vanhempien avioero satuttaa aina,oli tilanne mikä hyvänsä.se muuttaa koko käsityksen elämästä,rakkaudesta ja kaikesta muusta. se pistää ajattelemaan asioita uudestaan ja miettimään asioita joita ei pitäisi miettiä,varsinkaan lasten!
avioero repii perheen hajalle,se rikkoo käsityksen "perheestä". itselläni avioero oli vaikea juttu,kun vanhempani erosivat en tiennyt miten olisi pitänyt suhtautua. ensin tuntui samantekevältä(olenhan jo lähes aikuinen) sitten katkeralta ja vihaiselta, välillä taas surullisesta. mutta pahinta on se miten se repii KOKO perheen hajalle.toinen vanhemmistani on todella vihainen ja yrittää saada meitä "puolelleen" yrittämällä mollata ja vähätellä toista vanhempaa ja kieltämällä ja uhkaamalla olematta tapaamatta häntä. minun ja sisarusteni välit alkavat rakoilla.
vaikka ymmärrän avioeron syyn ja tiedän että ehkä niin oli parempi niin en silti vaan käsitä koko asiaa.minusta on tullut katkera ja vihainen,en luota enää ihmisiin,tämäkö on tulos?
Onko muilla vastaavia kokemuksia? olisi mukava kuulla..
avioero repii perheen hajalle,se rikkoo käsityksen "perheestä". itselläni avioero oli vaikea juttu,kun vanhempani erosivat en tiennyt miten olisi pitänyt suhtautua. ensin tuntui samantekevältä(olenhan jo lähes aikuinen) sitten katkeralta ja vihaiselta, välillä taas surullisesta. mutta pahinta on se miten se repii KOKO perheen hajalle.toinen vanhemmistani on todella vihainen ja yrittää saada meitä "puolelleen" yrittämällä mollata ja vähätellä toista vanhempaa ja kieltämällä ja uhkaamalla olematta tapaamatta häntä. minun ja sisarusteni välit alkavat rakoilla.
vaikka ymmärrän avioeron syyn ja tiedän että ehkä niin oli parempi niin en silti vaan käsitä koko asiaa.minusta on tullut katkera ja vihainen,en luota enää ihmisiin,tämäkö on tulos?
Onko muilla vastaavia kokemuksia? olisi mukava kuulla..
Vastaukset 6
Vanhimmat
on suojella lapsiaan keskinäisiltä kähinöiltään. Ilmeisesti sinun vanhempasi on tässä suojelutehtävässään epäonnistunut. Ei ole ainoa. Sitten ei auta muu kuin itse pitää kiinni omista rajoistaan, vaikka sisarusten tuella. Omassa perheessäni hyvä rajojenpitoväline on ollut lause:" Äiti/isä, ymmärrän että olet loukkaantunut ja olen pahoillani siitä että sinuun sattuu, en tarvitse siihen mitään todisteita, näen sen sinun naamastasi. Voimme keskustella siitä miltä sinusta tuntuu, mutta en halua kuulla juttujasi ja arvioitasi isästä/äidistä." Tämä saa vanhemman yleensä lopettamaan haukkumisen ja siirtymään olennaiseen, eli oman emotionaalisen tilan analyysiin.
Meidän perhe hajosi siihen, että isä ilmoitti menevänsä naimisiin opettajani kanssa. Olin silloin abi ja minulla oli kaksi nuorempaa siskoa. Äidille tilanne tuli yllätyksenä. Hän joutui olemaan mielisairaalassa masennuksen vuoksi kolme kuukautta suunnilleen eikä koskaan ole toipunut asiasta. Nyt siitä on 7 vuotta.
me sisaret emme halua paljon tavata, koska se muistuttaisi meitä elämämme kamalimmasta tapauksesta.
Ei meillä varsinaisesti riidelty eikä koskaan paneteltu ketään. Meidän perhe eristäytyi muusta suvusta ja vaikeni. Oli suvussa ensimmäinen ja ainoa avioerotapaus.
Ihan mukava isä muuttui toisen perheen lasten (yksinhuoltajanainen) isäksi.
Vanhemmilla ei ole oikeutta tehdä noin toisilleen eikä lapsille. Ettei missään vaiheessa käsitellä asiaa. En tiedä syytä vieläkään. Ehkä se oli vaan että isä rakastui mielestään parempaan.
luota ihmisiin. en erittele naista tai miestä vaan en usko enään ihmisiin.pääsee paljon helpommalla.
Olemme vasta I-vaiheen lopulla avioerossa,mutta miehelläni jo uusi nainen,jonka kanssa on perustamassa uutta perhettä.Meillä neljä yhteistä lasta ja heille on uusi nainen esitelty ja vietetty uusioperheviikonloppuja yhdessä.Nuorin on vasta 6v. ja hänelle tilanne on varmasti melko hämmentävä.
Itse olen asiasta ihan sokissa ja maassa.En voi käsittää,että 20 avioliittovuotta vaihtuu noin vain 2kk:n tutustumiseen,mutta mies on kuulemma löytänyt sielunkumppaninsa.
Vaikka mun sydän itkee verta,olen päättänyt,etten näytä tuskaani lapsille enkä alennu parjaamaan miestä tai tämän nuorikkoa.Sanoin lapsille,että sehän on vain kiva,että isällä on kaveri,ettei iskän tarvitse yksin olla,kun te lapset olette yleensä aina äidillä.Huomasin,että ainakin nuorimmalle tuo toi helpotusta.Hän pitää kovasti mieheni uudesta naisesta ja tämän tyttärestä eikä se lapsen vika ole,jos aikuiset tekevät tuollaisia ratkaisuja.Joskus on vain ylpeys ja loukatuksi tuleminen nieltävä ja purtava hammasta yhteen,että lapset pääsisivät mahdollsimman vähillä traumoilla aikuisten asioista.
Nyt nuorin hokee minulle,että äiti sinunkin pitäisi hankkia uusi perhe!Sanoin,että te lapset olette mun perhe ja se riittää minulle:)
täälläkin erona vaan että olen mies ja nainen teki saman tempun mut ei voi sanoa nuorikkonsa kanssa vaan 10 vanhempaan että näin.. vuoroin vieraissa käydään ja mulle riitti nyt riittää yksin olo niin ei tuu o petetyksi.
Omat vanhempani erosivat kun olin 10. Se oli meille kaikille helpotus. Äidin päivittäinen alkoholinkäyttö raivostutti isän, joka sitten myös joi ja muuttui aggressiiviseksi.
Mulla oli lapsesta asti oma käsitys avioliitosta. Se oli perua isovanhemmiltani, muilta sukulaisilta ja kavereideni perheistä. Niin ja tietysti satukirjoista, prinssi ja prinsessa tarinoita. Käsitykseni ei muuttunut vanhempieni tapauksen johdosta. Minusta vanhempani ei koskaan olleet oikea aviopari, eikä me oltu perhe. Me vaan oltiin me. Haaveilin omasta perheestä, hyvästä miehestä ja kolmesta lapsesta. En tiedä miksi kolmesta. Koirakin piti olla. Haaveet tietysti jäivät murrosiässä unholaan. Elämään tuli muita ulottuvuuksia.
Muissa ulottuvuuksissa tapasin myöskin mukavan miehen. Seurusteltiin pari vuotta ja muutettiin yhteen. Hän oli hyvä mies. Ei juonut eikä ollut väkivaltainen eikä edes kiivas. Mentiin naimisiin, saatiin kaksi lasta. Kolmatta en halunnut.
Meni vuosia, mies oli kaikessa hiljaisuudessa jotenkin muuttunut. Tiesin sisimmässäni ettei hänellä ole toista naista, eikä ole pettänyt minua. Edelleen hän oli hyvä mies. Kun aikani kerroin miten minua ahdisti hänen sulkeutuneisuutensa, mies puhui. Hänelle oli itselleen selvinnyt, että hän pitikin omasta sukupuolestaan enemmän kuin vastakkaisesta.
No, minä en siitä suuttunut. Se ei edes loukannut mi nua. Minkä ihminen itselleen voi. Kumpikaan meistä. Olin nainen, ja hän piti miehistä. Olen ajatellut, että tyyneyteni johtui siitä kun minulla ei ollut konkreettista kilpailijaa. Itsetuntoni ei kärsinyt kolausta sen takia etten ollut mies. Välimem oli muuttuneet niin hitaasti ettei mitään yllättävää muutosta tämä tuonut.
Mies oli kamalan pahoillaan. Hän oli ihmetellyt että miksi kuitenkin oli nuorempana kiinnostunut juuri minusta. Meillähän kaikki oli kuitenkin hyvin. Oli ihan hyvälaatuista seksiäkin! Alkuvuosina siis, mutta ei enää viimeisinä. Muista naisista hän ei kuulema ollut muuten kiinnostunut kuin että piti nyt jotain olla.
Niin me kaikessa rauhasssa erosimme. Olemme edelleen ystäviä, mutta siihen se jääkin. En tiedä jos miehellä on miessuhteita, enkä edes haluakaan ajatella. Ehkä joskus on pakko mutta ei vielä.
Vanhempieni avioerosta on ehkä jäänyt ainoana negatiivisena asiana mieleen se, että olen pelännyt itse muuttuvani äitini kaltaiseksi. Onneksi en välitä alkoholista, ja ehkä minulla oli onnea saada sellainen mies, joka ei provosoinut minua juomaan.