niin se

vaan sitten kirjoitti:

poljettiin munkin sydän taas siihen pisteeseen,että tuskin koskaan tunnen enää mitään muuta,kuin katkeruutta ja vihaa miehiä kohtaan...Niin monennen kerran sain pataani ja tällä kertaa uskoin,että vihdoinkin mulle koittaa onni.
Melkeen pari vuotta takana ja ollaan kärvistelty viime kuukaudet hirveessä suossa,kun olen epäillyt miestäni uskottomuudesta,ei mitään vahvaa perustetta,vain vainu ja joitain ristiriitaisia selityksiä,jotka muuttuivat matkan varrella. No sitten kaiken huipuksi mies ehdotti meitä parisuhdeterapiaan,KOSKA mulla on kuulemma ongelma luottamisessa ja vika on hänen mukaansa mun päässä,kun olen aikaisemmin saanut turpaa niin paljon ja kaikkea tälläistä olen saanut kuulla kuukauden päivät lisäksi mies ja perheterapeutti yhdessä olivat sitä mieltä,että mulla on se vika ja ongelma ja heitä kuunnellut monta kuukautta myös ja siinä sivussa yrittänyt kasvattaa luottamusta, luullen oikeesti mun päässä olevan vikaa!
Eikä siinä vielä kaikki. Mun vanhemmat ja ystävätkin ovat kaikki sanoneet,että siinähän sulla hyvä mies ja eivät usko hänen pettäneen ikuna jne.
Monet kerrat olin vähällä luovuttaa aikaisemmin ja erota,mutta aina hän onnistui puhumaan mut ympäri ja vetosi,että jonain päivänä mulle vielä selviää ja häntä uskollisempaa miestä ei olekkaan. Jumalakin on vedetty useasti mukaan,kun puitiiin herran pikkuvalheita ja epäselvyyksiä! Vielä tuo meidän perheterapeutti suositteli mulle henkkohtaista psygologia ja lääkkeitäkin olivat molemmat kovin auliisti suosittelemaan mulle.
No tässä osa meidän perhehelvetistä,jota riitoineen kesti noin puoli vuotta ja mulla pieni lapsi edellisestä suhteesta,joka on eniten kärsinyt.
Tänään mies tuli käymään työpaikallani sovitun jutun takia ja ilmiselvä fritsu komeili miehen iholla ja selitys tietenkin,että ei se fritsu ole ja eihän tajuu mistä se on tullut!!
Olisin niin halunnut kuulla totuuden mieheltä ja mun mielestä se olis ollu mulle kohtuullista edes tässä vaiheessa..
Tiedän ettei katkeruus auta,mutta tällä hetkellä suru ja viha on niin suurta,että en usko enää ikinä voivani tuntea ketään kohtaan mitään,mut on tapettu henkisesti lopullisesti.
Ja sulle joka sen jäljen teeit ja olit mukana kokoajan, sekä miehelle vaan toivon, että saavat tuntea vielä tän tunteen,edes murto-osan siitä. Ja miehelleni kysymys miksi ja kuka jää varmaan kaikumaan mieleeni vielä pitkäksi aikaa. Jos olisin kuullut asian edes viime tilanteessa mieheltäni itse kertomana,mun olis ollut paljon helpompi jatkaa tästä eteenpäin.
Kauhee romaani tästä tuli,mutta oli pakko kirjottaa,kun tuntuu niin pahalta eikä pysty edes kellekkään puhumaan. Kiitti jos jaksoit lukea ja jos jollekkin olis tästä mitään hyötyä esim,että jos mies väittää mielenvikaiseksi ja itsestä tuntuu,että kusetetaan,niin ei kannata heti uskoa muita,vaan luottaa itseensä- aivan lopussa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä