Minulla oli upea avomies, mutta kauhea anoppikokelas. Kaksi vuotta henkistä väkivaltaa ja panettelua. Minäkin tein virheitä, en voi sitä kieltää enkä kiistää. Kuitenkin voin sanoa käsi sydämellä, että kaikkeni yritin, jotta voisimme edes sietää toisiamme. Erosin avomiehestäni puolisen vuotta sitten, en omasta tahdostani, vaan hänen. Kukin miettiköön kuka tämä "hän" on...
Masennuin ja jouduin käymään ammattilaistenkin juttusilla. He onnittelivat minua, että olen päässyt tästä suvusta eroon. Sain itsetuntoni, ne rippeet mitä oli jälellä, edes jotenkin kasaan ja pääsin rakentamaan elämääni uudelleen. Nyt jo helpottaa, mutta välillä tulee kaikki p mieleen ja ahdistaa. Tuskin toivun koskaan täysin tämän pirun (lue anoppi) jättämistä traumoista.
Löysin kirjan nimeltä Anoppiahdistus. Sen on tarkoitus olla hauska ja huvittava kertomus Elliestä ja hänen ihanan kauheasta anopistaan. Siis hauska, komedia.
Ajattelin, että luen kirjan ja "eheydyn" sillä tavalla traumastani. Ensimmäisessä luvussa jo taas kaikki kakka tulvi mieleen. Nyt olen kuudennessa luvussa ja päähenkilö ajattelee lähes samoin kuin minä ajattelin samassa vaiheessa. Jos saan tuon kirjan luettua, luulen parantuneeni. Tuskaista lukea välillä, ihan kuin oman elämän toisintoa. Ulkopuolisista hauskalta vaikuttavat asiat ovat osaltani täyttä totta ja ahdistavia. Tietysti kirjassa on kuvattu aika pinnallisia juttuja, mutta kun nekin on koettu. Puhumattakaan vielä pahemmasta henkisestä pahoinpitelystä, haukkumisesta, syrjimisestä jne.
Onko Jane Green kirjoittanut tämän minun elämästäni?! Vai tekevätkö ne anopit, jotka ovat hirveitä, asiat aina samoin? Siis onko siinä jokin kaava olemassa? Onkohan tätä tutkittu? Joku empiristi voisi saada hyvän väitöskirja-aiheen!
Onneksi on myös ihania anoppeja, haluan kiittää heidän olemassa oloaan! Ja ne, jotka tunsivat piston sydämessään ja kirjoittavat nyt tänne, että yleistän, anteeksi. Kerron vain oman näkemykseni, teillä saa olla omanne.
Masennuin ja jouduin käymään ammattilaistenkin juttusilla. He onnittelivat minua, että olen päässyt tästä suvusta eroon. Sain itsetuntoni, ne rippeet mitä oli jälellä, edes jotenkin kasaan ja pääsin rakentamaan elämääni uudelleen. Nyt jo helpottaa, mutta välillä tulee kaikki p mieleen ja ahdistaa. Tuskin toivun koskaan täysin tämän pirun (lue anoppi) jättämistä traumoista.
Löysin kirjan nimeltä Anoppiahdistus. Sen on tarkoitus olla hauska ja huvittava kertomus Elliestä ja hänen ihanan kauheasta anopistaan. Siis hauska, komedia.
Ajattelin, että luen kirjan ja "eheydyn" sillä tavalla traumastani. Ensimmäisessä luvussa jo taas kaikki kakka tulvi mieleen. Nyt olen kuudennessa luvussa ja päähenkilö ajattelee lähes samoin kuin minä ajattelin samassa vaiheessa. Jos saan tuon kirjan luettua, luulen parantuneeni. Tuskaista lukea välillä, ihan kuin oman elämän toisintoa. Ulkopuolisista hauskalta vaikuttavat asiat ovat osaltani täyttä totta ja ahdistavia. Tietysti kirjassa on kuvattu aika pinnallisia juttuja, mutta kun nekin on koettu. Puhumattakaan vielä pahemmasta henkisestä pahoinpitelystä, haukkumisesta, syrjimisestä jne.
Onko Jane Green kirjoittanut tämän minun elämästäni?! Vai tekevätkö ne anopit, jotka ovat hirveitä, asiat aina samoin? Siis onko siinä jokin kaava olemassa? Onkohan tätä tutkittu? Joku empiristi voisi saada hyvän väitöskirja-aiheen!
Onneksi on myös ihania anoppeja, haluan kiittää heidän olemassa oloaan! Ja ne, jotka tunsivat piston sydämessään ja kirjoittavat nyt tänne, että yleistän, anteeksi. Kerron vain oman näkemykseni, teillä saa olla omanne.
Vastaukset 12
Vanhimmat
siis ei ole ollut enää pitkään aikaan tuommoinen anoppi. nyt jo kuollut -rauha hänen sielulleen- En ymmärrä tänäkään päivänä miksi en osannut tehdä mitään en edes pestä hänen vessanpönttöään oikein. En osannut lakaista lattiaa enkä tiskata astioita saati hoitaa hänen lapsenlastaan jonka sentään hoidin ja huolsin aikuiseksi ja ihan kiitettävästi kaikkien muiden ja lapsen ja itseni mielestä parhaiten. Onneksi olen saanut lapseltani parhaimman kiitoksen mitä äiti voi saada eli sain lapseni saatettua aikuiseksi ja työtätekeväksi ihmiseksi kaiken sen jälkeen mitä aviossa koin, ja lapseni on ihan täysijärkinen ja kuulemma ihan äitiin tullut vaikka anoppi sanoi usein että miten näin hullu ihminen voi saada lapsia ja miten niiden annetaan olla ihan hullun akan kanssa. No näkee anopin lapsesta että mitä siitä tuli. ei ihan tässä päivässä kiinni.
Onpa aikoihin eletty, kun valitaan aviomies anopin mukaan.
Miehen äiti pyrkii ja kevyeksi koetaan, poika hylätään.
Anoppikokelas ei täyttänyt vaatimuksia.
Onneksi miniäni ei käyttänyt tätä keinoa miestään valitessaan, sillä miten olisin voinut tietää, miten anoppikokelaan tulee käyttäytyä, kun ei ollut aikaisempaa kokemusta.
Miniäkokelailla pitäisi myös olla sen verran itsetuntoa, että he voivat sanoa itselleen, että vain mies on se tärkeä, anoppi ei. Anoppi pitää jättää ja hänen kanssaan ei pidä olla, jos välit eivät parane.
Jos mies ei sitä käsitä, niin hän on äitinsä talutusnuorassa, ja silloin oikea ratkaisu on se minkä olet tehnytkin, eli mies on jätettävä äitinsä helmoihin.
Parisuhteet pitäisi solmia vain aikuisten välillä.
Olen lukenut Anoppiahdistuksen. Se on paikoin hauska, melko tavanomainen viihdekirja. Lopussa on kohottava anteeksiantoteema ja keskinäisen ymmärtämisen korostaminen.
Olen itse kirjoittanut vähän samankaavaisen viihdekirjan. Nimeä en tässä aio sanoa, koska en ole hakemassa lisää kirjalleni lukijoita.
Lisää voisin kyllä ehdottaa toisen ihmisen tilanteen huomioonottoa.
vaan avoppi, sitä nimeä varmaan haluat käytettävän?
Ikävää, että takerruit tuohon sanaan. En minä miestäni anopin mukaan valinnut, en olisi ottanut avomiestä siitä perheestä, jos näin olisi!
No, kerran et ymmärtänyt mitä tuolla sanalla tarkoitin, niin sehän on sinun häpeäsi.
t. aloittaja
”Masennuin ja jouduin käymään ammattilaistenkin juttusilla. He onnittelivat minua, että olen päässyt tästä suvusta eroon. Sain itsetuntoni, ne rippeet mitä oli jäljellä, edes jotenkin kasaan ja pääsin rakentamaan elämääni uudelleen. Nyt jo helpottaa, mutta välillä tulee kaikki p mieleen ja ahdistaa. Tuskin toivun koskaan täysin tämän pirun (lue anoppi) jättämistä traumoista.”
Masennuksesta et ainakaan tiedä mitään.
Masennus ei ole muotivaatekerta, joka vaihdetaan tarvittaessa, oikeaa masennus-diagnoosi alan ammattilaiset eivät tee peilaten toisista ”He onnittelivat minua, että olen päässyt tästä suvusta eroon.” Eikä parannus keino ole toinen ihminen tai hänestä eroaminen.
Koitapa kasvaa aikuiseksi ja vastuulliseksi ihmiseksi.
Älä missään tapauksessa loikkaa uuteen suhteeseen.
Jätä lapset tekemättä, siihen asti kun SINÄ olet kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.
Ei todellakaan ole järkevää lisääntyä ja täyttää maa kaltaisillasi pikku aivoinvalideilla, esimerkkisi asenteesi ja tapasi ainoana äitinä monistaessasi itseäsi.
Toisaalta juuri keskenkasvuiset/jälkeenjääneet henkilöt, ovat näissä uusio-uusio-uusio lapsia on puolisisaruksina useammalle miehelle, todella syy on muissa.
kyllä ihminen voi masentua myös muuten kuin vaipumalla kliiniseen depressioon. Kyllä voi tuntea masennusta, vakava alakuloa jne, vaikkei olisi vaipunut syvään depressioon. Ja mistä tiedät, ettei aloittaja ole vaipunut siihen? Kirjoitus oli hyvin lyhyt, hän ei puinut ykstyiskohtia.
Ja eikai hän lapsistakaan maininnut sanallakaan? Lukisit kunnolla nuo tekstit niin ei tarvitsisi ruveta hyökkäämään toista kohtaan tuolla tavalla.
Keskenkasvuinen penikka taidat olla ihan itse. Ihmiset kokevat eri asiat eritavoin, kaikilla on eri DNA:t, eri tilanne voi tuntua toisesta täysin eriltä kuin kolmannesta.
Sinulla ei taida itselläsi olla kokemuksia ko. asiasta, satuit sattumalta palstalle. Voitko kuvitella miten pahalta tuo kirjoituksesi tuntuu myös muista kuin ko. aloittajasta! Todella ajattelematonta sinulta.
Minä kasitän asian juuri noin, on masennus ja siitä syvempi taso depressio.
Mutta tällä palstalla on minua informoineet lääkärikandidaatit, että masennus ja depressio on sama asia.
No, olkoon vaan minun puolestani , mutta tällä palstalla ainakin on paljon tuota masennusta, vai onko se deprsssiota?
Annetaan lääkäreiden taas informoida.
On myös olemassa kirja "Mullassa elämän voima". Oikein hyvää luettavaa, kirjailijana Annikki Sankari. Suosittelen, kertoo näennäisesti miniän ja anopin suhteesta, kun ei ota hyväksyäkseen.
Itse sain kokea ns. henkistä väkivaltaa, ilkeyttä/täydellistä piittaamattomuutta ja haukkumista anopiltani ja mieheni sisarelta 7 vuotta. Kaipa senkin olisi kestänyt, mutta kun avo-/aviomies ei ollut halukas puuttumaan asiaan oikeastaan mitenkään, kun tahtoi vältellä riitoja joka suhteessa, niin tämä teki anoppi - ym. suhteista entistä vaikeampia. Asiat olisivat sillä saralla menneet ehkä hieman eri tyyliin, jos mies olisi osoittanut äidilleen ja muullekin suvulleen, että minä olen hänen vaimonsa, että olisi ollut puolellani...
Avioliiton loppuaikoina suorastaan pelkäsin anopin ja miehen siskon näkemistä, mutta lopulta tajusin, että vika ei ilmeisesti ollutkaan minussa. Yritin aikoinaan, silloin kun paremmissa (puhe)väleissä olimme, kysellä, onko minussa esim. jotain inhottavaa luonteenpiirrettä tms, joka aiheuttaa antipatiat. Vastausta ei koskaan tullut. Nyt kun mieskin lopulta paljastui samanlaiseksi kuin sukunsakin, niin annan heidän olla omassa arvossaan. Olen elämässäni kokenut paljon pahoja asioita, joten tuollaisten ihmisten mielipiteet, jotka itse käyttäytyvät lapsellisesti, eivät puhu minulle,eivät tule käymään mieheni ja minun yhteisessä kodissa, kun olen paikalla, saavat jäädä täysin omaan arvoonsa. Myönnän silti, että pahalta tuntuu yhä. Ja varmasti tuntuu pitkään. Mutta säälin todella miehen uutta heilaa, jos joutuu samanmoisen kohtelun kokemaan kuin minä jouduin. Ja ylipäätään sitä, että siihen mieheen tutustui...:) (kyllä, olen katkera, kiukkuinen ja verisesti loukkaantunut:)
Täytynee varmaan lukea tuo kirja, vaikuttaa olevan läheltä liippaavia asioita noin omakohtaisesti...
Ketjun aloittajalle voimia! Kyllä me pärjäämme, meitä ei yhdet ex-anopit lannista...:)
Olen miettinyt tätä "anoppi on pahin" -syndroomaa, että kierrättävätkö anopit omia kokemuksiaan poikansa vaimolle? Tiedän, että mieheni suvussa on perinteitä, jotka tulevat noin sadan vuoden takaa.
Miehen isoäiti joutui kokemaan kovan kohtelun ja ilmeisesti miehen äiti eli anoppini kärsi anoppinsa ja miehen siskon ilkeilystä. Nyt hän samoin karjalaisin sanakääntein on tölvinyt minua ja toista lastani, joka on väärää sukupuolta. Anoppini on kotoisin Uudeltamaalta - miksi hän kiusaajana puhuu mie ja sie - ikäänkuin hän kävisi läpi jotain psykodaamaa? Ehkä hänen koulukiusaamiskokemuksensa vaikuttavat myös siihen, ettei hän noteeraa pojantytärtä muuten kuin negatiivisessa mielessä. Hän jopa sanoi, että poika saa tulla hänelle hoitoon, mutta tyttären kanssa voit menne minne lystäät.
Asenteet ja ratkaisumallit kulkevat suvuttain ja sukupolvelta toiselle. Valitettavasti sitä on itse yksinään hyvin vaikea katkaista. Vaikka kuinka tietoisesti yrittää toimia toisin, tuollaista ikävää käytöstä vain itsekukin jatkaa seuraavankin supupolven ajan.
Senvuoksi on keksitty terapioita, mutta täällä palstalla miniät eivät ymmärrä sitä, että se on heidän tehtävänsä mennä mielenterveystoimistoon selvittämään ikäviä kokemuksiaan, muutoin he jatkavat samaa rataa omien lapsenlapsiensa kanssa. Nämä miniät täällä luulevat, että se on sen hullun mummon mentävä hoitoon, eikä heidän.
Juu, olet oikeassa - näin se menee: mummo tölvii pojantytärtä ja suosii törkeästi perheen toista lasta. Ratkaisu on, että lasten äiti menee mielenterveystoimistoon???
Ratkaisu taitaa olla, että molemmat lapset otetaan huostaan ja sijoitetaan kauas isovanhemmistaan.