mutta fysiikka on vain pieni osa ihmistä:
Isompi osa minua on tästedespäin siellä jossain kuin täällä elämässä ja kaipuu pois on valtava.

Onko se sitten sitä surussa rypemistä?

luulin että kyyneleeni ovat loppuneet,nyt niitä tulvii tääs-itken sinun tuskaasi,omaa tuskaani-kaikkien vanhempien tuskaa-Jumala meitä auttakoon!!!