Minua harmittaa miesystäväni sukulaiset. Hän asuu isossa omakotitalossa ja on hyvin sukurakas. Hänen luokseen tulee hänen aikuinen tyttärensä ja tämän mieskaveri. Tyttärellä on masennus päällä (ongelmia äitinsä kanssa) ja hän asunut isänsä luona jo kolme viikkoa. Oma opiskelija-asunto on silti olemassa. Hän on sairaslomalla ja itkee isänsä luona äitinsä kataluutta. Isä on eronnut kolme vuotta sitten äidistä. Viikonloppuina talossa majailee myös tyttären miesystävä, miesystävän sisko ja hänen kaverinsa. Minulle ei suoraan olla tylyjä, mutta tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen sanonut miesystävälleni, että en välitä näistä jatkuvista vierasmääristä ja jättäisin tulematta taloon silloin ollenkaan. Viime sunnuntaina kyllästyin ja lähdin sieltä kesken kaiken pois. Nyt mietin, että tämänkö takia pitää hyvä suhde lopettaa kun sukulaiset ovat niin tärkeitä ja tytär on niin riippuvainen isästään (ikää 26 ja menossa naimisiinkin) Helmikuussa hän asui isin luona 4 viikkoa, kun työharjoittelu oli lähempänä. Sama tulee varmaan toistumaan ensi kesänä ja jne.. Omaan kotiini en miestä halua, koska on pienet tilat ja lapseni asuvat vielä vakituisesti kotona.
Nyt olen ajatellut että en suostu menemään sinne taloon ainakaan sukulaisten aikaan, mutta samalla tulee mieleen että onko tässä muutenkaan enää järkeä? Miehen sisko ei pidä minusta, vaikkei sitä ole suoraan sanonutkaan. Epäilen myös että he ehkä pelkäävät että olen viemässä miehen omaisuuden jos sattuisimme avioitumaan. Olemme seurustelleen 8 kk. Miesystävä on vihaa täynnä entistä vaimoaan kohtaan vieläkin eikä tunnu pääsevän yli asiasta. Minuun hän on hyvin takertunut ja pelkään että jos jätän hänet hänkin sekoaa ja joutuu lääkitykselle. Niin oli käynyt avioeron jälkeen.
Nyt olen ajatellut että en suostu menemään sinne taloon ainakaan sukulaisten aikaan, mutta samalla tulee mieleen että onko tässä muutenkaan enää järkeä? Miehen sisko ei pidä minusta, vaikkei sitä ole suoraan sanonutkaan. Epäilen myös että he ehkä pelkäävät että olen viemässä miehen omaisuuden jos sattuisimme avioitumaan. Olemme seurustelleen 8 kk. Miesystävä on vihaa täynnä entistä vaimoaan kohtaan vieläkin eikä tunnu pääsevän yli asiasta. Minuun hän on hyvin takertunut ja pelkään että jos jätän hänet hänkin sekoaa ja joutuu lääkitykselle. Niin oli käynyt avioeron jälkeen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tässä taas nähdään.
Omia lapsia kyllä ajatellaan suojellaa ja varjellaan, ( mikä tietysti on oikein )mutta toisen lapset pitäisi saada erotettua suvustaan.
Mieti asiaa sen miehen tyttären kannalta, jolla on jo välit katkenneet äitiin ja siitä noin paha masennus. Sinä itsekkäästi ajatteleva olisit katkaisemassa välit siihen isäänkin että saisit miehen kokonaan itsellesi.
Ongelmia tässä tapauksessa aiheuttaa sinun itsekkyytesi, ei tuon miehen suku. Sinun otsikkosi on " ongelmia suvusta " kuitenkaan nuo ko. ihmiset eivät ole sinulle vielä mitään sukua! Olet tuossa asiassa täysin ULKOPUOLINEN.
Sanoit tuntevasi itsesi ulkopuoliseksi ja sitähän sinä tuossa asiassa oletkin.
En halua estää heitä olemassa yhdessä. Ongelma on se, että minun pitäisi olla siellä joukossa myös jossa en viihdy. Olen sitä mieltä, että suostuisin sinne vain silloin kun siellä nämä sukulaiset eivät ole. Nykyään ovat kyllä miltei jatkuvasti. Minun pitäisi heille kokata ja hankkia ruokaa ja he puhuvat vain keskenään. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Siinä on se ongelma. Mies kinuaa minua sinne vaikka en halua mennä. Hän on tehnyt sitäkin, että vasta perille päästyämme kertoo, että iso sukulaismäärä on tulossa kylään. Jos olisin sen tiennyt, en olisi mennyt ollenkaan. Ulkopuolinenhan minä olen, sitä juuri tarkoitan. Näin sukurakkaassa perheessä siitä tulee ongelma, jota koetan nyt ratkaista.
Jos olisin asemassasi, niin en kyllä menisi siihen kuvioon. Huh sentään. Sinullahan on oma koti ja perhettäkin vielä. Miksi ihmeessä menet piikomaan miehen kotiin.
Jos viihdytte yhdessä , niin seurustelkaa ihmeessä. Elokuvia, teatteria, syömässä, tanssimassa, raveissa, kirkossa. Mikä nyt tuntuu molempia miellyttävän, niin nokka sinne. Sitten jos haluatte nukkua yhdessä, niin käytte joskus toistenne luona "yökylässä".
Minä pitäisin kodit ja huushollit ihan erillisinä. Kummallakin on perhe ja suku ja sen kanssa kumpikin toimii niinkuin parhaaksi näkee. Te kaksi vaan riiustatte keskenään ja pidätte arjen kauempana suhteestanne.
Sitten vasta kun molempien lapset on kunnolla maailmalla, niin päätätte jatkatteko seurustelua vai onko yhteisen kodin aika.
Yritän tätä keinoa, jos se enää tässä vaiheessa onnistuu. Jos ei onnistu, niin sillähän se sitten on selvä. Olen opettanut hänet niin hyvälle, ettei hän ehkä halua luopua saavutetuista eduista.
Pidä herran tähden etäisyyttä kun vielä voit. Katsele rauhassa sivusta miten mies sitten sukunsa kanssa selviää tai ei selviä, hoitele omiasi ja seukkaile miehen kanssa sitten kun häneltä aikaa liikenee.
Itse olen muuten vastaavassa tilanteessa paitsi että "annoin" miehen muuttaa luokseni jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tuosta on nyt kaksi vuotta, ja meidän päässä asiat sujuvat hyvin, mies tulee minun lasteni kanssa toimeen. Minäkin luulin tulevani hänen lastensa kanssa, mutta en näköjään tulekaan. He ovat alkaneet syyttää miestäni huonoksi isäksi (siis omani ovat teinejä, miehen lapset kolmenkympin kahta puolta), epäilevät että minä haluan viedä heiltä isän, ja lisäksi ilmeisesti katsovat että miehelleni (ainoana kiinteänä omaisuutena eron jälkeen) kuuluva huvila onkin itse asiassa heidän! Voi herran jestas. Tunnen valtavaa vittuuntumista, olenhan minäkin osasllistunut näiden miehen lasten jälkeläisten hoitoon, avannut heillekin oman kotini, voi helvetin helvetti. Tekisi mieli pistää mies asumaan omaan asuntoonsa kunnes selvittää välinsä lastensa kanssa, ja irtisanoutua siten kaikella tavalla koko kuviosta; se vaan on miestä kohtaan vähän rankkaa.
Ota opiksi, katso eteesi!
Joten, älä hankkiudu tähän tilanteeseen.
tuoma viisaus välittyi viestistä.
Todella mielenkiintoista, eipä todella olisi tullut mieleeni, että aikuiset lapsetkin heittäytyvät lapsiksi uudelleen.
olisi tehdä niin kuin uhositkin, minä ainakin teen, kiitos vielä kerran.
Ei ole mikään pakko itsellisen ihmisen katsella moista draamaa elämässään, ei todellakaan.
Vielä kerran, tämä oli timantti turhuuksien ja katkeran sävyyttämien viestin joukosta tällä areenalla. Kaikkea ihanaa jatkoonkin sinulle ja muille toivottelen.
Järki vieköön, eikä sydän, ainakin näissä asioissa.
Nyt sain todella hyvän vastauksen. Suhteen alussa ei sukulaisia näkynytkään, rumba alkoi helmikuussa. Minulla on aikuiset lapset (n. 20) mutta asuvat vielä kotona. Menin lauantai-illalla miehen luokse ja vein mennessäni jotain ruokaa. Oikeastaan oli pakkokin, kun olen hyvin allerginen eikä mies osaa kokata. Saimme oll alkuaikoina rauhassa ja lähdin kotiin sunnuntai-iltana tai maananai aamuna. Kaikki alkoi mennä pieleen helmikuussa. Ensin alkoi tämä tyttären työharjoittelu joka kesti 4 viikkoa ja mieskaveri aina myös viikonloput. Sisko ilmestyi kuvioihin samoihin aikoihin. Nyt se alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olen nyt ilmoittanut miehelle, että en aio olla missään tekemisissä enää hänen sukulaistensa kanssa, enkä siis aio tutustua edes hänen vanhempiinsa (asuvat pohjanmaalla) Sanoin miettiväni koko suhteen jatkumista. Hän ei ole vielä ilmoittanut kantaansa asiaan. Epäilen, että joko suhde loppuu tai ainoa mahdollisuus on tämä mainitsemasi systeemi. Se kyllä kuulostaa hyvältä. Tässä välissä voisi pitää kunnon seurustelutauon, vaikka kuukauden. Saisivat selvitellä rauhassa sotkujaan ja sitten tietäisi haluaako molemmat enää yrittää uusilla säännöillä.
Kiitos vastaajille, tuli uusi näköala asiaan. Myös sille ekalle katkeralle, ehkä hän käsitti koko asian alunperin väärin.
Eilen vastailin tänne, mutta jatkanpa vielä.
Ymmärrän hyvin, että kaikki parisuhteet eivät kestä ja on viisainta erota. Sen tajuan myös, että eronnut ja uudelleen sinkku löytää uuden kullan.
Mutta sitä en sitten tajuakaan, että mikä hoppu on muuttaa yhteen. Varsinkin silloin, kun mukana on perhettä.
Eikö olisi kaikkien kannalta viisainta, helpointa ja ihanintakin seukata vaan. Harrastaa sen kullan kanssa ja käydä yhdessä matkoilla ym luksusta.
Jos lapset ovat ihan pieniä ja on tarkoitus uuden kumppanin kanssa kasvattaa perhettä, niin silloin tietty ymmärrän yhteisen kodin (mutta siihen vaiheeseen ei kannata hoppuilla).
Mutta jos lapset on jo saatu ja he ovat jo nuoria/nuoria aikuisia, niin säästäkää heidät ja itsenne ylimääräiseltä sopeutumiselta ja ihmissuhdehässäköinniltä. Nuorella on ihan tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman kasvunsa kanssa, ilman että siihen kuvioon tulee vanhemman uusi puoliso ja mahdollisesti lapsetkin. Vaikka asiat menisivät hyvinkin, niin se on silti vaativaa heille.
Itse en ole vastaavassa tilanteessa, mutta jos olisin, niin en näe mitään syytä miksi haluaisin mennä mieskaverin kotiin puuhastelemaan ja emännöimään. Puhumattakaan, että haluaisin muuttaa yhteen. Hitsi vie siinä tilanteessa haluaisin vaan pitää ojennuksessa ja mieleni mukaisena sen oman kotikoloni. Mutta jos kiikarissa olis kiva kulta, niin mikä ettei olis kiva tapailla ja riiustaa.
Luin pari päivää sitten kirjoittamani viisaan ohjeen... silloin sattui justiin olemaan joku akuutti härdelli.
On totta että mieheni ja hänen lastensa tilanne on tällä hetkellä hankala. Minäkin siinä saan osani. Omat lapseni ovat tilanteeseen sopeutuneet hämmästyttävän hyvin. He ovat 14 ja 15 sekä yksi 21-vuotias, jo kotoa muuttanut. Yhteenmuuttopäätös silloin pari vuotta sitten todella syntyi jotenkin niin äkkiä etten ehtinyt kissaa sanoa... enkä pitkään miettiä.
Kyllä yhteenmuutosta on ollut myös hyviä puolia. On totta, että se on vaatinut paljon sopeutumista meiltä kaikilta. Elämään on kuitenkin tullut myös paljon uusia, hyviä asioita - ja tarkoitan itse kunkin elämään. Olemme molemmat hellyydenkipeitä ihmisiä, ja minulle tuntuu olevan ihan terveyden kannalta tärkeää riittävä fyysinen läheisyys... ja sitä nyt olisi tietysti vähemmän jos asuttaisiin eri kattojen alla. Toisaalta ehkä sitten olisi vähemmän näitä yhteenottojakin, tai sitten ei.
Ehkä perun sittenkin suoraviivaisen ohjeistukseni, että ei missään tapauksessa kannata muuttaa yhteen. Ehkä kannattaa, jos rakastaa ja on valmis tähän takkuamiseen välillä. Tottakai lasten etu pitää huomioida aina ja kaikessa. Lasten etu ei kuitenkaan ole, että he saavat määräillä vanhempansa päätöksiä. Elämä kun menee niin päin, että lapset kasvavat elämään omaa elämäänsä, ja jättävät vanhempansa sitten selviytymään omastaan...
viimeisistä lauseistasi. Minulla ei ollut mitään yhteenmuuttosuunnitelmiakaan vielä, mutta jotenkin järkytyin silti miesystävän sukulaisten käytöksestä. Olin ehtinyt kiintyä mieheen kovasti ja siksikin mielelläni hänelle kokkailin ja yhdessä hääräiltiin viikonloppuisin hänen kotonaan. Hän ei osaa tehdä ollenkaan ruokaa ja opetin häntä vähitellen sitä tekemään. Silloin kun oli lumi ym. töitä, en viitsinyt seisoa tumput suorina, kun toinenkin niitä teki.
Nyt on sellainen loukkaantunut olo ja tuntuu että osaako mieheenkään suhtautua enää niinkuin ennen. Mielessäni ei ole ollut hyötyä miehen omaisuudesta ja muutenkin olen hoitanut omat kuluni, vienyt ruokaakin mennessäni. Siihen on ollut syynä vaikeat allergiani.
Viimeksi puhelimessa sovimme että tapaamme kahden viikon päästä. Tytär on kylläkin mennyt jo opiskelijakämppäänsä. Ilmoitin puhelimessa, että en halua nähdä enää yhtäkään hänen sukulaistaan ja jos heitä ilmestyy niin lähden kotiin vaikka taksilla. Jos he tulevat käymään kotona, hänen on ilmoitettava minulle siitä etukäteen ja sitten pysyn poissa. Minusta tuntuu nyt siltä, kuin jotakin olisi suhteessamme mennyt pilalle, vaikkei mies yhtään loukkaavaa sanaa ole minulle sanonut. Aika näyttää, korjautuuko tunnesuhde enää entiselleen.
Olen viestiketjun aloittaja.
Vaikutat todella ITSEKKÄÄLTÄ, kiristät tuota miestä siitä että hän pitää suhteita yllä omiin lapsiinsa! HALOO! Voiko nainen enää itsekkäämmin käyttäytyä?
Mies on huomannut luonteesi oikean laadun ja tod näk vetää siitä omat johtopäätöksensä, mikään ei enää korjaudu "ennalleen", olet ilmituonut oikean minäsi, mikä on miehen kannalta tietysti ihan hyvä asia.
Enhän minä heitä estä tapaamasta! En vain halua olla samaan aikaan paikalla. Olisi kiva tietää, miten moni muu naisystävä viihtyy miesystävänsä sukulaisten seurassa? Minun kavereistani kaikki ovat sitä mieltä, etteivät he välittäisi seurustella koko suvun kanssa.
Eihän aloittaja ole mitenkään sanonut, ettei mies saisi pitää lapsiinsa yhteyttä. Ymmärrän täysin, että jos aloittajan on vaikeaa olla miehen sukulaisten kanssa, niin on viisasta miettiä uusia käytäntöjä. Järki mukaan ja luodaan sellaiset kuviot, jotka toimivat kaikkien kannalta.
Voihan sitä sanoa itsekkyydeksikin, mutta jos se sitä on niin se on nimenomaan tervettä itsekkyyttä. Ei semmoisiin tilanteisiin pidä ehdoin tahdoin tunkea tai luisua. Tarkoitan siis tilanteita ja ihmissuhteita, jotka kuluttavat sinua ja vievät voimasi. Voimia tarvitaan, jotta jaksat pyörittää työtä, elämää, perhettä - mitä nyt itse kullakin on.
Luin toin ensimmäisen viestisikin vielä. Herätti ajatuksia tuo kun sanot että miesystävä on täynnä vihaa entistä vaimoaan kohtaan: se ei oikein hyvää lupaa. Tässä olen omalla kohdallani ihmetellyt miksi minun lapset todella näyttävät sopeutuvan tilanteeseen hyvin ja miehen lapset sitten huonommin (vaikka ovat aikuisia). Olenko minä jotenkin paljon kamalampi ihminen kuin mieheni? En usko... Olen kyllä yrittänyt olla niin heidän kanssaan, että kaikki sujuisi hyvin. Siis tunkeutumatta liikaa, ystävällinen, auttaa pyydettäessä - vaikka kun olen työelämässä ja kolmen teinin äiti, niin eipä tästä niin ihmeisiin repeä. Meidän suhteemme on alkanut kummankin erojen jo tapahduttua - tosin molempien erot olivat aika tuoreita kun tutustuttiin. Eli emme ole syynä kummankaan eroamiseen. Tässä kohtaa haluan nostaa hattua omien lasteni isälle, joka on suhtautunut uusiosuhteeseeni joskaan nyt ei ihan riemusta kiljuen niin varsin asiallisesti kuitenkin, ja ikäänkuin antanut lapsille luvan hyväksyä äidin uusi miesystävä maailmaansa. Tällaista lupaa nykyisen mieheni lasten äiti ei todellakaan ole antanut omilleen! Hän on jotenkin sairas ihminen, puhuu meistä paskaa ympäri kaupunkia ja esittää hylättyä marttyyria jota on kohdeltu kaltoin (siis neljä vuotta erosta, haloo). Lasten pitää aina huolehtia ettei äitinsä näe eikä kuule varjoakaan miehestäni tai minusta...koska siitähän se riemu repeääkin. Mieheni ei tunne vihaa eksäänsä kohtaan, on vain sanonut toivovansa että tämä pääsisi asiasta yli ja jatkaisi elämäänsä. Minä en onneksi tunne kovin hyvin koko ihmistä, paitsi on hän yrittänyt joskus raapia minulta silmät päästä (julkisella paikalla) kun näki meidät yhdessä. Voin kuvitella että äitinsä suhtautuminen asioihin ei helpota lasten tilannetta, niin aikuisia kuin he ovatkin.
Vaikea se on sinunkaan miesystäväsi tyttären itsenäistyä, toipua masennuksestaan ja luottaa parisuhteensa vakauteen, mikäli hänen vanhempansa jatkuvasti ovat vihamielisissä väleissä. Ehkä jos jotain tuossa voit vaikuttaa, niin tuomalla kahdenkeskisissä keskusteluissa miesystävän kanssa esiin sitä näkökulmaa, että lasten toisesta vanhemmasta on yritettävä säilyttää lapselle ymmärrettävä ja hyvä kuva, on tämä sitten mimmoinen tahansa...
asiassa. Muistin että ex-vaimokaan ei kuulemma pitänyt miehen sukulaisista, ei suostunut kyläilemään 3 viimeisen vuoden aikana heidän luonaan, eikä halunnut heitä kotiinsa. Eikä koskaan tuonut ystäviään yhteiseen kotiin kylään. Edellinen naisystävä oli myös karsastanut sukulaisia.
Saattaahan nämä pohjalaissuvut olla muidenkin mielestä melko raskaita. Niitten lähellä voi tuntea itsensä todella tunkeilijaksi.
Se vie maun kaikista muistakin yhteisistä asioista.
niinsanotusti
nopeasti tunkeilijaksi..
laitetaan lukkujen taa
tavarat piilohon, ettei
vaan kukaan mee kattomahan,,
nimim.
ei tee enää vierailuja
sukurakkaaseen pohjalaisukuun,
kun rakkain ihminen siellä kuoli
Ehkä olen nyt saanut esimakua pohjalaisista. Onneksi aviomieheni oli hämäläinen (ei sukulaisissa valittamista) kuoli 5 vuotta sitten. Naisystäväni, joka ollut reilut 20 vuotta aviossa pohjalaismiehen kanssa sanoi, että sukulaiset ovat olleet todella törkeitä. Lopettivat kylläkin käymästä kylässä, kun tajusivat kenen talossa kävivät (siis vaimon omistama, luulivat sitä tietysti aviomiehen omaisuudeksi ilman muuta)