Luin lukemattomia kirjoituksia tällä palstalla perheväkivallasta, sen syistä ja siitä mitä pitää tehdä ja kenen vika.
Täällä automaattisesti langetetaan syy miehen niskoille, mies lyö aina ilman syytä jne. Itse lapsuudessani se homma meni näin. Olin ns. isin tyttö ja tiedän tasan tarkkaan mitä milloinkin tapahtui todellisuudessa.
Äitini oli sairaalloisen mustasukkainen ja väkivaltainen, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Olin lukemattomia kertoja isäni mukana esimerkiksi meidän mummolassa. Äitini mukaan siellä aina vaan ryypättiin ja huorattiin. No, ilmeisesti mummoni oli sitten se huora, koska muita naisia siellä ei ollut koskaan. Aina palattuamme kotiin, alkoi äitini puolelta se ikuinen syyttely pettämisestä. Jos erehdyin sanallakaan puolustamaan isääni, sain kunnon selkäsaunan nahkavyöstä ja yleensä vielä solkipuolella.
Tätä helvettiä kesti lienee kokonaisuudessaan 15 vuotta, kunnes lopulta isäni sai raivarin ja pieksi äidin. Seuraavana päiväni äitini pieksi minut, koska olin kuulemma aina isäni puolella! Olisiko minun pitänyt äitini mieliksi alkaa valehdella ja siten pahentaa sairaan mielen kuvitelmia?
Onneksi vanhempani tajusivat hakea eroa, mutta ei tässä vielä kaikki. Äitini alkoi terrorisoida isääni eron jälkeen siten, että menetti viimein työpaikkansa, koska ei jaksanut alkaa tappelemaan hullua naista vastaan. Olihan äitini jo ehtinyt mainostaa puolelle kaupungille, kuinka isä oli piessyt hänet joskus.
Isä muutti toiselle paikkakunnalle, sai uuden työpaikan ja elämä alkoi taas sujua. Muutaman vuoden kuluttua löysi hyvän naisenkin. Tapasin isän ja tämän naisystävän viime jouluna ja purskahdin itkuun, kun näin kuinka onnellinen pari he olivat. Toivoin jopa että tämä uusi nainen olisi ollut se minun äitini.
Oma äitini on useaan otteeseen yrittänyt lämmitellä välejä minuun päin, mutta en voi antaa anteeksi ikinä ihmiselle, joka hakkaa nahkavyöllä syyttömän lapsen selän, pakarat ja reidet siihen kuntoon, etten voinut kunnolla kävellä, saati istua muutamaan päivään. Sain kokea tätä n. kerran kuukaudessa.
Tästä jäi hyvin konkreettinen opetus minulle, etteivät ne asiat todellakaan mene useimmiten ihan niin kuin se "uhri" kertoo. Ihmettelen vieläkin joskus, että miten isäni jaksoi elää sellaista elämää. Joskus kysyinkin häneltä sitä ja vastaus oli: "Vain sinun takiasi kultaseni."
En hyväksy väkivaltaa kummankaan puolelta, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Henkinen väkivalta on asia jota vähätellään yleensä aina, vaikka se hyvin usein juuri ajaa tilanteen räjähdyspisteeseen ja toinen lyö. Meillä naisilla on ilmiömäinen kyky sanoa sellaisia asioita, jotka loukkaavat miehisyyttä vaikka emme sitä aina edes tajua. Puhun oman mieheni kanssa asiat halki ja kun mietin omia sanomisiani miehen kannalta, huomaan, että kyllähän se loukkaa.
Me emme tiedosta, että myös miehillä on monia herkkiä kohtia ja miehen ei ole omasta mielestään soveliasta näyttää sitä puoltaan kenellekään. Minä henkilökohtaisesti kunnioitan miestäni yli kaiken ja annan hänen olla mies. Kyllä hän rakastaa täydestä sydämestään minua, osaa myös näyttää herkkyytensä ja tunteensa, vaikka onkin hyvin maskuliininen mies. Hän ei silti alista, vaan päinvastoin, suojelee ja hellii minua, vaikka pitääkin perheen pääohjakset käsissään.
Antamalla miehen olla mies, kunnioittamalla hänen miehisyyttään, hän osoittaa kyllä rakkautensa tavalla, jota moni meistä ei uskoisikaan.
Rakkaat siskot, rakastakaa miehiänne, hekin haluavat rakastaa meitä!
Täällä automaattisesti langetetaan syy miehen niskoille, mies lyö aina ilman syytä jne. Itse lapsuudessani se homma meni näin. Olin ns. isin tyttö ja tiedän tasan tarkkaan mitä milloinkin tapahtui todellisuudessa.
Äitini oli sairaalloisen mustasukkainen ja väkivaltainen, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Olin lukemattomia kertoja isäni mukana esimerkiksi meidän mummolassa. Äitini mukaan siellä aina vaan ryypättiin ja huorattiin. No, ilmeisesti mummoni oli sitten se huora, koska muita naisia siellä ei ollut koskaan. Aina palattuamme kotiin, alkoi äitini puolelta se ikuinen syyttely pettämisestä. Jos erehdyin sanallakaan puolustamaan isääni, sain kunnon selkäsaunan nahkavyöstä ja yleensä vielä solkipuolella.
Tätä helvettiä kesti lienee kokonaisuudessaan 15 vuotta, kunnes lopulta isäni sai raivarin ja pieksi äidin. Seuraavana päiväni äitini pieksi minut, koska olin kuulemma aina isäni puolella! Olisiko minun pitänyt äitini mieliksi alkaa valehdella ja siten pahentaa sairaan mielen kuvitelmia?
Onneksi vanhempani tajusivat hakea eroa, mutta ei tässä vielä kaikki. Äitini alkoi terrorisoida isääni eron jälkeen siten, että menetti viimein työpaikkansa, koska ei jaksanut alkaa tappelemaan hullua naista vastaan. Olihan äitini jo ehtinyt mainostaa puolelle kaupungille, kuinka isä oli piessyt hänet joskus.
Isä muutti toiselle paikkakunnalle, sai uuden työpaikan ja elämä alkoi taas sujua. Muutaman vuoden kuluttua löysi hyvän naisenkin. Tapasin isän ja tämän naisystävän viime jouluna ja purskahdin itkuun, kun näin kuinka onnellinen pari he olivat. Toivoin jopa että tämä uusi nainen olisi ollut se minun äitini.
Oma äitini on useaan otteeseen yrittänyt lämmitellä välejä minuun päin, mutta en voi antaa anteeksi ikinä ihmiselle, joka hakkaa nahkavyöllä syyttömän lapsen selän, pakarat ja reidet siihen kuntoon, etten voinut kunnolla kävellä, saati istua muutamaan päivään. Sain kokea tätä n. kerran kuukaudessa.
Tästä jäi hyvin konkreettinen opetus minulle, etteivät ne asiat todellakaan mene useimmiten ihan niin kuin se "uhri" kertoo. Ihmettelen vieläkin joskus, että miten isäni jaksoi elää sellaista elämää. Joskus kysyinkin häneltä sitä ja vastaus oli: "Vain sinun takiasi kultaseni."
En hyväksy väkivaltaa kummankaan puolelta, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Henkinen väkivalta on asia jota vähätellään yleensä aina, vaikka se hyvin usein juuri ajaa tilanteen räjähdyspisteeseen ja toinen lyö. Meillä naisilla on ilmiömäinen kyky sanoa sellaisia asioita, jotka loukkaavat miehisyyttä vaikka emme sitä aina edes tajua. Puhun oman mieheni kanssa asiat halki ja kun mietin omia sanomisiani miehen kannalta, huomaan, että kyllähän se loukkaa.
Me emme tiedosta, että myös miehillä on monia herkkiä kohtia ja miehen ei ole omasta mielestään soveliasta näyttää sitä puoltaan kenellekään. Minä henkilökohtaisesti kunnioitan miestäni yli kaiken ja annan hänen olla mies. Kyllä hän rakastaa täydestä sydämestään minua, osaa myös näyttää herkkyytensä ja tunteensa, vaikka onkin hyvin maskuliininen mies. Hän ei silti alista, vaan päinvastoin, suojelee ja hellii minua, vaikka pitääkin perheen pääohjakset käsissään.
Antamalla miehen olla mies, kunnioittamalla hänen miehisyyttään, hän osoittaa kyllä rakkautensa tavalla, jota moni meistä ei uskoisikaan.
Rakkaat siskot, rakastakaa miehiänne, hekin haluavat rakastaa meitä!
Vastaukset 22
Vanhimmat
asiaa....EIKÖ ? Tyde
hyvä teksti. Ehkä se rankkuus johtui siitä, että äitini oli hyvin mustasukkainen/vainoharhainen ja se oli ihan kamalaa. Isä hakkasi äitiä, kun oli kännissä.
Minulla on kiltti ja sivistynyt mies, mutta hän on sanonut, että olen perinyt joitakin ikäviä piirteitä äidin puolelta esim. pomottamisen.
Nämä ovat niin rankkoja juttuja, että en tiedä, miten näitä käsittelisi. Vaikka aikoinani kävin kolme vuotta terapiaa, niin silti nämä asiat kummittelevat päässä silloin tällöin. Pelkään, että minusta tulee tällainen vainoharhainen "hirviö" vaikka olen perusluonteeltani kiltti ja muutenkin lahjakas. Vaikka olen aina isän tyttö ollutkin (vaikka en pitänyt hänen juopottelustaan), niin kummassakin sekä isässä että äidissä on hyvät ja huonot puolensa, mutta isä on kuitenkin aina ollut se, jonka kanssa keskustellaan asiallisesti. Äiti on sellainen tunnepurkailija, että jo vanhempien avioeron jälkeen meinasin mennä sekaisin äitini luulojutuista.
Jouduin hieman rankemman kautta selviytymään sukuni rasitteesta nuoruudessa, mutta nykyään olen ihan onnellinen. Kukaan ei ymmärrä tuskaani ellei toinen saman tilanteen kokenut.
"Kohtalotoveri"
Olen samaa mieltä ap:n kanssa siitä, että miehen on annettava olla mies ja häntä täytyy kunnioittaa - siten saa rakkauden takaisin.
Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikista miehistä ei ole miehiksi!!! Kaikki miehet eivät ole sitä arvostusta ja kunnioitusta ansainneet. Eivätkä kaikki miehet myöskään osaa rakastaa. Joten älkäähän heittäkö helmiä sioille, täytyy olla tarkkana kenelle rakkautensa naisena antaa...
"Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikista miehistä ei ole miehiksi!!! Kaikki miehet eivät ole sitä arvostusta ja kunnioitusta ansainneet. Eivätkä kaikki miehet myöskään osaa rakastaa. Joten älkäähän heittäkö helmiä sioille, täytyy olla tarkkana kenelle rakkautensa naisena antaa..."
NO NYT TULEE ASIAA!
Joo, otan osaa.
Jäi vain mietityttämään tuo, että oma miehesi "pitää ohjat käsissään" jne. EI MONIKAAN MIES YKSINKERTAISESTI KYKENE PITÄMÄÄN MINKÄÄN MAAILMAN OHJIA KÄSISSÄÄN!!!
Ärsyttää tuo "peniksen palvominen" suoraan sanottuna!
No, ensinnäkin tuon vuodatuksen kirjoittaja ei ole nainen.
Läperrys on myöskin yhtä järjetön kuin herra himomurhaaja Björqvistin vastaava.
Tässä pari esimerkkiä:
Heti kun fiktiivisen tarinamme kirjoittaja on kertonut itse olleensa äitinsä tekemän raa'an pahoinpitelyn viaton uhri hän seuraavassa kappaleessa toteaa asioiden olevan yleensä eri tavalla kuin viattomiksi tekeytyvät "uhrit" väittävät...
Tarinassa siis lapseen jälkeenpäin kohdistunut pahoinpitely on taannehtivasti oikeuttanut isän äitiin kohdistaman väkivallan ja törkeän väkivallan uhriksi joutunut viaton lapsi ymmärtää tämän takia uhrien olevan syyllisiä.
"...kunnioitan miestäni yli kaiken...vaikka pitääkin perheen pääohjakset käsissään."
Siis oikein "pääohjakset" on tarinan miehen käsissä. Hän siis pitää ne käsissään ja tarinan nainen kunnioittaa häntä "yli kaiken".
Se on ehkä tarinan kannalta hyvä. Pääohjaksiin ja yli kaiken menevään kunnioitukseen mieltyneillä miehillä saattaa nimittäin tulla tarve maalailla lastenhuoneen seinille aforismeja puolison verellä jos nämä palvontamenot unohtuvat.
Pahoinpitely on Suomen laissa määritelty rikokseksi. Voit yrittää loputtomiin täällä poistaa pahan olon tunnettasi j levitellä p*skaasi, mutta tekosi on silti rikos ja pysyy rikoksena ellei vaimon hakkaamista erikseen sinun mieliksesi joskus laillisteta.
Olet huono mies ja huono ihminen ja tiedät sen itse syvällä sisimmässäsi. Se tahra sielussasi ei koskaan mene pois etkä sinä koskaan enää pääse voittajaksi.
olla vikaa....Tyde on keskittynyt sättimään miehiä kaikesta pahasta mitä pallolla tapahtuu, ja kierrokset senkun lisääntyy... arvauksetkin alkaa olemaan "oikeaa psykologiaa"
mitä sellaista vikaa naisessa voi olla, että häntä saa lyödä???
Tässä alkaa ihan tosissaan miettiä, kun näitä sun kommenttejasi lukee.
Lain edessä lyöminen on rikos.
Toimii tietysti toisinkin päin. Mikään ei oikeuta naista lyömään miestä. Sitä sinäkään et varmasti hyväksy.
Miksi hyväksyt sen, että naista hakataan?
Miehet on ihania ja ne tuoksuu hyvälle. Miehillä on leveät rintakehät, kapeat lantiot ja vahvat pehmeät kädet. Miehet suojelee naisia ja saa niille heikottavan olon. Miehet silittää naisten hiuksia ja nostaa tauluja seinille.
Minä en "säti miehiä". Minä en hyväksy rikollisuutta. Pahoinpitely on rikos. Kun puoliso pahoinpitelee kumppaniaan se on rikos. Kun kymmeniä kiloja painavampi ja kaksi kertaa vahvempi retale hakkaa itseään pienempää se on kuvottava rikos.
Tämä ei liity miehiin millään tavalla.
Olen nähnyt ison lesbo retaleen.
Mutta niin kauan kuin haet vikaa lyömiseesi toisesta, et ota vastuuta omasta väkivaltaisuudestasi. Tässä ei ole kyseessä sukupuolten välinen sota, vaan ihmisen vastuu omista teoistaan. Ennen sanottiin ettei herrasmies KOSKAAN lyö naista. Se oli ehdoton sääntö ja häpeäksi miehelle joka löi heikompaansa. On myös naisia jotka lyövät heikompiaan, usein puolustuskyvyttömiä lapsia. Kukapa nyt vahvempaansa lähtisi lyömään, sen sanoo jo alkeellinen itsesuojeluvaisto. Vammat joita väkivallalla ja alistamisella saadaan aikaan ovat enemmänkin henkisellä puolella, ellei nyt sitten käy kuten Björkqvisteillä. Ne ovat tukahdutetun vihan ja raivon ja nöyryytyksen tunteita jotka kierouttavat ihmisen elämän. Ne saavat usein jatkamaan samaan tapaan väkivaltaa toistaen omissa ihmisuhteissa, jotka sitten epäonnistuvat. Käy myös niinkin että lapsi hankkii aseen ja surmaa nöyryyttäjänsä aikuiseksi tultuaan.
Puhu asiaa tai siirry puhumaan alvarille.
Esität jatkuvasti noita yhden lauseen "mielipiteitäsi", mutta et vastaa kun sinulta kysytään jotain.
Annat itsestäsi kuvan, että olet hyvin yksinkertainen ja oppimaton ihminen ja turvaudut mielelläsi väkivaltaan kun et hallitse tilannetta.
Oletko sellainen?
Kirjoitit ihan oikein. Olen samaa mieltä. Esimerkkejä tiedän siitä, että lapsi on kasvettuaan ottanut isältään hengen. Isä on aikansa koko perhettä piinannut ja äitiä kiusannut. Ja vähän vieraampiakin.
Miksi väkivallan kierre ei katkea? Miksi me olemme niin nynnyjä, että jäämme odottamaan rakkautta ja hyväksyntää sellaisilta miehiltä, joille se ei meinaa mitään ja jotka eivät rakkautta ja kunnioitusta tunne?
voiko naisessa olla vikaa, johtuuko kaikki naisesta? Katso ! Kuinka yksioikoisen kiihkeitä olette, sinä ja siskot !! Nyt mopo sammui, öitä.
Tietenkin kaikki johtuu naisesta. Pysy vain kaukana heistä niin kaikki ovat onnellisia!
Olet vihasta sairas ja elämäsi on pilalla. Sisälläsi vellovan p*skan haju tuntuu jopa netin yli. Luulenpa tuollaisen tunnemaailman olevan jo niin vaikeaa peittää, että olet uhka naisille enää kokeintaan pimeillä lenkkipoluilla.
epäilyttävästi Jarmo Björkqistin kaltaiselta henkilöltä. Tuollaista kerrontaa voisi ammentaa mies joka on hakannut vaimonsa, ja toivoo että lapsi "ymmärtää" että äiti ansaitsi sen.
miksi ei voisi olla totta? Itselläni oli lapsuudessa nimenomaan se äiti se väkivaltainen, fyysisesti ja henkisesti.
Isäni oli se joka pelasti minut aina äidin raivolta.
Onneksi erosivat kun olin kymmenen vuotias, jäin isäni luokse, luulen etten olisi hengissä jos olisin jäänyt äitini kanssa, se oli henkisesti aivan liian rankkaa.
Aikuisena ymmärsin,että äidilläni oli vakavia mielenterveyden ongelmia, ja on edelleen.
Isäni ei koskaan käynyt äitiini käsiksi, vaikka monelta olisi varmaan niin sanotusti pinna katkennut tämän provosoinnin vuoksi. Kaikki kunnioitus isälle siitä, ettei sortunut itse väkivaltaan.
tottakin.
Ei silti pitäisi lähteä syyllistämään kaikkia väkivallan uhreiksi joutuneita naisia ja puolustamaan miehiä,jotka käyttää nyrkkejä puhumisen sijaan.
Aika epäuskottava oli minunkin mielestäni alkuperäisen kirjoitus kun olen siihen tarkemmin perehtynyt.
Hei ja kiitos hyvästä - joskin erittäin masentavasta - tosielämäsn kuvauksesta.
Vasta nyt ollan todella alettu kiinnittämään huomiota siihen, että väkivaltaisuudella on monta ilmentymää - ja myös aiheuttajaa. Perinteinen suomalainen väkivallan kuvahan on se, että mies juo, hakkaa ja tappaa. Nainen yrittää sinnitellä ellei itsensä niin lasten takia. Lopuksi hän pakenee jos vielä kynnelle kykenee. Aina ei kykene, kuten lööpeistä olemme tämänkin kevään aikana saanet lukea. Onhan tämä ikävä kyllä yksi hirveimmistä todellsiuuksista mitä vain voi kuvitella. Nainen voi vielä kumppaninsa valita mutta lapset eivät vanhempansa.
Aivan taannoin on sitten tehty toinen tutkimus (oli Hesarissa vähän aikaa sitten), jossa perheväkivallan kasvot saavat hieman uusia ja tarkennetuja piirteitä. Tutkimuksen mukaan perheväkivallasta n. 40 % on naisen alullepanema, sisältäen psyykkisen mutta myös fyysisen väkivallan.(!!) Me tiedämme kaikki että useimmat naiset ovat miehiä verbaalisempia ja taitavat tuon henkisen panettelun varsin hyvin. He harjoittelevat koko elämänsä, juoruillen eri yhdistelmissä muita naisa (ns. ystäviä) vastaan. Avo/avioliittossa tuo taito sitten saa viimeisen silauksensa kun sitä aletaan käyttämään omaa kumppania vastaan. Useimmiten käy niin että nainen niin kutsutusti argumentoi ja terottaa kielensä niin paljon kun tarve vaatii. Seuraavan kerran edellinen taso ei riitä (mies on kokenut sen jo kerran) joten nainen laittaa lisää pökköä pesään. Parisuhteessa tämä tarkoittaa yhä raaempaa ja satuttavampaa kielenkäyttöä, jotta vastapuoli saadaan vaikenemaan. Voitontunne on uskomaton, voisin kuvitella. Se mitä tällainen jumalan antama verbaalinen lahja väärin käytettynä aiheuttaa, on siis nimenomaan henkistä väkivaltaa. Se on joskus fyysistä pahempaa. Se osuu syvälle, se tuhoa parisuhteen, se katkeroittaa, se murtaa, se luo koston haluja ja voi pahimmassa tapauksessa herättää tuon nukkuvan hallitsemattoman testo-hirviön miehessä. Jos tuo roihu alkaa palamaan, niin viimeinenkin järjen häivä katoaa ja mies muuttu kapeakatseiseksi tyrannosaurukseksi jonka ainoa hetkellinen tehtävä on hiljentää tuo satuttavaa vastapuoli. Voi vain yrittää kuvitella tuota aivojen toimintaa 3 promeillen humalssa ja tuo vire päällä. Huh!
Itse en voi millään hyväksyä väkivaltaa missään muodossa, se ei koskaan ole persuteltua lyödä tai satuttaa toista. Olen myös yhtä allerginen kaikenlaiselle kiusaamiselle oli kyse kolu, tai työyhteisö, armeija tms. Näistä henkilöistä tulee uhreja ja simputtaminen voi jatkua nimenomaan ympäröivän yhteisön saammattomuuden seurauksena. Siinä se karmeassa lyhkäisyydessään on.
Haluan kuitenkin painottaa tuota harhakuvaa miehen yksipuolisesta väkivaltaisuudesta. Kuten aikaisempi kirjoittaja manitsi, henkinen väkivalta on melekin mahdoton mitata ja edes havaita kun se kerta ei jätä mitään näkyviä jälkiä (ainakaan heti). Jos tuo tutkimus pitää kutiaan, voisin kuvitella että tuosta 40 prosentista, ehkä neljännes tai peräti kolannes on suoranaista fyysistä väkivaltaa (lyömistä) mutta loput sitä henkistä helvettiä. Tämä taistelun hienouksiin näyttaäis kuuluvan, että kaikki keinot ovat sallittua koska niitsä ei joudu kuitenkaan tilille.
Jos tuo mies (uhri)on kuitenkin sellainen mies, että on päättänyt olla lyömättä ja sinnittelee -ellei itsensä niin lasten takia - niin kenenkä kanssa hän sitten uskaltaisi vaihtaa mielipiteitä asiasta, joutumatta naurun alaiseksi muiden miesten kesken? Normaali (!) mieshän kysyisi, että miksi et pistä akkaa ojennukseen? Vanha tuttu resepti siis. (Takaisin ruutuun yksi!)
Tutkimuksen loppusilaus on meille miehille se klassinen ongelma: Mihet eivät pui eikä pysty oikein puimaan tällaisa asioita keskenään. Jossain vaiheessa kehitystä tunteet kiellettin meiltä pojilta, emmekä oikein tiedä mitä niitten kanssa pitäsi mieheinä tehdä. Saunoissa puhutaan vain turvallisesti erilaisista saavutuksista, mieluiten juuri fyysisistä kuten urheilusta (paremman puutteessa lasten saavutuksista) ja tietenkin urasta. Sehän etenee aina kuin juna, eiks' vain! Tässä yhteuydessä täytyy todeta, että olen aina tragikoomisella tavalla naurannut sille että kukaan ei vaivaudu (uskalla?) ikinä kysymään: kuinkas 'oikeasti' voit tänään? Sis se ei ole sama kuin tuo 'noh, mitäs Pekka - noh mitäs tässä, ei paskempaa...+ se nauru päälle. Ei, sellainen ihan rehellinen jaksamisen perään kysely ei istu kulttuuriimme. Se lienee turhanpäiväistä lässytystä ja pehmoilua - meiehet kokoontuvat juomaan kaljaa ja kertomaan sankariteoistaan piste. Mölöt pidetään aina syvällä mahassa (ainakin raittiina).
VAIN jos on jo päässyt käymään todella huonosti, mies saattaa sitten, kossun juotuaan, yhtäkkiä purskahta hallitsemattomaan itkuun, ja silloin alkaa vuotaa tuutin täydeltä tuota pahoin voimiseen liittyvää tuskaa. Mutta moni ei edes tee sitä, vaan elämän taival päättyy oma sormi liipasimela.
Miten tämä liittyy jutun alkuun alkuun?
Itse olen miettinyt näitä asioita ja seurannut monta vuotta, kaveripiiriä ja myös henkilökohtaisesti itse kokenut yhtä ja toista. Uskon että yksi syy miesten väkivaltaisuudelle on se, että meiltä yleensä puuttuu mahdollisuus järkevälle, painetta tasaavalle ajtusten vaihdolle, siis juuri tuota 'sanua-kalja-sankari tasoa' syvemmältä. Naisilla on paremmat eväät tässä asiassa. Vaikka he ovatkin (minun mielestäni) toisiaan kohtaan kyllä epälojaalisempia ystävinä (ei voi mitään, jotkut naiset ovat tosi paskoja toisilleen), niin he kykenevät kuitenkin henkisellä tasolla tuulettamaan paljon sitä henkistä tuskaa mitä me miehet vastaavasti painamme vain syvemmälle sinne repun pohjaan. Tuo reppu tuppaa sitten keräämään lisää pulmapainoa kunnes remmit (tai selkä) katkeaa ja ollaankin yhtäkkiä henkisesti hallitsemattomilla alueilla. Siinä sitten kukin reagoi aika eri tavalla.
Kun tässä kirjoituksessa lyövä mies on uhri niin eikös silloin pahoinpidelty nainen pitäisi laittaa syytteeseen kun hän on pakottanut toisen tekemään rikoksen?