Tämä sama asia on tapahtunut niin monta kertaa lähipiirissäni, että olisi mielenkiintoista saada ilmiölle selitys.
Takana on useamman vuoden suhde, jonka jälkeen mies ja nainen menevät naimisiin. Hommataan yhteinen koti ym. ja PAM, nainen häippäsee vuoden kahden sisään! Itsellenikin kävi noin.
En muista muutenkaan, milloin mies olisi ylipäänsä ollut lähtevä tai jättävä osapuoli ystävien ja tuttavien avio- tai avoeroissa.
Mikä ihme siinä on? Iskeekö naisille paniikki, kun hääkellot ovat soineet, eikä elämästä tullutkaan ruusuilla tanssimista ja yhtä ilotulitusta? Miksi pitää mennä naimisiin ja hankkia kaikki se, mikä "kuuluu hankkia" ja erota heti kaiken saatuaan? Miehet jäävät jälkeen ihmettelemään hoomoilasena, mitä helvettiä oikein tapahtui!
Puhutaan, että 2. vuosi on avioliitolle eroherkintä aikaa. Niin näyttää tosiaan olevan, mutta miksi? Anteeksi, kun kysyn asiaa naisilta, mutta he ovat ollet kaikissa tuntemissani tapauksissa eron alulle panijoita. Miehetkin saavat toki vastata.
Takana on useamman vuoden suhde, jonka jälkeen mies ja nainen menevät naimisiin. Hommataan yhteinen koti ym. ja PAM, nainen häippäsee vuoden kahden sisään! Itsellenikin kävi noin.
En muista muutenkaan, milloin mies olisi ylipäänsä ollut lähtevä tai jättävä osapuoli ystävien ja tuttavien avio- tai avoeroissa.
Mikä ihme siinä on? Iskeekö naisille paniikki, kun hääkellot ovat soineet, eikä elämästä tullutkaan ruusuilla tanssimista ja yhtä ilotulitusta? Miksi pitää mennä naimisiin ja hankkia kaikki se, mikä "kuuluu hankkia" ja erota heti kaiken saatuaan? Miehet jäävät jälkeen ihmettelemään hoomoilasena, mitä helvettiä oikein tapahtui!
Puhutaan, että 2. vuosi on avioliitolle eroherkintä aikaa. Niin näyttää tosiaan olevan, mutta miksi? Anteeksi, kun kysyn asiaa naisilta, mutta he ovat ollet kaikissa tuntemissani tapauksissa eron alulle panijoita. Miehetkin saavat toki vastata.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Siksi että saatuaan kaiken konventionaalisen tavan mukaisen elämän ja ulkoisen statuksen, joka naimisissa oleviin liitetään, nainen alkaa miettiä, oliko tässä nyt todella kaikki, se kuuluisa elämä ja onni. Eipä ollut, ainakaan 50%:ssa liittoja.
Sama kävi minulle. Erosin miehestäni kolmen vuoden jälkeen kun jo ensimmäisinä aviokuukausina alkoi totaalinen ahdistus ja masennus joka haittasi myös työelämää. Tosin emme olleet tuntenuut kuin muutaman kuukauden ennen häitä, joten otimme molemmat riskin. Mies väittää että on toipunut nyt erosta, ja olemme jälleen ystäviä, mutta en usko. Koko ajan on syyllinen olo että jätin hänet, mutta silloin ei todella ollut muuta mahdollisuutta. Mies ei reagoinut tilanteeseen niin että olisi alkanut parantaa lähes ei-olemassaolevaa avioliittoamme yhdessä minun kanssani, hän ei suostunut terapiaan eikä muutenkaan puhumaan ulkopuolisten kanssa, vaan syytti minua koko avioliiton epäonnistumisesta ja epäonnistumisesta hänen vaimonaan. Se oli viimeinen piste iin päälle. Silloin lähdin.
Yhteinen asunto oli tässä tapauksessa minun, ja mies vain minula vuokralla. Minä tienasin, ja toin leivän pöytään.
Olen miettinyt paljon ja useaan otteeseen, että miksi ihmiset ylipäänsä ennen pysyivät yhdessä 2o, 3o, 4o ja 5o vuotta. Olen löytänyt yhden erittäin pätevän syyn: ehkäisypilleri. Kyse on 70-luvulla syntyneitten sukupolvesta, joiden ei tarvinnut enää jäädä yhteen miehen kanssa siksi että tämä elättäisi heidät sinä ainana kun he hankkivat lapsia ja ovat kyvyttömiä olemaan itse töissä, ja lapset, kunnes nämä ovat aikuisia. Sen jälkeen kun lapsia on hankkinut, perheside vahvistuu ja asiat kuten suku tulevat psykologisesti elämässä yhä tärkeämmiksi. Perheside korvaa suhteen alkuajan huuman. Niin kauan kun lapsia ei ole aika harva tuntee kiintymystä esim. appivanhempiinsa.
Naisilla on nyt viimein aikaa ja mahdollisuus miettiä, mitä elämältä ja itseltään haluavat ja kenen kanssa haluavat elämänsä viettää. Ja mikä tärkeintä - oikeus erehtyä ja tehdä virheitä. Kyllä niistä maksaa jokainen omasta puolestaan, myös jättäjä.
eronnut nainen 28v
Voisivatko naiset miettiä hiukan aikaisemmin, mitä elämältään tahtovat? Useissa tapauksissa sitä on ollut vuosikausia aikaa miettiä ennen avioliittoa ja asuntovelkaa. "Se kaikki" on ollut siinä jo monta vuotta.
Ero tuoreeta avioliitosta on huomattavasti raskaampi kuin avoliitosta eroaminen. Miksi se herääminen pitää jättää niin myöhäiseksi? Se aiheuttaa paljon ylimääräistä tuskaa.
Miksi miehet puhuvat niin paljon ennen papin aamenta ja niin vähän sen jälkeen?
(ja kuka unohti uistimen lauteille?)
Tässähän on nyt vain kysymys siitä, että tänä päivänä naiset ovat taloudellisesti itsenäisiä ja voivat toimia kuten haluavat - ja ikiaikinen miesten toimintamallihan tässä on kyseessä. Nyt vain ollaan tasa-arvoisempia. Ei tarvitse roikkua suhteessa, jos se ei tyydytä.
Se, että tämä erohalu tulee nopeasti avioliiton solmimisen jälkeen johtunee siitä, että ennen kuin on ollut naimisissa ja sitä kokeillut, ei voi varmasti tietää mitä haluaa! Sitä vaan seurailee ympäristön tapahtumia ja elämäntapaa ja perässä mennään.. Vasta sitten arjen ja totuuden edessä huomataan, että "tämä ei ole minua varten", sitten erotaan.
Tähän kaikkeen vaikuttaa vahvasti myös epärealistiset (amerikkalaisten tv-sarjojen luomat?) odotukset avioliiton ja rakkauden suhteen: oletetaan, että se on yhtä juhlaa, huumaa ja ruusilla tanssimista. Mutta ei se ole.
Kyllä pitkissä suhteissa tulee arki vastaan jo ennen avioliittoakin. Ei naimisiin meno muuta mitään, joten sitä on turha lähteä "kokeilemaan". Jos suhde on epätyydyttävä vuosi naimisiin menon jälkeen, se on varmasti ollut sitä jo ennen naimisiin menoakin. Mikään pitkä suhde ei muutu kuin taikaiskusta huonoksi naimisiin menon vuoksi.
Naiset tuntuvat olevan ruusunpunaisten kuvitelmien vietävissä paljon enemmän kuin miehet. Kun se elämä ei muuttunutkaan shampanjaksi ja mansikoiksi, lähdetään viivana lätkimään.
Avioliittoihin pitäisi määrätä erosakko tapauskohtaisesti. Pistäisi ainakin miettimään etukäteen, mitä on tekemässä ennen kuin alttarille astelee. Silloin moni säästyisi paljolta murheelta ja harmilta.
Sen olen huomannut, että naiset ovat nykyisin paljon vaativampia kuin miehet. Miehet tyytyvät useammin perusvarmaan suhteeseen, kun naiset taas hakevat elämyksiä, kokemuksia, säihkettä ja jännitystä. Miehillä ja naisilla on erilainen käsitys arjesta.
Ei ole olemassa mitään kriisivuotta parisuhteessa. Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Eli kaikki on uutta ja ihanaan. Kun aikaa menee ja eletään normaalia arki elämää ihminen tympääntyy ja haluaa vaihtelua. Ainoa keino välttää tällaisia asioita tapahtumasta on ennen avioliittoon menemistä sopia avioehdosta. Se on reilu sopimus siinä mielessä, että kumpikaan puolisoista ei voi hyväksikäyttää toista. Kun ihminen asetetaan totuuden eteen miettimään avioehtoa, hän sanoo helposti; sinä et rakasta minua. Tämä on tyypillinen ja alhainen keino saada toinen uskomaan toisen rakkauteen ja sitoutumiskykyyn. Todellisuudessa nämä henkilöt eivät välitä kumppanistaan vaan hänen omaisuudestaan. Eli naidaan rahaa.
Nykyihminen on niin perin laiska ja kovin vähillä vastoinkäymisillä päässyt, että kun tulee mielipide-eroja, joita jokaisessa parisuhteessa tulee. niin ei kyetä joustamaan, vaan pidetään kiinni viimeiseen asti omasta mielipiteestä ja saadaan aikaan avioero.
Rakkautta on myös ymmärtää kumppania ja hänen tarpeitaan. Mikään parisuhde ei toimi, ellei ole yhteistä aikaa. Tämä yhteinen aika ei tarkoita ainoastaan kotona olemista samaan aikaan vaan puolison huomioimista. Eli lähdette matkalle kahdestaan ilman lapsia. Ne matkat, joihin lapset lähtevät, ovat erikseen. Myös parisuhdetta pitää hoitaa, ja sille tulee antaa oma aikansa.
Asian ydinhän oli se, että ihminen kyllästyy arkeen. Toinen ongelma on keskustelun puute.
Puoliso haluaa välillä samanlaista huomiota kuin parisuhteenne alussa. Vie joskus kukat, siis muulloinkin kuin syntymä tai nimipäivänä.
Voimia sinulle.
Olen muutaman kuukauden lueskellut näitä eroviestejä. Palstalla esiintyy tavan takaa muutamia outoja luuloja.
Mistä nuorehkot ihmiset ovat saaneet päähänsä, että naiset ovat vasta nyt hiljakkoin "ruvenneet luomaan uraa kodin ulkopuolella".
Toinen kummallisuus minusta(kin) on se, että vuosia avoliitoissa seilattuaan ihmiset vihdoin avioiduttaan eroavat melko pian.
Meneekö eronneilla niin hyvin Suomessa, että kannattaa suorastaan erota ja ryhtyä yksinhuoltajaksi? Vai onko eronneella hyvä status joillakin alueilla?
Ehkä avioliittoon mennään nykyisin merkillisistä syistä: haluan olla illan prinsessa, haluan kirkon ja muun hömpötyksen, haluan jännittävän kokemuksen ... Kokemuksien etsintään addiktoituu samalla tavalla kuin mihin tahansa.
Puheita kriisivuosista ja avioliiton kriisiajoista en myöskään käsitä.
Sellaista juuri elämä on: kaikkea mahtuu, aurinkoa ja myrskyä.
On päätös, ettei erota, vaikka mikä tulisi eteen.
Terv. nainen, jonka kaikki tuttavat ja sukulaiset (naiset) ovat olleet kodin ulkopuolella töissä vuosikymmeniä. Myös mummun mummut ennen sotia ja niiden aikanakin.
Eikä kukaan ole eronnut.
olen kanssasi pitkälle samaa mieltä. Minun näkökantani tähän järjettömään eromäärään en ihmisten ( laumaeläin) kykenemättömyys elää ilman, ttä heidän päätöksiin vaikutettaisiin ulkopuolelta. Sinkkuus/ avioero on ollut samanlainen muoti-ilmiö kuin aikanaan matkapuhelimet. Eli ihminen ei halua eikä kykene kantamaan vastuuta ja joustamaan parisuhteessa. Kaikkein paras vaihtoehto olisi se, että ei ole kuin yksi tili jolta hoidetaan kaikki kulut ja keskinäinen sopimus ennen avioon menemistä. Me elämme yhdessä tapahtui sitten mitä tahansa. Koska todellista rakkautta ihminen ei voi ymmärtää, kunnes on menettänyt sen. Sitten on vain liian myöhäistä, ellei ole tarpeeksi nöyryyttä yritää vielä elää yhdessä.
En usko minkään tukien tai muiden kannustavan sinkkuuteen tai vastaavaan. En vain käsitä, mitä ihminen kuvittelee hyötyvänsä, kun eroaa. Ajattelen ehkä liian vanhanaikaisesti, mutta sydän minullakin on. Enkä haluaisi ihmisten juoksevan mielihalujensa perässä, Koska siitä ei seuraa kuin täydellinen kaaos.
Oliskohan se ollut J. Leskinen, joka sanoi, että "aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että kun panee elämän risaiseksi, niin se menee todella risaiseksi".
Jäin miettimään tuota kommenttia yhdestä tilistä ja keskinäisestä sopimuksesta. Eikö juuri avioliitto ole sellainen sopimus? Minä ainakin luulin niin kun sellaisen tein. Minulle vain kävi niin, että kun mies uuden naisen löysi, vingutti yhteisen tilin korttia niin että siinä meni "siemenperunatkin". En kylläkään suosittele aviopuolisoiden totaalista taloudellista riippuvuutta.
Olen kuitenkin samaa mieltä siinä että nykyään ei taida sitoutuminen merkitä paljonkaan. Eroon kuten avioliittoonkin tarvitaan kaksi. Yksin et voi parisuhteessa elää.
Hieman potuttaa lukea tätä viestiketjua. Olen ilmeisesti Suomen ainut nainen, jonka AVIOMIES alkoikin yhtäkkiä generoida miljoona hyvää syytä erota. No, oikeus on kai nyt sitten tapahtunut. Hurraa.
Olen ollut melkein 20-v naimisissa. Enkä edes odottanut prinssessaleikkejä. Odotin että mieheni olisi paras ystäväni ja että meillä olisi jotain muutakin yhteistä kuin lapset. Todellisuusdessa tässä avioliitossa olen täysin näkymätön kuin vanha huonekalu jonka ohi kävellään vanhasta tottumuksesta "tossahan se on aina ollut" Ei keskusteluja, ei yhteisä menoja. Ei hellyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. En ole ruma ja muutenkin olen pitänyt huolta itsestäni, lapsista ja kodista. Sääli on erota, mutta näinkään en voi enää jatkaa.
On meitä ainakin kaksi :) Minun MIEHENI totesi 9 avioliittovuoden (13 yhdessäolovuoden) jälkeen, että suhteestamme puuttuu huuma. Että sillä lailla - eli turha yleistää. Kyllä ne miehetkin osaavat jättää. Arki kun rupeaa olemaa tasaista ja tylsää, niin aina voi vaihtaa uuteen ja nuorempaan huumaan.
Mulla myös 20 vuotinen liitto päättyi äskettäin . Neljä lasta synnytin kasvatin elätin , koko ajan kävin töissä ja tein pitkää päivää jotta hänellä oli mahdollisuus lomailla jne... tosin onneksi otti lapset mukaansa.
Mutta monien mutkien jälkeen , tajuttuani ettei mulla ollut muuta arvoa kuin se kuinka paljon tein töitä & palkkapussini , lopulta sanoin exälleni että "sitä saat mitä annat " ja rupesin aivan systemaattisesti kohtelemaan häntä samoin kuin hän oli kohdellut mua ! Eli kuin ilmaa - en enää ollut kiinnostunut hänestä taikka tekemisistään vaan olin välinpitämätön enkä enää kiltti ja alistuva.
Siitähän se riemu nousi ja mähän olin aivan kamala ihminen!
Niin olinkin , mutta sellainen hän oli ollut kohtaani aina ja piti sitä aivan normaalina.
Ei ollut todellakaan muuta yhteistä kuin laskut ja lapset joista tällähetkellä nuorin on 13, seuraava miltei 18 ja kaksi jo aikuista
Mulla ei ollut koskaan "oikeutta " hänen mielestään edes sairaslomaan vaan oli mikä hyvänsä niin heti hän puski niskan päällä että töistähän et kyllä ole päivääkään pois...enkä ollut.
Päivääkään en pitänyt edes äitiyslomaa nuorimmaisen synnyttyä vaan kun tyttö oli 1 1/2 päivän ikäinen olin päässyt edellisiltana sairaalasta ( normaali 24tuntia laitoksella -synnytys ei suomessa ) ja jo aamulla töissä vastasyntyneen kanssa. Hän vaati niin - kuulemma ne akat ennenkin synnytti pelon laidalla ja jatkoi töitään... Kyseessä suomalainen mies.
Mutta , terveenä olen pysynyt , samoin kaikki lapset ja nyt on uusi elämä edessä . Hetkeäkään en ole exääni kaivannut , emme edes jakaneet yhteistä vuodetta vuosiin saatikka mitään läheisyyttä.
Aikani yritin puhua ja vaikka mitä nk. piristystä , mutta sitten kun huomasin ettei mikään auta ja päätin että "saat mitä annat" niin kaikki tavallaan loksahti paikoilleen. Ei meidän ole mikään pakko asua samassa osoitteessa. Eli tavalaan vaikka ollaankin erottu niin mikään ei muuttunut - erillään oltiin jo niin monta vuotta.
Iloista , kaunista ja lämmintä kesää
t. 42v. Tirlittan
Jätin mieheni juomisen takia. Hän joi koko avioliittovuosien ajan joka viikonloppu. Saimme kaksi lasta, joten lasten hoito jäi minulle kokonaan. Odotin häntä kotiin joka ilta, mutta hän lähti joko jonkun naisen tai mieskaverin mukaan. Jouduin välillä hakemaan hänet baarista keskellä yötä. Mietin mitä sitten tapahtuisi lapsille, jos ajaisin esim. kolarin. En voinut koskaan mennä mihinkään esim. leirille, koska en voinut jättää lapsia miehen hoidettavaksi.Olimme naimisissa yli 10 vuotta. Erosin lopulta hänestä, koska lapset kärsivät isättömyydestä. Hän ei tehnyt muuta kuin nukkui töitten jälkeen tai sitten hän nukkui krapulaansa pois. Älkää sitten ihmetelkö, jos nainen jättää miehen. Uusiin naimisiin en koskaan mene. Elän sinkkuna koko loppuikäni.Kaiken lisäksi sairastuin henkisesti, psykoosiin. Elän työkyvyttömyyseläkkeen turvin, koska työhön minusta ei enää ole.
Sairastuin itsekin masennukseen avioliitossa ja 3 vuotta parasta aikaa elämässä meni aivan sumussa!
Sen jälkeen kun erosin miehestä, seuraava poikaystävä jätti minut. Silloin sairastuin fyysisesti ja nyt on jatkuva lääkitys päällä.
Olen nuori, kaunis, älykäs ja voimakas nainen, menestyvä jopa, eikä mulla ole ikinä ollut sairauksia tai masennusongelmia aiemmin.
Eli miettikää hyvät naiset ennen kuin lähdette niihin prinsessaleikkeihin siksi, että telkkarissakin koko ajan tulee sitä tositeevee-hääohjelmaa ym skeidaa!
Mies voi todella sairastuttaa fyysisesti ja henkisesti pitkäksi aikaa.
Akateeminen 28v nainen
Anteeksi kirjoitusvirheet äskeisessä!!
Akateeminen 28v nainen
Mulle kävi just näin!
Pitkälti yli kymmen vuotta auvoista avoliittoa, jonka jälkeen naimisiin, lainat, talo ja lapsi. Kyllä siinä välillä miestä vietiin. Hetkeä myöhemmin kaik män! Mitään ei jääny, paitsi isoja kysymysmerkkejä...
Elämä on!!!
mutta omasta elämästäni tiedän kaiken. Oli nuori, just 17 täyttänyt tyttönen, kun aloin seurustella ex-mieheni kanssa. Olimme 10 vuotta yhdessä, josta kaksi viimeistä aviossa. Lapsia ei ollut. Liitto päättyi lopulta siihen, että tapasin miehen ja rakastuin niin, että kaikki muurit murtui. Mitään ei ollut tehtävissä, ainoastaan ero. Mutta se, mikä alttius tähän rakastumistapahtumaan johti, juontuu pitkältä exän kanssa yhdessäolomme ajalta. Olimme jo aikanaan muutaman kuukauden erossa ja syynä oli exän kyvyttömyys ilmaista tunteitaan ja viinan kanssa humalahakuinen läträily. Mies sitten rukoili palaamaan ja vannoi parantavansa tapansa. No, hetkeksi se aina parani, mutta muuttui sitten hetken päästä entiselleen. Oliko sitten niin, että olin niin tottunut tuohon mieheen ja ajattelin, että tämmöistä se yhteiselämä varmaan yleensä on. Ei siis ollut mitään prinsessaunelmia eikä muutakaan päiväunityyppistä. Vain se, etten tiennyt paremmasta. Avioonkin mentiin miehen aktiivisuuden ja tapojensa parannuksen toivossa. Toisin kävi.
Olisin aika varovainen vetämään pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, että tilastojen mukaan naiset ovat enemmistönä erojen hakijoina. Se ei todellakaan kerro koko totuutta. Ennemminkin se kertoo siitä, että miehet ovat haluttomia ja saamattomia panemaan eroa vireille, vaikka syytä olisikin. Jättävät mielellään päätöksenteon ja likaisen työn vaimolle.
Ehkä viestini perusteella joku luuli, etten olisi kokenut noita yllä lueteltuja asioita. Olen minä. Enkä suostunut eroamaan.
Miehellä on aina ollut omat menonsa, jo työnkin takia.
Ok, niin minullakin.
Mies löysi itselleen uuden naisen, alaisensa muuten, jonka kanssa sopi jo avioituvansakin. Mutta minä sanoin että stop, mietitääs kerta vielä yhdessä. Mies olisi menettänyt liikaa erotessaan, joten hän palasi ruotuun.
Eikä tässä ehdi kaikkeen pikkuriesaan puuttua,pakko yrittää huumorillakin, kun elämässä on niin paljon kaikenlaista hauskaa puuhaa. Ja tietysti työ. Ja tottakai lapset. Ja sukulaiset. Ja harrastukset.
Mutta siis erota en aio. Eikä kuulemma enää mieskään ;)
Se on päätös, jossa horjuvaa on tuettava.
Kamala tilanne tietty olisi, jos rakastuisin hullusti. Mutta eihän niin voi sattua, kun ei altistu vaarallisille tilanteille.
Siis eihän ihminen sattumalta rakastu? Eikä sattumalta päätäkin toisin: nyt eroan.
Eihän? Herra siitä minut varjelkoon - mahtaako kuulla, kun en kuulu kirkkokuntiin.
"Jättävät mielellään päätöksenteon ja likaisen työn vaimolle."
Niinpä niin. Vaimosta ei ollut tekemään eropäätöstä edes silloin, kun jäi kiinni kuukausia kestäneestä suhteesta, josta ei edes aikonut luopua. Minun piti sanoa, että se on loppu nyt. Vaimosta ei ollut sitä sanomaan. Selän takana oli kyllä juoksemaan ja valehtelemaan.
Mies jäi kiinni salaisesta suhteesta. Pitkään valehteli, että mitään ei ole. Nainen kerran soitti ja mies meni pihalle puhumaan. Menin viereen kuuntelemaan, tempasin puhelimen kädestä ja kuulin sen ämmän siellä kämättävän. Sitten se vasta myönsi.
Tämän jälkeen suhde oli miehen puolesta ohi. En uskonut. Aikani jallitin ja kiinni jäi. Eroa ei olisi halunnut lasten takia, kun lapset sanoi jäävänsä mun luokse jos isä lähtee. Painostin miehen älyämään että se saa luvan hakea eroa ja häipyä kun oli sopan keittänytkin. Niin se lähti.
Väittää olevansa nyt onnellinen sen akkansa kanssa. Sitä on vaikea uskoa, akka on sitä kymmenen vuotta nuorempikin. Kunhan ei suostu myöntämään että teki virheen. Lapsetkaan ei halua sitä enää nähdä.
Jep. Samanlainen kohtalo mullakin. 13 vuotta yhdessä ja 2 vuotta naimisissa. Nainen vaan sai tarpeekseen.... mitä? Aina kun kysyin ja koetin jutella meistä oli kaikki hyvin ja olin ihana ihminen, mutta hän huono ja minä ansaitsin parempaa....??? En oikein ymmärtänyt siinä vaiheessa mistä oli kysymys. Tehtiin talot ja ostettiin KAIKKI mitä hän vain halusi.
Toki tuon aikaa toisen kanssa se parahin terä intohimosta laantuu. Vissiin normaalille arki tasolle?
Vaimolla oli ajoittain selkeitä masennuksen oireita, jopa puhui itsetuhoisesti, onneksi mitään itselleen tekemättä.
Häitä ennen ja sen jälkeen tuntui että hän löysi itsensä. Laihdutti todella paljon. Näki vaivaa oman ulkonäkönsä vuoksi. Bilettäminen alkoi maistua todella. Oli siis baarien seksikkäimmistä tytöistä. Alkoi saamaan huomiota muilta miehiltä.
Viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä. Hän on jäänyt kiinni kahden miehen kanssa pettämisestä, eikä ole ollut mitään yhden illan juttuja vaan pitkiä projekteja. Ollaan yhdessä puhuttu niistä ja olen aina ymmärtänyt et hän rakastaa ja haluaa jatkaa minun kanssa. Annoin ensimmäisen anteeksi, mutta tää toinen on jo liikaa.
Uskomatonta että vasta tässä kirjoittaessa näkee itsensä läpi ja nyt ymmärtää oikeestaan oman idioottimaisuutensa. Miksi olen ollut niin sinisilmäinen :( . Kai oon edellen liian pehmo (lue rakastava) kun meidän suhde päättyy ilman riitoja ja tasapuolisesti. Se jää vähä riutomaan et itse tienaan 15000 enemmän kun muija ja kaiken annan mennä tasoihin. En vaan jaksa riidella vaan tärkeintä on jatkaa omaa elämää, omien, uusien suunitelmien mukaan.
Kaikille sydämmensä murtaneille voimia. KYLLÄ SE SIITÄ!
Haiskahtaa siltä että tässä hakemalla haettiin naisten takajaloilleen nousua.
Olen eronnut mies ja erosimme juuri minun aloitteestani. Ei ollut vaimolle yllätyskään, koska yhteiselämämme oli useamman vuoden ollut kamalaa, eikä sitä olisi enää millään korjattukaan. Tunteet ei toimi tahdonvoimalla.
Kyllä muuten tunteet toimii tiettyyn pisteeseen asti tahdonvoimalla. Esim. psykoterapia perustuu juuri tähän.
Ettäkö jos "päätän" rakastaa jotain ihmistä niin se onnistuu?? Se kyllä selittää kaikenlaiset takiaiset. Esim eräs mies johon tutustuin ja jota kohtaan en kuitenkaan tuntenut mitään. Pari kertaa naitiin ja annoin ymmärtää etten ole sen kummemin kiinnostunut. Mies oli mielestänsä rakastunut minuun ja intti minunkin "oppivan rakastamaan häntä". Siinä vaiheessa mies alkoi lähinnä ällöttää minua. Kielsin yhteydenpidon, mies ei hellittänyt. Jankutti vain tuota yhtä ja samaa virttä. Kesti kauan päästä eroon miehestä, ja poliisillakin piti uhkailla.
Eli, olisinko "oppinut rakastamaan" sitä miestä, vaikka itse asiassa inhosin? En usko, eikä sellasta terapiaa olekaan joka asian muuttaisi. Se olisi jo aivopesua sitten, tai lobotomia leikkaus, eikä se olisi luonnolista ja tervettä rakkautta.
Tuskinpa vain haettiin. On tuo samainen asia tuttu muillekin.
Sinä puhut sitä paitsi eri asiasta. Teidän liittonne on ollut huono ihan molempien tietäen. Tilanne on täysin erilainen.
Samoin muutama kirjoittaja valittaa, että oltiin naimisissa 10 vuotta ja sitten erottiin. Sekin on eri tilanne. Kyse oli kaiketi siitä, että kaikki on näennäisesti ollut hyvin ja onnellisesti jo pitkään, mutta yhtäkkiä heti naimisiin mentyä liitto loppuukin kuin seinään.
Liitto voi hyvinkin kestää 10 vuotta mutta ongelmat ovat alkaneet jo toisena vuotena. Mutta esmes vaimo on raskaana eikä siinä vaiheessa asiasta ei puhuta koska yhdessä täytyy pysyä ja ehkä ongelmat on vaan ohimeneviä. Taloudelliset tekijätkin voi pitää yhdessä, ja ero jää takaraivoon hautumaan.
Tää aloittaja kyllä työnsi naiset syyllisiksi suurimpaan osaan eroista ja juuri noin että yhtäkkiä alle kaks vuotta ja moido. Kannattais tehdä vänhän laajempi otanta asiassa. En nimittäin tunne ketään joka noin äkäseen olis eronnu. Eletään vissiin toisella planeetalla. Ehkä tuollanen elämäntapa tiivistyy jossain yhteisöissä. En osaa arvioida sen enempää.
Raakkasin tuon kiinnostumisaspektin pois sanomalla "tiettyyn pisteeseen asti". Nythän on niin, että jos alunperinkään ei kiinnosta, niin sille ei voi mitään. Sen sijaan, jos jossain vaiheessa on oikeasti kiinnostanut ja tunteet sen jälkeen laimentuneet, niin siihen kyllä pystyy tahdolla vaikuttamaan.
Erojen ylivoimaisesti yleisin syy on se, että nykyään kun yhdessä jatkaminen ei enää ole hengissä pysymisen ehto, niin enää erosta ei aiheudu välitöntä uhkaa hyvinvoinnille. Nyt se eroaminen onkin muuttunut paljon helpommaksi keinoksi kuin tahtominen ja tätä erityisesti naisväki näyttäisi nyky-yhteisössä aktiivisesti toteuttavan.
Kumpi oli aktiivisempi eron vireille saattamiseksi, käytännö erilleenmuuttotoimissa ja kumpi lähti kertomaan lähipiirille, että nyt erotaan.
Minulla mies puhui erohaluista pari vuotta ja elikin halujensa mukaan, muttei saanut papereitten tekoa aikaiseksi, ei asunnon myyntiä, ei pankki- eikä vakuutusasioita, ei omaisuuden jakotoimia eikä mitään muutakaan eroon liittyviä pakollisia ja ikäviä asioita. Kirjoitteli vain nimiään valmiisiin papereihin, kun kiireiltään ehti. Muuten hän on kyllä monella tavalla toimelias, puhelias ja hyvinkin kykenevä hoitamaan vaikka mitä muita asioita. Tätä piirrettä en jaksa lakata ihmettelemästä teissä miehissä. Nostan hattua niille, jotka todella tekevät jotain asioitten eteen.
Sinä sen sanoit; avioliitto ei ole enää naiselle hengissä pysymisen ehto. Entiseen aikaan avioliitot pysyivät koossa etupäässä siksi, että useimmilla naisilla ei ollut taloudellista itsenäisyyttä, ei kodin ulkopuolista työssäkäyntiä, ei toivoa eläkkeestä, ei lasten päivähoitojärjestelmää, ei yleensäkään kaksista mahdollisuutta selvitä yh:na lasten kanssa. Yleinen asenneilmapiirikin oli avioeroja vastaan ja sellainen oli iso häpeä. Siksipä elettiin virallisesti avioliitossa oli sen sisältö sitten miten piinaava tahansa. Naiset elivät ja kärvistelivät huonoissa liitoissa sen toivossa, että miehet kuolevat aikaisemmin ja muutama iloinen leskenvuosi elämän ehtoopuolella siinteli toiveissa kuin paratiisi.
Nyt on sikäli toisin, että nainen voi aika pitkälle itsenäisesti päättää elämästään ja avioliitoissa ollaan vapaaehtoisesti.
Jotkut ihmiset haluaisivat olla vain rakastuneita koko ajan ja sitten kun elämä alkaa normalisoitumaan, pistetään homma poikki:O
Netistä löytyy useita sivustoja parisuhteen eri vaiheista. Esim.
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/parisuhteen_vaiheet/
Nykyajan meininkiä kuvastaa hyvin erään naisen kommentti:"Jos alkaa seksi tai elämä muuten tympiä, mies vain vaihtoon"! Suhteet ovat muuttuneet kertakäyttöisiksi. Siitä on kyse aika pitkälti. Suhteen eteen ei olla valmiita tekemään enää mitään. On helpompi etsiä tuoretta lihaa.
Ja kyllä, rakkaus nimenomaan on tahdosta riippuvainen! Ei kukaan ole rakastunut samaan ihmiseen koko elämäänsä. Tahto on se, joka pitää yhdessä huonompina aikoina. Tahto on myös se, joka auttaa rakentamaan rakkauden uudelleen. Jos tahtoa ei ole, suhde loppuu, kun huuma haihtuu.
vissiinkin luettu liikaa naistenlehtiä! Niistä ja iltapäivälehdistä saa just tuollasen kuvan. Oikea elämä on ihan muuta.
Vaimo halus "koe-eron" jonka aikana olis mietitty asioita ja palattu sitten yhteen mutta kaksi viikkoa kesti koe-eroa ja löysi uuden ihanan miehen!
Oltiin naimisissa vajaa kaksi vuotta ja lähes koko naimisissa olo aika oli surkeaa aikaa.Riideltiin joka asiasta vaimo halus saada kaikkea uutta ja mennä joka paikkaan.
Naimisiin meno tekee naisista tyrannin.
kitupiikin? Mikäs siinä vaimon uuden haluamisessa ja menohaluissa nyt niin kauheeta oli, paitsi tietysti se, että siihen kului rahaa. Oliko vaimo töissä ja sai omia tuloja. Mikset itse yht'äkkiä enää halunnutkaan mihinkään ulos etkä mitään uutta?