Onko kellään muulla niin, että välillä tuntuu että anopin kanssa menee tosi hyvin ja tullaan juttuun ja voi rupatella monta tuntiakin, ja sitten taas sellanen kausi että kaikki menee päin honkia ja aoppi ärsyttää mieltä kokoajan. Ärsyttävää. Ku löytäis sellasen tasapainon. Välillä oon vähän liianki läheinen sen kanssa. Saatan kertoo vaikka mitä yksityisasioita ja sit taas yhtäkkii alkaa vituttaa.
Anopista
kyrsiintynyt
5691
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
se yksityisasioista jauhaminen sen anopin kanssa. Niistä se luultavasti kyrsiintyy, kun larittelet kaikki sen oman lapsen kumppanina liian avoimesti.
ku siitä se just innostuu ja utelee kaiken maailman asiat. Ehkä selitin tän asian vaan hölmösti. Ja kysyin että oisko täällä muita "kohtalotovereita?" en kaipaa enempää vittuilukommentteuja. niitä saa päivittäin anopilta. Kiitos vain.
varmasti kaikkiin ihmissuhteisiin. Kyllähän se oma rakas ukkokin varmasti joskus ottaa todella pattiin ja joskus taas ihastuttaa kovasti.
Se on jonkinasteista tuulellakäyntiä. Se on niin pienestä kiinni mikä milloinkin on mieliala, varsinkin meilä naisilla.
Ymmärrän yskän, been there, done that too :)
Näin vuosien saatossa kuitenkin huomannut, että anoppi kannattaa pitää hieman käsivarran etäisyydellä, ei liian lähelle mennä eikä päästää. Sillä tavoin kukaan ei sano sammakoita eikä kukaan loukkaannu eikä tule väärinkäsityksiä. Anoppi ei ole ystävätär eikä äiti eikä sisko vaan anoppi. Puolison äiti. Hyvällä tuurilla kemiat voi synkata kuten hyvän työtoverin kanssa mutta kuten tältä palstaltakin ilmenee, anoppeja ja miniöitä on joka lähtöön.
Voihan ne olla ne hormoonit, tai yksinkertaisesti elämä itsessään, mikä saa ihmisen olemaan "eri tuulella". Oma luonne on tasoittunut ikävuosien myötä vaikka perusrauhalinen olen aina ollutkin. Verisukulaisiin ja ystäviin pätee yleensä se, että "ei olla naimisissa keskenään", voi ottaa välillä etäisyyttä, riidat tulee ja menee siinä missä sovintokin koska anteeksiantokykyä, huumoria ja ymmärrystä toista kohtaan riittää puolin ja toisin. Anopin ja miniän suhteissa on aika pinnalla herkkähipiäisyys, kumpikin monesti arkoja arvostelulle ja neuvoille ... riippuu tietysti yksilöstä. Kaksi tyystin erilaisesta maailmasta tulevaa eri sukupolven edustajaa joutuu aroille alueille helposti eikä todellista unohtamista ja anteeksiantoa välttämättä koskaan toiselta saa.
Oma anoppini oli koettelemus vaikka ihana ihminen onkin monessa suhteessa. Enkä mikään helppo ihminen minäkään ollut, tekisin toisin jos olisin älyllyt monia asia silloin nuorenpana. Silti periaatteessa olen samaa mieltä niistä asioista tänäkin päivänä, ei vain ole tarvetta ääneen mielipidettään sanoa. Nykyään menee todella hyvin kun tajusin, missä raameissa mennään. Kun on riittävä etäisyys, niin arkinen kanssakäyminen on helppoa ja sujuvaa. Osataan nauttia niistä yhteisistä asioista: mies ja lapset menemättä toistemme kentälle. Kaikki tyytyväisiä, mutta vuosikausia siihen meni. Niin minulle kuin anopillekin kasvun paikka.
minäkin ajattelen!
Kaikille osapuolille on helpompaa, kun tietty etäisyys säilyy.
Oppia ikä kaikki!
Miten se sitten tapahtuu käytännössä, se on eri asia - miten ollaan tekemisissä keskenään. Minulle anoppi oli ystävä, ei ystävätär - minusta se on nääs vähän eri asia. Oli kyllä helppo pitää etäisyyttä, kun kummankaan vanhemmat (rauha heidän muistolleen) eivät tulleet milloinkaan kutsumatta käymään (no, ehkä joskus sentään!).
Mutta nyt on omia miniöitä ja vävyjä - eli elämä jatkuu, nyt vaan eri roolissa!
Ja oppiminen myös...