Vajaa 2 vuotta kaukosuhteessa. Etäisyyttä 82 km. Lapsia on molemmilla. Itse olen 35 v. Olemme erilaisia luonteeltamme, minä energiapakkaus ja mies sisällä viihtyvä telkkarin tuijottaja. Välillä se rassaa kun tekisi mieli ulos esim. golfia pelaamaan. Rakastan häntä kyllä, mutta rassaa tämä etäisyys. Kerran kysyin yhteenmuutosta, vastauksena että sitten ehkä kun lapset ovat isoja (eli joskus 10 v päästä)
En tiedä jaksanko odottaa. Kuinka kärsivällisiä te olette olleet, tuleeko jossain vaiheessa risteys vastaan josta valitsee miehen tai sinkkuuden? Vai elättekö päivän kerrallaan? Tsemppaatteko itseänne jotenkin jaksamaan?
Vaikuttaako rakkauden lujuus näihin ajatuksiin, tarkoitan että jos tosissaan toista rakastaa niin kunnioittaisi toisen päätöstä ja odottaisi sen 10 vuotta?
En tiedä jaksanko odottaa. Kuinka kärsivällisiä te olette olleet, tuleeko jossain vaiheessa risteys vastaan josta valitsee miehen tai sinkkuuden? Vai elättekö päivän kerrallaan? Tsemppaatteko itseänne jotenkin jaksamaan?
Vaikuttaako rakkauden lujuus näihin ajatuksiin, tarkoitan että jos tosissaan toista rakastaa niin kunnioittaisi toisen päätöstä ja odottaisi sen 10 vuotta?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllä kait se rakkaus on sitä että katotaan että molemmilla olisi mahdollisimman kiva olla siinä, kompromisseja tehdään mutta kohtuullisuuden rajoissa.
Onko sitten 10 vuotta kohtuullista pyytää toista odottamaan yhdessäelämistä, jota toinen nähtävästi jo haluaisi, se on teidän päätettävissä.
Hei! Rakasta häntä ja nauti välimatkasta,aika sen näyttää mitä tuleman pitää. Itse seurustellut kaukosuhteessa pari vuotta, jonka jälkeen muutettiin yhteen. Nyt tämä rauhallinen, kotona viihtynyt armas onkin yöelämässä liihottava villitys.Suhde lähes nolla pisteessä.
Mieti tarkkaan, oletko valmis "uhraamaan" 10 vuotta elämästäsi odottaen jotakin, mikä ei ole edes varmaa. Mielestäni elämää pitää elä TÄSSÄ JA NYT -periaatteella. Ottaa kaikki irti, eikä aikaa saa tuhlata. Kuka tietää vaikka huomista ei tulekaan, tai kaikki voi olla toisin-joutua pyörätuoliin tms???
Ei saa katua elämättä jäänyttä elämää! En nyt sano mitä sinun pitäisi tehdä, mutta tiedän mitä minä ainakin tekisin samassa tilanteessa.
Olen tämän kaksi vuotta elänyt päivä kerrallaan -ajattelutyylillä. Ajatellut että nautin vain tästä hetkestä, en ajattele tulevaa. Mutta nyt alkaa tuo ajattelutyyli horjua. Olen kateellinen kaupassa asioiville pariskunnille, ystäville jotka kertovat tekevänsä esim. kotitöitä yhdessä. Arkena.
Hyviä neuvoja tullut teiltä. Tiedän kyllä että lopullinen päätös on minun, mutta halusinkin eri näkökulmia asioihin.
Mitään hätiköityä päätöstä en kuitenkaan halua tehdä. Tosin tuolla ajattelutyylillä huomaan taas vuoden menneen.
Minulla olisi vielä mahdollisuuksia tehdä lapsi. Vielä muutaman vuoden ajan. Mies ei enää halua...
Et taida oikeasti rakastaa, etkä taida olla edes rakastunut enää tuohon mieheesi.
Tottakai sitä haluaa olla mahdollisimman paljon rakastamansa ihmisen kanssa, mutta kun todella rakastaa, sitä kestää myös välimatkat ja "väliajat".
Sinä kerrot kadehtivasti ystäviä, pariskuntia jotka kertovat tekevänsä kotitöitä yhdessä. Hmm...ok, sekin on jotakin tietysti, mutta miksi kadehdit oikeesti, siksikö vaan että sun pitäisi olla kuin muut...? Mietit lapsen tekoa vielä...Haluatko lapsen juuri tuon miehen kanssa ? Miksi haluat vielä lapsen ? Vai hankkisitko mahdollisen seuraavan kumppanisi kanssa, koska sinä haluat ??
Jokin sun jutussas hämää...
Itse olen toista vuotta kaukosuhteessa, tai no, kauko ja kauko, vain vähän päälle 100km:n välimatka. Meillä molemmilla teini-ikäiset lapset ja minulla lisäksi vuorotyö. Tällä hetkellä tällainen suhde toimii. Meillä suhde lähti oikeastaan ystäväpohjalta, mutta nyt tämä on rakkautta ja tästä tämä vain syvenee. Minäkin kaipaan joskus ihan yhteistä arkeakin, viikonloppuisin teemme kotitöitä, valmistamme ruokaa yhdessä ja nautitaan toistemme seurasta.
Emme ole vielä keskustelleet mistään suuremmista elämänmuutoksista. Kai sekin jossain vaiheessa ajankohtaiseksi tulee. Lapsilla on omat kaverit, koulut ja harrastukset, emmekä halua riistää kummankaan lapsilta vielä pois tietynlaista pysyvyyttä. Tässä menis vielä muutama vuosi ennenkuin lapset lähtevät opiskelemaan, pois kotoa. Olemme jo päälle 40 molemmat, kumpikaan ei halua enää lapsia.
Päivä kerrallaan mekin eletään. Molemmat olemme onneksi sellaisia että haluamme omaakin aikaa. Aina kun vain mahdollista tavataan myös jonain arki-iltana. Kesällä voi tavata useammin vielä, valoisat illat, lomat jne auttavat asiaa.
Vielä kerran, kirjoituksestasi tosiaan nousi tunne, ettet Rakasta miestä...yhdessäolon syyt ovat jotkut muut... ehkä olen väärässä, sinähän sen sisimmässäsi tiedät.
Taisi osua ja upota...Olen itsekin miettinyt tuota seikkaa. Välitän hänestä todella paljon, mutta rakastanko ihan todella? Aika mielenkiintoista että sinulle tuli vastaava mielikuva vain muutaman rivin perusteella.
Olemme luonteeltamme aika lailla erilaisia. Mutta viihdymme toistemme seurassa todella hyvin ja minulla on ihan erilainen fiilis hänen kanssaan kuin ex-poikaystävien kanssa. Ikävöin häntä todella paljon ollessamme erossa.
Kuitenkin molemmilla on elämät & asunnot omalla kotipaikkakunnalla. Hän totesi n. vuosi sitten ettei ole aikomusta muuttaa. Onkohan se sitten puolin toisin sama juttu, ettei rakkaus riitä muuttamiseen? Ystäväni muutti kahden lapsen kanssa toiselle puolelle Suomea rakkauden perässä. Ja on tyytyväinen päätökseensä.
Minulla on yksi lapsi. Haluaisin EHKÄ vielä kokea vauva-ajan ja olisihan se mukavaa aikanaan saada paljon lapsenlapsia. Ehkä tämä lapsiasia liittyy siihen samaan pointtiin että haluaisin normaalia perhearkea, lasten ja miehen kanssa. Ei tuo kahden kodin välissä reissaaminen ole mitään elämää.
Me ihmiset olemme niin erilaisia yksilöllisine tarpeinemme, että yleispäteviä neuvoja ei voi olla olemassa.
Jotkut ihmiset haluavat elää koko ikänsä "löyhässä suhteessa", tavataan silloin tällöin-tyylillä ja he todella nauttivat elämisestä sillä tavalla.
Toiset taas haluavat elää tiivisti rinnakkain ja jakaa sen arjenkin ja he todella nauttivat siitä.
Sinun pitää tietää mitä itse haluat ja mikä sinulle sopii - ja teet päätökset sitten sen mukaan.
Meillä oli kanssa kaukosuhde reilut 3v,välimatkaa oli reilut 100km. Näimme vain vkl joka sekin jäi yhteen iltaan ja yöhön.
Minulla 2 lasta ja miehelläni 1 lapsi.
Nyt helmikuussa sit muutettiin yhteen,koska haluttiin viettää aikaa enemmän yhdessä.
Tosin muuttoa helpotti mieheni luo kun minun lapset jo lentäneet pois pesästä. Nuorin 16v tyttöni muutti tammikuusta pois kotoa.
Onni kukoistaa nyt vaikka vähän arvelin että miten käy kun aina yhdessä,mutta hyvin menee ja häät reilun kuukauden päästä.
>>En tiedä jaksanko odottaa. Kuinka kärsivällisiä >>te olette olleet, tuleeko jossain vaiheessa >>risteys vastaan josta valitsee miehen tai >>sinkkuuden? Vai elättekö päivän kerrallaan? >>Tsemppaatteko itseänne jotenkin jaksamaan?
>>Vaikuttaako rakkauden lujuus näihin ajatuksiin, >>tarkoitan että jos tosissaan toista rakastaa >>niin kunnioittaisi toisen päätöstä ja odottaisi >>sen 10 vuotta?
Olen 25 vuotias ja seurustelin 3,5 vuotta kaukosuhteessa,kunnes tajusin tosissani,että meillä ei ole tulevaisuutta.Risteys tuli vastaan totta tosiaan ja valitsin sinkuuden,koska suhteemme ei edennyt vaikka halusin ja toinen halusi,mutta käytännön asiat voittivat tuon halun loppujen lopuksi :( Mies tuntui haluavan mahdollisimman vähän muutoksia elämäänsä,kun hänellä oli kotikunnassaa kotitalo ja vakituinen työpaikka.Minä olin suuren osan suhteemme ajasta työtön.Viimeiset puoli vuotta oli suhteessamme jotenkin murroksen aikaa ja kun menin tammikuussa töihin ja tuota ennen laihduin yli 20 kg,niin kaiken tämän jälkeen tein päätöksen lopettaa suhde.Syy miksi tein päätöksen juurtui siitä,että miehen halu puhua tulevaisuudesta hiipui entisestään mun elämänmuutoksien jälkeen.Suhteemme oli vaikea koko ajan ,mutta selvisimme siitä,kunhan emme puhuneet tulevaisuudsta eli yhteenmuutosta tms.Loppujen lopuksi suhteemme ei olisi voinut edetä,joten ero oli ainoa vaihtoehto.Mä rakastin tosissani miestä,mutta mies ei rakastanut kai sitten,koska hän ei ollut valmis muutoksiin,joita suhteemme jatkuminen olisi vaatinut.
Oman kokemukseni kautta sanoisin kannattaa miettiä tosissaan haluaako jatkaa suhdetta ja jutella ,jolloin selvinee mitä toisen kanssa päässää liikkuu..Kymmenen vuotta on pitkä aika ja riskialtista odottaa yhteenmuuttoa niin kauan ,koska suhdekin muuttuu tuossa ajassa aika paljon.Yhteenmuuttohan kertoo enemmässä määrin ihmisestä kuin se aika minkä toisen kanssa viettää,jos eletään siis kaukosuhteessa. Jos tuntuu,että toinen haluaa sun uhraavan enemmän kuin hän itse,niin siinä on mietittävä mitä haluaa tosissaan niin tehdä.Kaukosuhde on ns.taitolaji,eli siinä pitää tosissaan kummankin osapuolen yrittää pärjätä ja muistaa käyttään yhdessä vietetty aika todella hyvin.
Punnitsin eri asioita ja päätin etten halua enää jatkaa. Luonteemme eroavaisuudet ja tulevaisuuden toiveet eivät kohdanneet.
Kova ikävä on häntä, mutta pakko kestää.
Jos toista rakastaisi ihan kybällä niin tuskin silloin olisi ollut tarvetta tällaisiin mietintöihin. Se on oma loppuyhteenvetoni tästä kaikesta.