Mieheni sukulainen kuoli juuri ja siinä yhteydessä aloin miettiä heidän sukuaan. Enimmät puolet ovat naimattomia (kuten tämä vainajakin) ja lopuista yli puolet on solminut avioliittonsa etupäässä taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen. Puolisoni ei ole näin toiminut, mutta nyt hän, 45-vuotias mies, on viimeiset neljä vuotta jauhanut, ettei ole minua ikinä rakastanut. Viime syksynä hän sitten muutti jo poiskin joksikin aikaa. Nyt olemme palanneet yhteen, mutta onni nyt ei sanan varsinaisessa merkityksessä kukoista, esim. seksiä meillä ei ole harrastettu lähes vuoteen.
Tuumailin vain, kuinka paljon tällaiset "sukuhistoriat" ihmiseen vaikuttavat. Minulla ei ole ollut hänelle antaa kuin rakkauteni; ei kaunista ulkomuotoa , ei hienoja koulutuksia ja varsinkaan ei sitä maalliista mammonaa. Viime syksynä hän totesikin, että on mennyt kanssani naimisiin lähinnä uhmatakseen sukuaan.
Matkalla on ollut kaikkea muutakin ja kysytte tietysti, miksi olen edelleen hänet huolinut takaisin. Sitä kysyn usein itsekin, mutta minulla oli kyse ihan oikeasta rakkaudesta - meidän suvussa on aina menty naimisiin ihan ilman laskelmointia ja lyöty tyhmää päätä sitten usein seinään. Nyt luulen ja pelkään, etten ikinä häneltä saa sinnepäinkään, mitä toivoisin eli lämmintä, tasapainoista, rakastavaa suhdetta, oli rahaa sitten vaikka kuinka vähän. Omakin lempeni on tässä hiipunut ja silmät auenneet. Meillä on kuitenkin yhteiset lapset ja arjessa hyviäkin asioita. Ehkä tyydyn tähän tässä elämässä. Nämä ulkonäkörajoitteeni ovat aika hyvä este sille, että joku suuri onni minua jossain odottaisi. Mutta onhan minulla tallessa ne yli 22 vuotta, kun luulin saavani ja antavani rakkautta. Sekin muisto on viime vuosina hiukan haalistunut.
Onko kellään muulla mitään tämäntapaisia kokemuksia ?
Tuumailin vain, kuinka paljon tällaiset "sukuhistoriat" ihmiseen vaikuttavat. Minulla ei ole ollut hänelle antaa kuin rakkauteni; ei kaunista ulkomuotoa , ei hienoja koulutuksia ja varsinkaan ei sitä maalliista mammonaa. Viime syksynä hän totesikin, että on mennyt kanssani naimisiin lähinnä uhmatakseen sukuaan.
Matkalla on ollut kaikkea muutakin ja kysytte tietysti, miksi olen edelleen hänet huolinut takaisin. Sitä kysyn usein itsekin, mutta minulla oli kyse ihan oikeasta rakkaudesta - meidän suvussa on aina menty naimisiin ihan ilman laskelmointia ja lyöty tyhmää päätä sitten usein seinään. Nyt luulen ja pelkään, etten ikinä häneltä saa sinnepäinkään, mitä toivoisin eli lämmintä, tasapainoista, rakastavaa suhdetta, oli rahaa sitten vaikka kuinka vähän. Omakin lempeni on tässä hiipunut ja silmät auenneet. Meillä on kuitenkin yhteiset lapset ja arjessa hyviäkin asioita. Ehkä tyydyn tähän tässä elämässä. Nämä ulkonäkörajoitteeni ovat aika hyvä este sille, että joku suuri onni minua jossain odottaisi. Mutta onhan minulla tallessa ne yli 22 vuotta, kun luulin saavani ja antavani rakkautta. Sekin muisto on viime vuosina hiukan haalistunut.
Onko kellään muulla mitään tämäntapaisia kokemuksia ?
Vastaukset 9
Vanhimmat
nyt. Aliarvioit itseäsi oikein pahemman kerran sanomalla olevasi "ulkonäkörajoitteinen", miten niin? Onnellinen ihminen on hyvännäköinen, ei se ulkoasusta kiinni ole. Monsterikin on hyvännäköinen, jos vain itse ajattelee olevansa... Tällä en ajattele sinua vaan Lordia ;).
Pysy suhteessasi, ellei se liioin haittaa elämääsi. Jos kohtaat joskus mielenkiintoisen toisen miehen, jolta voisit saada ja jolle voisit antaa mitä haluat, eroa.
Ja järkeä puhuit viestissäsikin. Näin juuri olen ajatellut, että ollaan nyt tässä, kun tilanne on tämä. Ulkonäkörajoitteet ovat kyllä ihan tosiasiaa, lihaa säästämättä ja laadusta tinkien. Nykypäivänä sellaisilla asioilla on yhä enemmän merkitystä, ei niinkään sillä kauniilla sisällöllä, jonka toki omaan - hahhah.
Kaikki elämässä kiertyy alkupisteeseen. Tarkoitan sitä, että kun nuorena solmii parisuhdetta, itse kukin luulee olevansa hyvinkin vapaa taustansa rasitteista. Viimeistään keski-iässä ne kuitenkin alkavat kurkistella nurkista, kaikki lapsuudessa opitut toinen toistaan hölmömmät normit ja pakot. Varmaan mieheni ei ole koskaan oikein keksinyt, mitä varten hänellä nyt sitten vaimo pitäisi olla. Käyttöalue on löytynyt sieltä huushollipuolelta ja aiemmin sänkykamarista, mutta nyt siis enää sieltä köökistä. Käyhän se laatuun sekin ja ruokaa olen oppinut hyvin laittamaan, millä aina on arvoa elämässä, kävi niin tai näin.
Ihanaa, kun on tämmöinen palsta, missä saa olla juuri niin veemäinen kuin sisällä tuntuu!
tekemättä elämässäsi. Tekstistäsi välittyy sellainen asenne, että otat asiat muuttumattomina tosiasioina; ulkomuotosi, avioliittosi tilan. Eihän se asia ihan noin ole, eihän. Paljon on vielä tehtävissä ja ehkä sinun olisi vain jonakin iltana tehtävä päätös, että huomenna on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Ymmärsin vihjauksestasi, että ulkonäkörajoite liittyy ylipainoon. No, sille jos mille ihminen voi tehdä yhtä sun toista. Samoin kylmä avioliittosi, jonka arvopohja ei vastaa omaasi. Liiton pitää muuttua niin, että te molemmat voitte paremmin taikka sitten on laitettava hopeat tasan.
Niin paljon on tehtävissä, kun vain saa jostain voimaa ja rohkeutta.
kirjoittaa ap. En ole aivan niin tassukka kuin tekstistä välittynee, mutta varmaan totta tuokin, mitä toteat. Laihdutuskuurillahan minä olen ikuisesti ja aina yhtä laihoin tuloksin. Viime syksyn melskeissä mieheni kanssa jäädyin jääksi ja nyt on järki kourassa vähän liiankin hyvin. Eniten ikävöinkin sitä, kun vielä olin tai luulin olevani onnellisesti naimisissa. Mikään ei suoraan sanoen enää tunnu miltään ja ihmetystä herättääkin se, kuinka suuren osan se rakkaus tai luuloteltu sellainen täytti elämästä.
Olen kuitenkin menossa eteenpäin, lähden koulutukseen tai kahteenkin ja tiedän ihan varmasti selviäväni hengissä ja toimintakykyisenä riippumatta mieheni toilailuista. Ehkä tämä ikä on oikea siihen, että viimeinkin saan vähän kovuutta ja kylmyyttäkin iankaikkikseksi luulemani lempeän mukautuvuuden tilalle. Oli aika, jolloin tein ihan mitä vain, että miehellä olisi hyvä mieli. Samaan aikaan hän piti minua sanovaisena, ilkeänä akkana, jonka läsnäolo oli hänestä ahdistavaa. Nyt hän on aika ymmällään, kun en enää juokse hänen perässään kuin koira. Katselen häntä kylmin realistisin silmin ja näen monta asiaa, joille ennen olin sokea kuten alussa mainitsemani ahneuskulttuurin. Ei tästä ehkä enää mitään tule, mutta kiirehän ei ole kuten joku minulle vastasi. Odotan lasten kasvua ja oman muutokseni mahdollista lopputulosta. Jollain kummalla tavalla valta siirtyi minulle nyt, kun rakkauteni tapettiin. Hän ei voi enää uhata minua avioerolla, koska se ei enää ole mikään uhka.
Elämä on surullista, vai mitä.
Niin, sä tunnut miettineen asioita aika valmiiksi ja alat ehkä jo irtaantua miehestäsi. Tunteiden kylmyys sinua kohtaan alkaa tehdä tehtävänsä, muttei se sitä tarkoita, että kykysi rakastaa häviäisi mihinkään. Kohde vaihtuu. Siksi en nimittäisi tuntemuksiasi kovuudeksi taikka kylmyydeksi, vaan totuuden tunnustamiseksi. Kuka hullu sitä nyt vuodesta toiseen hakkaisi päätään seinään eli rakastaisi ja saisi pelkkää kylmää vettä niskaansa. Joku raja ihmiselläkin sentään on.
Sinä olet mielestäni vahva nainen ja kehotankin sinua näyttämään tälle miehellesi nk. närhen munat. Ne munat hän näkee viimeistään silloin, kun sanot, että ok, et halua häntä enempää vaivata etkä pidätellä. Eiköhän jatketa eri teitä ja moikkaillaan, kun tavataan.
Aikamoisen loukkauksen miehesi taholta olet joutunut(?) nielemään. On kamalaa kuulla, että rakkaudesta ei ollutkaan kysymys....
Minulle itselleni kävi niin. Viidentoista avioliittovuoden jälkeen selvisi, että mies oli minun kanssasi (ja lapsenkin hankki) vain siksi, että pääsi taloudellisesti hieman helpommalla minun omaisuuteni ja tulojeni vuoksi.
Sitten löysi vapaan ja varakkaan 4kymppisen neiti-ihmisen hienosta suvusta - ja se oli menoa sitten se...
No, onneksi olin aikoinani tehnyt avioehdon, eli sikäli ei tullut kamalan suurta tappiota...
Täällä kanssa yksi satuja ja tarinoita kuullut ex emäntä. Mies halusi eroon exästään, oli hankala avioliitto, riitoja jne. Meidän rakkaus oli rakkautta. Miten mies osasikin olla niin täydellinen. Kaksi vuotta siinä kieputtiin, ja mies erosi, muutti luokseni.
Meillä alkoi olla hieman ahdas asunto kun oli miehen kaksi lastakin välillä viikonloppuja. Uuteen asuntoon miehellä ei ollut puheidensa mukaan varaa, oli lainaa entisestäkin. Siis meidän kahden ostamaan, edes yksi huone isompaan asuntoon. Se jallitti exälleen jättämää asuntoa (rt). Joka sitten vapautuikin, kun vuoden kuluttua exä totesi asuvansa turhan isossa kämpässä kun toinen lapsista muutti maailmalle.
Mies ja exä teki osituksen asunnostaan vasta siinä vaiheessa. Mies osti exän ulos meidän yhteisellä lainalla. En ymmärtänyt miksi eivät yhdessä myyneet sitä. Miehellä oli selityksiä, jotain vanhempiensa takauksia tms. jotka oli hoidettavissa vasta vuoden kuluttua. Niin mies totesi ettei hän yksin voi lunastaa asuntoa ja pyysi minua ostamaan se hänen kanssaan ja muuttamaan sinne, korkeintaan pariksi vuodeksi ja sitten katsottaisi uusi asunto. Ja jos meille jälkikasvuakin tässä tulisi... En pitänyt ajatuksesta, mutta ajattelin, että jos nyt kahdeksi vuodeksi korkeintaan. Olihan se tavallaan edullisempi kuin täysilainoitettu tilavampi asunto.
Mies halusi naimisiin kuitenkin ennen asunnon ostoa. No, se tehtiin. Kun olin myynyt oman pikku ensiasuntoni ja muutettu tähän miehen vanhaan, muuttui miehen ääni kellossa. Siitä tuli hirveän itsekäs ja omahyväinen. Ylimielinen ja röyhkeä. Minun oli pakko sietää sitä kun ei ollut varaa heittää rahoja hukkaan pelkän mielenmuutoksen takia.
Selvisi sitten mistä oli kyse. Miehellä oli vapautumassa rahavaroja vasta vuoden kuluttua ja saattoi silloin ostaa minun osuuteni asunnosta ja päästä minusta kokonaan. Hän siis tarvitsi minua vain tilapäisrahoittajaksi siihen asuntoon. Sain neuvoja tehdä rikosilmoitus, mutta milläs olisin todistanut. En millään. Niin kitkuttelin sen kaksi vuotta. Hain avioeroa, ja oikeuden välttääkseen (ei halunnut näyttää lapsilleen että on täysi paska) suostui reaalihintaiseen ositukseen, ts. lunasti minut ulos sillä hinnalla mikä osuuteni markkina-arvo oli. Olin kuitenkin ostanut osuuteni hieman edullisemmalla, mutta melko nimellisesti. Onneksi ei tullut meille lapsia!! Pystyin lopulta osoittamaan ettei mies olisi tarvinnut minua ensinkään koko projektiinsa. Oliko hänen ainoa motiivinsa ajaa minut edellisestä asunnostani pois? Se ei koskaan selvinnyt.
Että ei ollut rakkautta sittenkään, vaikka mies osasi kyllä helvetin hyvin esittää ja eläytyä. Olkoon nyt onnellinen asunnossaan. Uutta akkaa sillä ei ole, enkä ihmettele. Ei se kuulemma tarvitsekaan. Hyvä niin.
Nykyinen kotini on linnani. Tänne ei miestä tule asumaan, enkä myy tätä kenenkään ihmisen takia, enkä muuta itse kenenkään luokse asumaan. Toiste ei siis tarvitse naimisiinkaan mennä. Miehiä voi olla muutenkin.
Tämmöistä pitää joskus osua kohdalle, että ihminen oppis uutta. Sinä opit ja hyvä niin, että jotakin positiivista sentään. Ja hyvää on sekin, ettei häpeile hyväuskoisuuttasi, koska ethän se sinä ollut, joka epärehellisin mielin liikuit.
Niin se on, että naisen paras turva ja vakuutus on omat tulot ja omat varat. Raha-asioita en minäkään koskaan sotke rakkaussuhteeseen; minulla on omani, jotka siirtyy aikanaan lapsilleni ja miehellä on omansa, joilla tekee mitä lystää.
Tuo aiempi tarina ei ole onneksi mikään tyypillinen tarina. Koska ihmiset ovat erilaisia, sekaan mahtuu myös epärehellisiä ja itsekkäitä muiden hyväksi käyttäjiä.
On vaikea tunnistaa kuka sellainen on. Jokainenhan itse tietää miltä tuntuu kun luottaa toiseen ihmiseen, olkon se puoliso, lapsi, omat vanhemmat tai ystävä.
Mutta entä jos toinen osapuoli pettää luottamuksen? Se tuntuu pahalta. Siinä syyttää mielellään toista ja pahimmassa tapauksessa itseään. Oikeastaan syyttely ei auta ketään. Se vain pitää pahan olon hengissä.
Voidakseen jatkaa normaalia elämää - johon siis kuuluu luottamus ihmisiä kohtaan, vastakkaistakin sukupuolta kohtaan - on päästävä eroon syyttelystä ja katkeruudesta ja tunnistettava kylmät tosiasiat.
Jos ikävistä asioista jotain oppii, hyvä niin, mutta se ei ole positiivista oppimista että menettää luottamuksen ihmisiin. Se ei ole itselle hyväksi, ja se pitää tiedostaa. Hyvään elämään kuuluvat hyvät ihmissuhteet. Kun sellaisia löytää, niistä kannattaa pitää kiinni. Ikävistä ihmisistä voi ajautua eroon ihan kaikessa hiljaisuudessa, ei aina tarvitse toitottaa "sä olet tommonen enkä halua olla sun kanssa missään tekemisissä".
Jos toinen osapuoli pettää, olisitko voinut sen estää? Jos on itse toiminut vilpittömästi ja rehellisesti, tilannehan on hyvä.
Ainoa asia mikä vie etenpäin, on hyvä ja terve itsetunto. Vahva ihminen ei muita syyttele, vaan hyväksyy muut ihmiset osana erilaisuutta pyrkien itse tekemään asiat niin hyvin kuin voi.
Eron jälkeen tai sitä ennen itsetunto voi romahtaa pahastikin. Joskus tarvitaan ammattiapua tilanteen parantamiseksi. Ajoittainen itsetutkiskelu ei ole pahaksi kenellekään, ja sitä voi harjoittaa vaikkei elämässä kriisejä ja eroja olisikaan. Se voi jopa ehkäistä eron, jos itseään tutkiessa huomaa pieniä heikkouksia ja pyrkii niistä eroon. Jos puolisossa on "vikoja"... niin mitä sitten. Rakastatko häntä kuitenkin? Ehkä hänen kanssaan voi jutella rakentavasti, syyttelemättä ja vaatimatta.
Kun puoliso elää ja käyttäytyy hermoja kiristävästi, on paras olla provosoitumatta, eikä saa lähteä samalle tielle, kostaakseen tai näyttääkseen toiselle. Se ei onnistu, eikä vie asioita eteenpäin.
Parempi on ottaa pientä etäisyyttä tilanteeseen ja ehkä puolisoonkin, ja miettiä ihan maanpinnalla mikä olisi järkevää. Vain maltillisilla ajatuksilla asiassa pääsee järkevään ratkaisuun. Kuitenkin voit mennä vain puolitiehen, ja annettava toiselle oma puolitiensä mikä se sitten onkaan.
Eron voi hoitaa hyvin, mutta hyvään eroon vaaditaan myös luopumista. Se ei ole sitä että saa tahtonsa läpi. On ymmärrettävä ja hyväksyttävä toisenkin oikeudet, vaikka toinen olisi mielestäsi millainen paska.