Kysyn muilta mummuilta

Kysyn nyt teiltä, jo eläkkeellä eläviltä isovanhemmilta, pidättekö itsestään selvänä asiana, että lapsenlapset tulevat luoksenne yökylään tai peräti viikonlopuksi hoitoon, vai onko teistä raskasta ja huolta aiheuttavaa, että joudutte huolehtimaan itseänne 50-60 v nuoremmista pikkuihmisistä?

Omien lasten kanssa olette aikananne taistelleet kaikki ne taistot, joita lapsenne nyt oman jälkikasvunsa kanssa taistelevat. Oliko teillä omien vanhempienne tuki niinä aikoina?
Millaiset hoitopaikat löysitte 60-luvulla lapsillenne, kun olitte työmaallanne 6 pnä viikossa?

Miten järjestyivät sairaiden lasten hoitopäivät? Ymmärsivätkö työnanatajat äitiä, joka joutui jäämään kotiin lapsen hoitoon? Vai oliko teillä lähipiirissä isovanhempia, jotka tulivat hätiin?

Joutuivatko lapsenne kuusivuotiaista elämään päivät yksin ja avain kaulassa? Miten se onnistui? Huolehtivatko sisarukset toisistaan?
Ottivatko isovanhemmat lapsenne maalle kotitilalle kesäksi.
91280
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 9

Vanhimmat

Tulin äidiksi 17-vuotiaana, muummiksi 37-vuotiaana ja iso-mummiksi 61-vuotiaana.

Vaikka olin noin nuori saadessani esikoiseni ei äitini eikä anoppini auttaneet yhtään.
Haukkuivat vain saamattomaksi.
Mies oli kilpaurheilija, ei ollut kotona kun yösydännä.
Olin kaupassa töissä lasten ollessa pieniä.
Sain heidät yksityiseen hoitoon milloin mihinkin.
Hoitoa se ei ollut jos vähän perään katsoivat.
Jos lapsi sairastui niin oli jäätävä lopputilin uhallakin hoitamaan itse.
Työtä oli tosiaankin 6-päivänä viikossa, eikä työaikoja ollut.
Piti olla niin kauan kun käskivät.
jotenkin selvittiin, kyllä lapset joutuivat tulemaan tyhjään kotiin koulusta.
En olisi halunnut hoitaa lapsenlapsiani mutta olivat jo perjantai-iltana odottamassa pihalla lapsen kanssa kun pääsin töistä.
Yhtään viikonloppua eivät laistaneet kapakkailloista.
En silloin uskaltanut sanoa mitään kun olisivat suuttuneet.
Nuorin sukupovi on fiksuinta, hoitavat itse lapsensa eivätkä juokse kapakassa.

En suostu enää kenellekään lapsenlikaksi.
Pitää olla sairaus tai jokin muu vaikea tilanne että rientäisin apuun.
Minusta jokaisen tulee hoitaa itse lapsensa, ja palkattava lapsenlikka jos haluaa mennä juhlimaan.
Olen nähnyt todella törkeitä iso-vanhempien hyväksikäyttö tapauksia.

En silti jäänyt vaille koulutusta, opiskelin vähän alle nelikymppisenä hyvään ammattiin.

Äänestä

Tässä iässä itsestäänselvää ei ole mikään, mutta lapset ovat tervetulleita yökyläänkin kun tahtovat tai vanhemmat sitä pyytävät. Lastenlasten hoito ja huolehtiminen ei ole raskasta, pikemminkin todella rentouttavaa ja hauskaa.
Omien lasten kanssa pääsin aikalailla helpolla, huolehtimista kyllä oli paljonkin ja työtä, mutta mitään suurempia vaikeuksia emme kohdanneet.
Isovanhemmilla oli omat perheensä ja maatilansa, joten heidän apua ei ollut juurikaan käytettävissä mutta eipä sitä tarvittukaan.
Vieraan hoidossa en koskaan ole lapiani pitänyt, hoidin heidät kaikki itse, joten sen alueen ongelmat ovat minulle vieraita.
Sisarukset huolehtivat toisistaan sen mukaan kuin kykenivät joten joskus sai pieniä hengähdystaukoja ja pääsi vaikka saunalle tai rannalle pyykille ihan yksin.

Eli työelämssä en sen jälkeen ole ollut kun lapia aloimme tehdä. Niitä kertyi 8 ja niissä riitti työtä kotonakin. Silloin selvittiin kaikellatapaa vähemmällä, tavaraa ja rahaa ei tarvinnut kerätä vaan oltiin tyytyväisiä kun ruokaa ja lämmintä riitti. Lapsilla oli rajaton mielikuvitus ja he kehittiviät leikkinsä ja lelunsa itse.
Sairastelut hoidettiin kotikonsteina, lääkäriin lähdettiin jos tuli todelinen hätä. Kaikki oli kaukana silloin varsinkin meille jotka asuimme maalla, joskus tiettömien taipaleiden takanakin.
Mies oli useimmiten töissä jossain kaukana ja kävi kotona viikonloppuisin, jos pääsi käymään.

Kyllä kaikki oli niin erilaista vielä 60 luvullakin, että eipä kai moni tämänpäivän nuori äiti sellaista jaksaisi eikä suostuisi sellaiseen perhe-elämään.
Meille oli onni kun lapset olivat virkeitä ja terveitä. Sressi ja masennus oli täyvin tuntematon sana ja käsite vielä silloin, ainakin meillä maalla.

Äänestä
  • Kaikilla näyttää olevan hiukan erilaisia tarinoita. Tässä minun:

    Olen kotoisin työläisperheestä. Asuimme maalla ja meitä lapsia oli kaksi. Äitini ja mummuni kävivät aina työssä kodin ulkopuolella. Kuulun siihen ikäpolveen, jonka isä oli viisi vuotta sodassa ja kylän naiset hoitivat kotirintaman työt.
    Minun lapsuuteni osui 40-50-luvun alkupuolelle.

    Me molemmat tyttäret kävimme oppikoulun. Koko lukioajan olin kesälomat ja joulun, uudenvuoden ja pääsiäisenpyhät töissä vieraalla. Rahaa oli saatava, sillä koulu oli kallis yksityinen (ja hyvin traumatisoiva paikka).
    Menin heti ylioppilaaksi päästyäni naimisiin luokkatoverini kanssa ja lähdin opiskelemaan Helsinkiin.
    Opiskeluaikana sain kaikki neljä lastani. Siis samaan aikaan opiskelin, kävin töissä ja olin raskaana. Yhteiskunta ei auttanut mitenkään.

    Mieheni kanssa vuorottelimme lastenhoidossa, elimme todella niukasti ja molemmat mummulat auttoivat minkä voivat. Varsinkin minun äitini otti lapsia hoitoonsa pahimpaan tenttiaikaan. Olin 24-vuotias, kun valmistuin ja menin virkaan erääseen laitokseen (suoraan pomoksi).
    Kun aloitin työni varsinaisessa ammatissani nuorin lapseni oli 6 viikon ikäinen, sitä edellinen vuoden ja neljä kuukautta. Kävin imettämässä kotona, meillä oli kotona päiväapulainen, jonka tärkein tehtävä oli olla lastenhoitajana.

    Mieheni sai parin vuoden päästä (valmistui silloin) samasta pikkukaupungista viran.

    Kovaa oli. Mutta vasta näin jälkikäteen ajateltuna. Elämä oli vauhdikasta, olimme tottuneet elämään niukasti, koneita ei ollut, ei autoa eikä sohvia tai muitakaan nykykäsityksen mukaan tarpeellisia vempeleitä.

    Kaikki neljä lasta ovat suorittaneet loppututkinnon yliopistossa, kaksi väitellyt. Jokaisella on akateeminen aviopuoliso, kukaan ei ole elänyt avoliitossa eikä eronnut. Jokainen on työelämässä pääkaupunkiseudulla.

    Minun vanhempani hoitivat ajoittain lapsiamme 60-luvulla, me mieheni kanssa olemme antaneet saman tavan jatkua.
    Koska mieheni oli minua kunnianhimoisempi, minä otin ajoittain virkavapautta hoitaakseni lapsenlapsia. Heitä on yhteensä kymmenen, iältään 3 - 18.

    Nyt eläkkeellä ollessamme lapset perheineen viettävät paljon aikaa meillä. Teemme ajoittain yhteisiä matkoja, myös ulkomaille eri kokoonpanoissa.
    Kesäisin iso maalaisasuntomme on koko porukan käytössä.
    Tässä yhtenä päivänä laskiskelin, että olen matkustanut lentokoneella pikkulapsista huolehtien nyt yhteensä 42 vuotta.

    Jokin aika sitten otin uuden määräaikaisen osa-aikatyön, joten kiirettä pitää edelleen.
    Olen muutaman vuoden alle 70.

    Äänestä

..olen aina pelännyt että sitten kun minä jään eläkkeelle olen niin väsynyt ja lapsiin kyllästynyt etten jaksaisi omien lastenlasteni kanssa viettää aikaa.Olen saanut oman ensimmäiseni myös 17 vuotiaana ja mummi minusta tuli niinikään 37.Teen vielä töitä vieraita lapsia hoitaen mutta silti parasta mitä tiedän on kun lapsenlapseni tulevat yökylään.Oikein suunnittelen mitä teemme.Leivomme käymme leikkipuistossa tai vaan nyhjäämme sylikkäin.Hoitoapua en oman työni vuoksi ole arkisin voinut antaa mutta silloin on oma eläkkeellä oleva äitini ollut käytettävissä,ylpeänä siitä että huolitaan.Oma elämäni on ollut lasten kanssa helppoa,rahaa ei ollut liiemmin mutta olen saanut hoitaa itse lapseni.

Äänestä

Silloin kun minä sain lapseni, äitiyloma oli kolme kuukautta. Ajatelkaa tämän päivän lapsia, saavat olla, jos äiti haluaa kolmivuotiaaksi kotona. Kahden kuukauden ikäisen vein hoitoon, jos nyt hoidosta voi puhua, sillä hoitaja jätti usein lapsen yksin ja meni kauppaan. Toisen lapsen jälkeen ei omasta tilipussista jäänyt mitään käteen, eikä kukaan mielellään huolinut kahta hoitoon. Tilanne meni niin hankalaksi, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin. Äitini olisi ollut lähellä, mutta hän ei pitänyt minun lapsista, ei halunnut hoitaa edes rahasta. Viimeisen mentyä kouluun menin takaisin töihin, eli tyhjään kotiin sai lapset tulla koulusta.
Nyt oma tilanteeni on se, että hoidan lähes päivittäin omia lastenlapsia, vaikka lasten äiti on hoitovapaalla. Ihanihan lapset ovat, mutta kahden alle kolmivuotiaan hoitaminen käy työstä. Täytynee alkaa toppuuttelemaan, ennen kuin tässä palaa loppuun. Ehkä sitten on helpompaa kun ei ole enää vaippaikäisiä.

Äänestä
  • sain poikani 18 vuotiaana ja lapsi meni hoitoon kuukauden vanhana, koska kouluni oli kesken ! Asuttiin anoppilassa. Anoppi oli hyvä ihminen, appiukko kylähullu ja kaheli, milloin haukkui, milloin tississä kiinni. Oli se elämää. Mieheni oli työn takia viikot poissa. Rakennettiin sitten oma talo, ja saimme toisen lapsen. Appivanhemmat olivat tuolloin töissä. Omat vanhempani katsoivat (maanviljelijöitä) poikaani, jotta sain luettua ja tentittyä kauppaopistoni. Sain työn heti koulusta päästyäni, enkä ole ikinä ollut työtön ja nyt olen valtion virassa ja ikää 49 v. Kesät olin lasten kanssa kotipihassani heinätöissä, joka kesä. Pottupellolla jne muissa maatöissä. Isäni sairasti mutta jaksoi katsoa lapsiani. Myös kun lapset sairasti isäni tuli hakemaan (150 km ed-tak matka) lapsia hoitoon, kun en voinut olla poissa töistä. Hoidin yksin rak.liikkkeen toimistoa ja palkat ja laskut oli pakko hoitaa. Koskaan juhlimisen takia lapeni eivät olleet vanhempieni luona, en olsii ikinä uskaltanut edes kysyä. Rahaa ei ollutkaan juhlimiseen, kun traloa maksettiin. Saimme molemmat hyvän pesämunan erotessamme. Nykyään on ihan erilaista. Mieheni ei ollut ikinä vanhempieni apuna, vaan hän matkaili lomansa Lapissa kullan kaivuussa! Erosimme myöhemmin mieheni mustasukkaisuuden ja väkivallan takia. Anoppi sanoi, että tein ihan oikein. Nykyään olen itsekkin mummo ja olen hoitanut pieniä aina muutaman kuukauden ikäisestä lähtien, kaikkia neljää (vuorotellen), ja käyn työssä. Olen ns. nuori mummo ja jaksoin ihan hyvin. Nyt nämä vanehmmat täytävät jo 7 v. nuorinkin jo 4. Enää ei vaippoja, yöheräämisiä, sairaan lapsen lekuttamista yöllä. Tätä olemme mieheni kanssa saaneet tehdäkkin. Nyt jo helpottaa. Nykyään (49 v. ja vaihdevuodet) en jakaisi enää ihan vauvaa hoitaa tai, jos olisi "pakko" hoitaisin tietysti. Suloisia ovat.

    Äänestä

Minun lasteni syntymän aikoihin asuimme Helsingin keskustassa, vanhempieni omistamassa asunnossa, jossa oli pieni yhtiövuokra. Asuminen ei siis ollut kallista.
Oli kannattavampaa minun jäädä kotiin lapsen kanssa kuin viedä lapsi hoitoon kenelle tahansa lähinaapurille, sillä kunnalliseen päivähoitoon ei 60-luvulla lasta saanut, ellei ollut tosi suurissa vaikeuksissa.

Kotiäiti jäi tuolloin pennittömäksi. Se oli tietysti tiedossa, joten olin jo varautunut etukäteen koyhyyteen ja rahanlaskemiseen. Viiteen vuoteen emme kertaakaan voinut lähteä mihinkään lasten luota, sillä mitään lapsenlikkaa ei meillä ollut. Isovanhemmat saattoivat tulla kylään, mutta eivät he tarjoutuneet olemaan lasten kanssa, että olisimme voineet mennä kahden jonnekin.
Päin vastoin, jouduin yövyttämään heidät, ruokkimaan ja olemaan emäntänä yöhuutajavauvan ja vilkkaan uhmaikäisen kanssa.

Isovanhemmat antoivat tietysti hyviä kasvatusneuvoja, sillä vanhempien muisti on lyhyt. Omat lapset ovat aina olleet mallikelpoiset.
(Olen tämän yrittänyt muistaa omien lastenlasteni kiukunpurkausten silminnäkijänä!)

Menin työhön sinä päivänä, kun sain nuoremman lapsen leikkikouluun, joksi sanottiin 4 tunnin tarhaa niinä aikoina.
Vanhempi oli alakoulussa, ja iltapäivät he joutuivat olemaan keskenään.

Yhden kerran minulla oli eräs sukulaistäti päivällä kotonamme, kun oli pakko mennä vanhemman lapsen kanssa lääkäriin ja nuorempi makasi mahataudissa ja oksensi, enkä voinut ottaa häntä mukaan. Sukulaisrouva istui nojatuolissa ja seurasi, kuinka lapsi ryntäsi vessaan oksentamaan ja kömpi takaisin sänkyynsä huohottamaan.
Rouva oli pahoillaan ja sanoi, ettei voinut eikä osannut tehdä siinä mitään. - Olin kuitenkin kiitollinen, ettei pienen tarvinnut yksin sairastaa.

Mummuna olen jaksanut hoitaa ensimmäistä lastenlastani, joka olikin paljon kanssani alkuvuosina. Mutta sitten alkoi ikä lisääntyä, samoin monet pikkuvaivat, selkäsäryt, verenpaineet jne. Painavan lapsen nostaminen meni mahdottomaksi, ja silloin ei voi ajatella kovin pitkiä hoitokertoja. Pukeminen ja muu työ ei enää onnistunut.
Nuorimmainen pikkunen onkin ollut vain kaksi kertaa yökylässä, mistä hän närkästyneenä on jo muistuttanut.

Onneksi sekä omat lapseni että heidän paremmat puoliskonsa ovat asian ymmärtäneet, eikä minua ole alettu pitää minään itsekkyyden perikuvana. Hyvät välit on, niin lapsiin kuin heidän perheisiinsäkin. Puhelin pelaa molempiin suuntiin. Pienellä kouluaisellakin on jo nykyisin kännykkä.

Mitä tulee auttamisasioihin, joista silloin tällöin palstoilla huomautetaan. niin toistaiseksi olen selvinnyt ilman apua. Enpä usko, että kovin helposti pyytäisinkään mitään apujoukkoja siltä suunnalta, sillä joka perheessä on omat asiat hoidettavana.
Enpä muista, että olisin nuoruudessani koskaan mennyt omia vanhempianikaan auttamaan siivouksessa tai puutarhanhoidossa. Mihin olisin siksi aikaa lapseni laittanut?

Äänestä
  • tulee väkisinkin mieleen, että kyllä taisi siihen aikaan jo maaseudulla olla tuossa suhteessa asiat paremmin. Suuri suku ympärillä, ukit, mummut, tädit, sedät ja serkut, jotka olivat apuna jos tarvittiin. Ei oltu lokeroiduttu omiin nurkkiinjokainen vaan koko kyläyhteisö piti yhtä ja auttoivat toisiaan. Sitä samaa tapaa vielä muutamissa harvoissa kylissä ja suvuissa. Katoamassa kuitenkin on se yhteisöllisyys maaseudultakin.
    Minä olen 50 -luvun lopulla syntynyt ja äitini hoiti meidän suuren sisarusparven itse ja enimmäkseen yksin. Isä oli savotoilla ja reissuhommisswa niinkauan kuin työelämässä mukana oli. Suuresta sisarusparvesta oli se hyöty, että vanhemmat katsoivat pienempien perään kun tilanne niin vaati ja äiti oli vaikkapa pyykillä. Pyykinpesuhan hoidettiin siihen aikaan joko rannalla taikka saunalla, joka sekin oli kauempana pihapiiristä.
    Äidilläni ei ollut juuri koskaan kodin ulkopuolisia menoja, rajoittui sairaalassakäyntiin. Kyläilyt hoidettiin koko perheen voimin ja ne ulottuivat joskus tiettömien taipaleiden taakse, Kuljetiin kävellen, isän olkapäillä roikuttiin lapset vuorotellen kun ei kävellä jaksettu.

    Kyllä nuykyaikana lapset jäävät paljosta paitsi, kun sukurakkaus on hävinnyt ja kaikenlainen sukulaisten kanssa yhteinen kokoontuminen on todella erikoista ja harvinaista.
    Lapset viedään tarhaan ja päiväkotiin jo hyvin pieninä ja aivan joku muu kuin oma perhe ja suku määrää siitä millainen lapsesta tulee. Persoonallisuudet ovat harvassa tämän päivän lapsissa ja nuorissa. Kaikki ovat samoilla säännöillä kasvatettu ja samaan muottiin valettuja.
    Onkohan ihmiskunnasta tulossa entistä rajoittuneempaa ja entistä tylsempää.

    Äänestä

Minun lapsuuteni 50luvulla oli sikäli erilainen, että sairastin koko lapsuuden hengenvaarallista ja vakavaa sairautta ja odotin, että lääketiede kehittyisi ja minut osattaisiin hoitaa Suomessa. Olen suurperheestä ja maanviljelytilalta.

Minut saatiin korjattua kuusivuotiaana, mutta verenkiertohäiriöistä johtuvia kehityshäiriöitä tuli jonkin verran ja olen ollut aina fyysisesti vajaakuntoinen. Onnekseni olen löytänyt kuitenkin normaalia ja sopivia kevyviä toitä itselleni sopivaan tahtiin ja yksinhuoltajana olen pärjännyt elämässäni jotenkin.

Minulla on yksi lapsi ja avioero takana. Hankin itselleni yksinhuoltajana muutamia ammatteja ja olen pitänyt aina tärkeänä, että pystyn siihen mihin toisetkin. Usein on kuitenkin raskasta ollut kun se terveys ei ole ollut ihan sataprosenttinen. Lapseni oli päiväkodissa.

Vanhempani ovat asuneet eri paikkakunnilla, ja en ole saanut vanhemmiltani muuta kuin rahallista apua jonkin verran. Lapsen isä ja appivanhemmat eivät ole auttaneet koskaan mitenkään. Mutta minulla on ollut hyviä ystäviä jotka ovat auttaneet minua aina tarvittaessa. Tiedän että sukulaisilta olisin saanut apua jos olisin pyytänyt, mutta olin sisukas. Silloin kun lapseni oli alakoululainen maksoin kesällä 15vuotiaalle reippaalle tytölle palkkaa hänen hoitamisestaan. Yksinhuoltajan palkka hupeni täysin ruokaan, vuokraan, työmatkoihin ja lastenhoitajalle.

Lapseni oli avainlapsi kahdeksankymmentä luvulla. Asuimme kerrostaloalueella, missä kaikki huolehtivat kaikista. Ja yksinhuoltajilla oli toimiva lastenhoitopiiri.

Olen edelleen työelämässä vaikkakin pätkätöissä. Teen sijaisuuksia seurakunnalle lastenohjaajana. Minulla oli vävy, mutta tyttärellä tuli ero, joten varsinainen anoppi en ole enää. Minulla on yksi lapsenlapsi.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


ikämummu kirjoitti:

Kysyn nyt teiltä, jo eläkkeellä eläviltä isovanhemmilta, pidättekö itsestään selvänä asiana, että lapsenlapset tulevat luoksenne yökylään tai peräti viikonlopuksi hoitoon, vai onko teistä raskasta ja huolta aiheuttavaa, että joudutte huolehtimaan itseänne 50-60 v nuoremmista pikkuihmisistä?

Omien lasten kanssa olette aikananne taistelleet kaikki ne taistot, joita lapsenne nyt oman jälkikasvunsa kanssa taistelevat. Oliko teillä omien vanhempienne tuki niinä aikoina?
Millaiset hoitopaikat löysitte 60-luvulla lapsillenne, kun olitte työmaallanne 6 pnä viikossa?

Miten järjestyivät sairaiden lasten hoitopäivät? Ymmärsivätkö työnanatajat äitiä, joka joutui jäämään kotiin lapsen hoitoon? Vai oliko teillä lähipiirissä isovanhempia, jotka tulivat hätiin?

Joutuivatko lapsenne kuusivuotiaista elämään päivät yksin ja avain kaulassa? Miten se onnistui? Huolehtivatko sisarukset toisistaan?
Ottivatko isovanhemmat lapsenne maalle kotitilalle kesäksi.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu