Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt 9kk. Ollaan mietitty yhteen muuttamista heinäkuussa, ennen sitä vuokrasopimusten irtisanominen, tiettyjen turhien kamojen vienti kirpputorille ym. Keskusteltu aika kauan tästä, nyt kun alkaa lähestyä niin jotenkin olen alkanut miettimään onko tämä nyt oikea ratkaisu. Taloudellisesti ainakin kannattaa ja ollaan muutenkin aina jommankumman asunnossa yhdessä. Viihdymme yhdessä, aina on hauskaa vaikka välillä kinastellaankin. Olen onnellinen hänen kanssaan. Minä jo valmistunut ja saanut vakituisen työpaikan, hän valmistumassa koulusta. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan, silti epäröin. Eniten ehkä mietityttää se, että minä olen muuttanut kotoota pois jo 5v sitten (asunut kämppiksen kanssa ja yksin). Hän ei asunut yksin vielä vuottakaan (ennen sitä kämppiksen kanssa), ja ollaan melkein oltu yhdessä koko sen ajan. Olen siis viettänyt siellä niin paljon aikaa ettei hän ole ehtinyt asua ihan yksinään ikinä. Sitten tietenkin; onko liian aikaista? tykkäänkö oikeasti hänestä tarpeeksi? onko hän valmis tähän? ym. Huolehdinko liikaa? Ei varmaan voi tietää onko oikea ratkaisu ennen kuin kokeilee..
Milloin avoliittoon?
*huolestunut*
121607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuinka vanhoja te olette?
Yhdeksan kuukautta on aika vahan aikaa...jos tulette taloudellisesti toimeen muutenkin, niin miksette viela odottaisi?
Muutin itse poikaystavani kanssa yhteen kahden seurusteluvuoden jalkeen, ja se oli aivan oikea aika. Olimme silloin molemmat 26 vuotiaita. Poikaystavani olisi halunnut muuttaa yhteen aikaisemminkin, mutta tahdoin pitaa itsenaisyyteni viela jonkun aikaa, vaikka taloudellisesti se olisi ollut minulle parempi muuttaa hanen kanssaan yhteen heti.
Olemme nyt asuneet yhdessa kahdeksan kuukautta ja on kiva tulla kotiin kun toinen on siivonnut, laittanut ruokaa ja toisinpain, mutta toisaalta suhde on arkipaivaistynyt paljon. Silloin kun asuimme erillaan, oli se aina jannittavaa kumman luokse mennaan, milloin nahdaan seuraavan kerran jne.. Aina kun nahtiin (n.4 kertaa viikossa) nahtiin vaivaa toisen miellytamiselle ja rakasteltiin. Nykyaan asiat on arkipaivaistyneet. Tiedan etta takuuvarmasti nahdaan joka paiva, koska asumme yhdessa. Niin paljon vaivaa ei nahda enaa toisen miellyttamiselle, koska halutaan rentoutua kotona...romantiikkaa on vahemman ja rakastelua, koska tulee ajateltua etta jos ei tanaan, niin huomenna nukutaan kuitenkin taas samassa sangyssa.
Yhdessa asuminen on ihanaa, mutta se tuo mukanaan paljon enemman ongelmia, kuten kenen vuoro siivota, kuka tiskaa, pesee pyykit ja kuinka paljon rahaa kukakin on kayttanyt yhteisiin menoihin. Itse en esimerkiksi voinut sietaa poikaystavani jattavan sukkiaan lattialle, han taas ei voi sietaa sita etta jatan kirjoja ja kasilaukkuni sangyn paalle. Niin kauan kuin jaksatte odottaa, niin odottakaa. Nauttikaa jannityksesta ja intohimosta ja rakastuneena olemisesta niin kauan kuin voitte erillaan, ja sitten kun olette taysin 100% varmoja etta haluatte astua parisuhteen arkeen, muuttakaa yhteen.
Olen itse tyytyvainen etta odotimme niin kauan.
siitä, missä tahdissa pari etenee asioista toiseen. Se, vaikka muuttaisi yhteen heti ensimäkemältä, ei ole mielestäni lainkaan verrannollinen siihen, mitä parisuhde tuo tullessaan, kuinka onnellinen se on tai kuinka kauan kestää.
Asiat etenevät aina omalla painollaan ja tärkeää on kuunnella sitä miltä itsestään tuntuu. Minä olin siinä onnellisessa asemassa että tiesin välittömästi miesystäväni tavattuani haluavani sitoutua häneen tosissani -tuskin olisin ajatellut eritavoin kahden tai kolmen vuoden jälkeen ja jos olisinkin, ero olisi ollut edessä yhdessä eläessä jo paljon ennen sitä. Mikäli alkuperäisestä tuntuu ettei ole valmis, kannattaa odottaa. Suhde ei pääse ponnistamaan kovinkaan kestävältä pohjalta jos toinen tai molemmat osapuolet ovat epävarmoja noinkin isosta asiasta.
Ei yhteenmuutto tarkoita että suhde latistuu, toista ei huomioida enää samalla tavalla, rakastelua vähemmän, turhanpäiväisiä riitoja, jne.. On väärin yleistää näin sillä SE ON niin valtavissa määrin IHMISISTÄ KIINNI. Voisin verrata asiaa rakkauteen -ihastuksen syventyessä rakkaudeksi, "perhoset" ym. väristykset vatsasta katoavat, mutta se antaa paljon enemmän aivan erilaisella tasolla. Rakkaus on ihastumista syvempää ja vie suhteen aivan uuteen ulottuvuuteen. Aivan kuten yhteen muuttaminenkin. Meidän parisuhteessamme olemme mieheni kanssa lähempänä toisiamme kuin koskaan, jaamme arjen ilot ja surut. Tiskeistä, siivouksista, ym. kumpikaan ei viitsi laittaa riitaa pystyyn -molemmat hoitavat oman osansa ja erilaisuus sekä tavat hyväksytään osana ihmistä itseään. Rakkaus on hyväksymistä. Yhdessä asuminen ja eläminen vaatii molemmilta sopeutumista, toista ei voi lähteä muuttamaan mieluisakseen. Oma mieheni nuolee kaikki käyttämänsä astiat käytettyään niitä, enkä minä voi ymmärtää tätä inhottavaa tapaa, etenkään jos vahingossa otan leipäveitsen käyttöön tietämättäni hänen "puhdistaneen" sen. En ole missään vaiheessa pyytänyt häntä muuttamaan tottumustaan, mutta pyysin häntä laittamaan astiat suoraan tiskialtaaseen hänen nuoltuaan ne. Miesystäväni arvostaa vuorostaan minua tarpeeksi toteuttaakseen toiveeni. Seksiä ja erityisesti sitä rakastelua on edelleen lähes päivittäin. Halut eivät ole kumallakaan kadonneet minnekään.
Kun uskaltaa ei menetä mitään, mutta voi saavuttaa paljon. Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan mutta kaikesta selvitään yksin tai yhdessä. Itse olen onnellinen päätöksestäni muuttaa virallisesti yhteen jo 3kk. seurustelun jälkeen (jona aikana mieheni ei ollut päivääkään asunnollaan).
Mutta oma, itse pohdittu varmuus täytyy olla, kuten Mnago sanoi! "Jos liikaa kuuntelet mitä muut sanovat, tulet lopulta kuuroksi itsellesi."
Olen itsekin aina ajatellut, että jos kaksi ihmistä eivät ole tarkoitettu toisilleen niin ero tulee väistämättä, eikä asia muutu vaikka odottaisikin ennen yhteen muuttamista. Tämä mun paniikki tulee ehkä siitäkin, että kaikki läheiset, perhe ja ystävät koko ajan puhuvat kuin me tulisimme olemaan ikuisesti yhdessä. Jotkut jopa arvailevat minun olevan seuraava kaveriporukassa joka saa lapsen. Nämä asiat jotenkin pelottavat, muut ajattelevat mua paljon pidemmälle tulevaisuuteen. En sano etten hiljaa mielessäni mieti näitä asioita mutta.. En oikein tiedä mitä ajatella. Se ehkä pelottaa, että vaikka "vain" muutamme yhteen niin se tarkoittaa jotain muutakin, jotain tulevaisuuteen liittyvää.. Seuraava pylväs suhteessa on yhteen muuttaminen, entäs sen jälkeen. Voin kuvitella olevani hänen kanssaan ikuisesti, mutta aika vain menee niin nopeasti ja jotenkin tuntuu etten voi vain enää elää päivä kerrallaan vaan pitää myös vähän katsella tulevasuuteen.. Olenko ihan pihalla vai onko muillakin ollut tällaisia ajatuksia? Tämä kuulostaa tosi sekavalta, tiedän sen, mutta tämä tuntuu niin vakavalta asialta. Olen samalla innoissani ja kauhuissani.
Me muutimme n. vuoden yhdessäolon jälkeen yhteen. Käytännössä kyllä asuttiin yhdessä jo muutamia kuukausia sitä ennen yhdessä. Mutta emme virallisesti emmekä yhteisessä asunnossa.
Monet muuttaa aika pikaisesti yhteen ja sen takia avoliittoja saattaa kertyä useampikin. Kyllä avoliittokin on sen verran iso juttu, että sitä kannattaa harkita pidempään. Me olimme molemmat asuneet yksinämme jo jonkin aikaa ja miehellä oli yksi avoliittokin takana. Ja ikää meillä oli jo sen verran, että tuo seurusteluaika oli mielestäni sopiva. Mutta ei sitä voi tietää mikä aika jollekin muulle on sopiva. Sitten kun siltä tuntuu. Pieni jännitys kuuluu asiaan, mutta jos se alkaa enemmän vaivata niin ehkä et ole vielä valmis.
Oma linjani on aina ollut suhteellisen nopea yhteenmuutto seurustelun muuttuessa vakavaksi. Olen ajatellut, että yhdessäasuessa suhteen tulevaisuus todella selviää. Ensimmäiseen avoliittoon muutin lapsuudenkodistani puolen vuoden seurustelun jälkeen, ero kaksi vuotta myöhemmin. Useamman yksin eletyn vuoden jälkeen muutin seuraavan poikaystävän kanssa saman katon alle 4 kk seurustelun jälkeen. Puolessa vuodessa oli käynyt selväksi, että hän on mieleltään sairas, eikä autettavissa. Ero oli väistämätön, mutta olin tyytyväinen, että muutin nopeasti yhteen, jolloin asiat tulivat nopeassa tahdissa myös ilmi. En ns. tuhlannut turhaa aikaa. Erillään eläessä tietyt asiat olisivat jääneet pimentoon.
Kolmas suhde johti avoliittoon käytännössä kuukauden jälkeen, kirjat siirrettiin lopullisesti kolmen kk:n yhteistaipaleen jälkeen. Samassa osoitteessa ollaan edelleen ja yhteinen tulevaisuus molemmilla mielessä.
Jokainen tyylillään, mutta itse olen ollut omasta, verrattain nopeasta etenemisestäni enemmän kuin tyytyväinen. Yhteiselo oikean ihmisen kanssa on ihanaa!!! Tsemppiä teille!
pitää omista harrastuksistasi kiinni. Samaan asuntoon muutettaessa, kun alkaa hyvin nopeasti kyllästyttämään, jos elämässä ei ole muuta sisältöä kuin työ ja koti.....
Itse muutin avopuolisoni kanssa yhteen vuoden seurustelun jälkeen. Me molemmat olimme noviiseja koko asiassa. Muutimme suoraan omista kodeistamme. Eikä se mielestäni tuntunut liian aikaiselta. On se aina iso muutos elämässä, kun muuttaa kumppaninsa kanssa yhteen. Mutta jos se tuntuu oikealta ratkaisulta ja puolisokin on hyvä sinulle joten ei muuta kuin GO FOR IT!!
Taloudellinen syy yhteen muutamiseen on kaikista huonoin syy.
Sina olet epavarma asiasta. Pida oma auntosi ja anna ystavallesi tilaisuus myoskin asua omillaan ja vahvistua itsenaisena yksilona.
Ei ole oikein hanta kohtaa kuskata aidin helmoista tyttoystavan helmoihin. Jokainen ihminen tarvitsee aikaa aikuistua ja toimia omana itsenaisena ihmisena.
Muuten saat huomata etta ajan kanssa hanen alkaessa itsenaistya, sina saat vuodatella aivan liian monta kyynelta kun kaikki ei menekkaan niinkuin sina uskoit/ luulit/halusit/olit jo varma.
Tietenkin olette koko ajan ystavia, eihan se omillaan asuminen ystavyytta riko, jos mitaan, niin painvastoin.
jos minulta kysyt.
Kunniakkaasti naimisiin sitten kun sen aika on.
Avoliitto on kynnysmattona olemista ennen avioliittoa, ja parempi jos sitä ei joudu koskaan kokemaan.
Mulla on kokemusta avoliitosta usealta vuodelta (naimisiin menossa kesällä). Ja eipä tuo ole yhtään kamala kokemus ollut! Hehheh. Hyvin on mennyt. Ehkä se jostain sitten voi olla kamalaa, mutta ihmiset on erilaisia.
Kannattaa antaa hänen asua yksin hetki, jotta oppii ettei pyykit peseydy itsestään eikä tiskit hoidu itestään pois. Jos muutatte yhteen pitää heti tehdä selvät pelisäännöt kotitöistä. Se on yleisin riitelyaihe uusissa avoliitoissa, varsinkin jos ootte niin nuoria vielä.
Ollaan seurusteltu miehen kanssa pian 5 vuotta ja oikeastaan heti alusta asti ollaan asuttu yhdessä (itse asuin tavatessamme vielä kotona , miehellä oli vuokra-asunto jossa sitten majailin minäkin. Silloisten opintojeni takia meidän ei kannattanut asua samassa osoitteessa, koska miehen tulojen takia en olisi saanut mitään tukia. Sen jälkeen asia on vain jäänyt..
Samassa osoitteessa ei siis vielä tänäkään päivänä asuta virallisesti, mutta samaa asuntoa kuitenkin asutaan :) Kesällä olisi tarkoitus päästä vihdoin ja viimein muuttamaan ihan oikeasti ensimmäiseen (ja toivottavasti myös viimeiseen) yhteiseen kotiin!
Joku sanoi avoliiton olevan syntiä, ja että sitten kun aika koittaa, pitäisi astella suoraan papin eteen. Itse en kuitenkaan voisi koskaan mennä naimisiin, jos en olisi ensin asunut toisen kanssa saman katon alla. Entäpä jos se yhteiselämä ei vain sujuisikaan yrityksistä huolimatta, avoliitto on silloin helpompi purkaa.
mieti ensin kunnolla että TIEDÄT