Mistä sitä aloittaisi.. Olen jo kerran aiemminkin kirjoittanut tästä samasta aiheesta, ja nyt sama painajainen tuntuu alkavan uudelleen tässäkin suhteessani.
Olen ollut vakavassa parisuhteessa jo pari vuotta, suhteessa, jossa kaikki on hyvin. Vai onko..? Ongelma on tämä: haluan sitoutua, virallisesti, rakastamani miehen kanssa. Hän on myös useasti kertonut haluavansa samaa. Silti, hän ei koskaan oma-aloitteisesti aloita keskustelua yhteisestä tulevaisuudestamme, perheestä, asunnosta yms. Ja keskustellessamme (minun aloitteestani) näistä asioista, hän on vaivautuneen oloinen. Tämä on aiheuttanut minulle jatkuvan epävarmuuden tunteen siitä, mikä minun asemani hänen elämässään on.
Yritän silti kätkeä epävarmuuden tunteeni, jotta mies ei tuntisi oloaan painostetuksi. Hän on kertonut, että alkaa epäillä omia tunteitaan minun esim. tunnustellessa/ kysyessä epäsuoraan, mitä hän tuntee minua kohtaan Silti hän sanoo aika ajoin rakastavansa minua. Epäilen silti, että millaista rakkautta se on.. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että hän on kanssani vain turvallisuuden tunteen vuoksi, jotta hänellä olisi edes joku. Hänen aikaisempi, pari vuotta kestänyt suhteensa oli ehkä hieman traumatisoiva siinä mielessä, että nainen oli hyvin dominoiva persoona. Aiheuttanut ilm. arkuutta ja pelkoakin ehkä naisia kohtaan. Itse olen määrätietoinen, mutta yritän olla mahdollisimman diplomaattinen tilanteissa, joissa tiedostan olevani päättäväinen. En myöskään yritä olla se määräävä osapuoli (en halua missään nimessä toistaa hänen exänsä mallia), vaan päinvastoin yritän osaltani toteuttaa tasapuolista vastuun, kotitöiden ja vuorovaikutuksen jakamista. Silti aloitekyky tunteiden ilmaisemisessa ja yhteisen ajan viettämisessä yms. tuntuu kuolleen hänen puoleltaan lähes tyystin.
Me molemmat olemme luonteeltamme ulospäin suuntautuneita, avoimia, tartumme herkästi hetkeen, nautimme elämästä ja olemme hyvin toimeentulevia. Molemmilla on myös laaja ystäväpiiri ja käymme ulkona usein tahoillamme, joskus yhdessä, mutta harvemmin parina. Eli mistään seikkailun halusta en usko olevan kyse kummankaan meidän kohdalla kyse. En voi myöskään tietää onko hän tyytymätön suhteeseemme, esim. seksuaalisella tasolla. Aina keskustelu tyrehtyy hiljaiseen vaivautuneisuuteen tai huumorin heittoon hänen puoleltaan.
Tällä kaikella on ollut minuun käänteisesti negatiivinen vaikutus: olen jollain tapaa, tiedostamattani, alkanut valmistautua eroon. Olin lähes sokissa huomattuani reagoivani näin, ja yritin kieltää reaktioni. Pari kuukautta onnistuin siinä, mutta nyt roska nousee pintaan: en voi enää paeta tilannetta, joka vaatii selvitystä. Olo on kuin ajelehtivalla tukilla tyynellä joella, tässä vain katsotaan mitä tapahtuu…
Pahinta oli se kerta, kun illastimme yhdessä ulkona ja oletin hänen kosivan. Kaikki merkit ennen illallista viittasivat siihen, mutta hän ei kuitenkaan lopulta tehnyt elettäkään siihen suuntaan. Nielin hämmästykseni, ja yritin keskustella vain suhteestamme yleisesti, mutta hän vaivaantui siitäkin! Lopulta olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni, että loppu yhdessä viettämämme aika sinä iltana oli yhtä tervanjuontia. Ylitseni oli tallottu, enkä koskaan ole tuntenut oloani niin idioottimaiseksi..
Itse aloin ajatella avioliittoa hänen kanssaan seurusteltuamme vuoden ja asuttuamme yhdessä jo jonkin aikaa. Olemme myös puhuneet avioliitosta ja perheestä avoimesti, ja olen yrittänyt olla kuuntelevampi osapuoli, antanut hänelle suunvuoron ja tilaa. Mutta jotenkin hän tuntuu ajattelevan nuo asiat jatkuvassa futuurissa, mahdollisuuksina, ei konkretiana.
Ongelma tässä tilanteessa on nyt se, että olen tavannut toisen. Oikeastaan tutustuin häneen vuosi sitten, ystävyyden ja yhteisen tuttavapiirin merkeissä, ilman taka-ajatuksia. Meidän välillämme on jotain sellaista, mitä en ole aiemmin kokenut, uskomaton samankaltaisuuden tunne. Häneltä saan myös kaipaamaani aloitteellisuutta, ja kiinnostuksemme ovat samoilla linjoilla. Myös hänen tunneälynsä ja persoonansa (herrasmiesmäisyys), kohteliaisuus, tavat yms. kiehtovat minua. Lisäksi olemme samalta seudulta kotoisin ja puhumme ikään kuin ”samaa kieltä”.
Uskon monogamiaan, eli olen vain yhden miehen nainen, en pysty jakautumaan kahdeksi ja inhoan valehtelua yli kaiken. En tällä iällä (27) valehtele tunteistani, vaan pyrin olemaan rehellinen tunteistani, sen vuoksikin tämä tilanne on helvetillinen. Olemme avopuolisoni kanssa myös ehtineet jo tehdä muutamia taloudellisia sitoumuksia, joskin vain irtaimistoon, eikä omaisuuden jakaminen taas viehätä ollenkaan.. Kävin sen jo kerran läpi.. Myös tulevaisuus pelottaa: taas ne yksinäiset yöt ja avuttomuuden tunne. Miten sinkkuna kaikki onnelliset parit pistääkään silmään ja oma yksinäisyys kalvaa. En halua myöskään kokea taas sitä syyllisyyttä toisen jättämisestä. Ja mitä jos uusi mies haluaakin vain seikkailla, ja jättää minut vertavuotavana yksin kokemuksensa saatuaan?
Mitä siis teen? Kuuntelen sydäntäni, ja alan taas elämäni alusta? Vai jatkan tässä tilanteessa, katson mitä avopuolisoni haluaa, ja odotan ratkaisua vuoden, kymmenen vuotta? Itse tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan, ja haluaisin jo alkaa rakentaa tulevaisuutta konkreettisemmin, mutta en yksin aktiivisena osapuolena. Lähdenkö vai jäänkö…?
Olen ollut vakavassa parisuhteessa jo pari vuotta, suhteessa, jossa kaikki on hyvin. Vai onko..? Ongelma on tämä: haluan sitoutua, virallisesti, rakastamani miehen kanssa. Hän on myös useasti kertonut haluavansa samaa. Silti, hän ei koskaan oma-aloitteisesti aloita keskustelua yhteisestä tulevaisuudestamme, perheestä, asunnosta yms. Ja keskustellessamme (minun aloitteestani) näistä asioista, hän on vaivautuneen oloinen. Tämä on aiheuttanut minulle jatkuvan epävarmuuden tunteen siitä, mikä minun asemani hänen elämässään on.
Yritän silti kätkeä epävarmuuden tunteeni, jotta mies ei tuntisi oloaan painostetuksi. Hän on kertonut, että alkaa epäillä omia tunteitaan minun esim. tunnustellessa/ kysyessä epäsuoraan, mitä hän tuntee minua kohtaan Silti hän sanoo aika ajoin rakastavansa minua. Epäilen silti, että millaista rakkautta se on.. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että hän on kanssani vain turvallisuuden tunteen vuoksi, jotta hänellä olisi edes joku. Hänen aikaisempi, pari vuotta kestänyt suhteensa oli ehkä hieman traumatisoiva siinä mielessä, että nainen oli hyvin dominoiva persoona. Aiheuttanut ilm. arkuutta ja pelkoakin ehkä naisia kohtaan. Itse olen määrätietoinen, mutta yritän olla mahdollisimman diplomaattinen tilanteissa, joissa tiedostan olevani päättäväinen. En myöskään yritä olla se määräävä osapuoli (en halua missään nimessä toistaa hänen exänsä mallia), vaan päinvastoin yritän osaltani toteuttaa tasapuolista vastuun, kotitöiden ja vuorovaikutuksen jakamista. Silti aloitekyky tunteiden ilmaisemisessa ja yhteisen ajan viettämisessä yms. tuntuu kuolleen hänen puoleltaan lähes tyystin.
Me molemmat olemme luonteeltamme ulospäin suuntautuneita, avoimia, tartumme herkästi hetkeen, nautimme elämästä ja olemme hyvin toimeentulevia. Molemmilla on myös laaja ystäväpiiri ja käymme ulkona usein tahoillamme, joskus yhdessä, mutta harvemmin parina. Eli mistään seikkailun halusta en usko olevan kyse kummankaan meidän kohdalla kyse. En voi myöskään tietää onko hän tyytymätön suhteeseemme, esim. seksuaalisella tasolla. Aina keskustelu tyrehtyy hiljaiseen vaivautuneisuuteen tai huumorin heittoon hänen puoleltaan.
Tällä kaikella on ollut minuun käänteisesti negatiivinen vaikutus: olen jollain tapaa, tiedostamattani, alkanut valmistautua eroon. Olin lähes sokissa huomattuani reagoivani näin, ja yritin kieltää reaktioni. Pari kuukautta onnistuin siinä, mutta nyt roska nousee pintaan: en voi enää paeta tilannetta, joka vaatii selvitystä. Olo on kuin ajelehtivalla tukilla tyynellä joella, tässä vain katsotaan mitä tapahtuu…
Pahinta oli se kerta, kun illastimme yhdessä ulkona ja oletin hänen kosivan. Kaikki merkit ennen illallista viittasivat siihen, mutta hän ei kuitenkaan lopulta tehnyt elettäkään siihen suuntaan. Nielin hämmästykseni, ja yritin keskustella vain suhteestamme yleisesti, mutta hän vaivaantui siitäkin! Lopulta olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni, että loppu yhdessä viettämämme aika sinä iltana oli yhtä tervanjuontia. Ylitseni oli tallottu, enkä koskaan ole tuntenut oloani niin idioottimaiseksi..
Itse aloin ajatella avioliittoa hänen kanssaan seurusteltuamme vuoden ja asuttuamme yhdessä jo jonkin aikaa. Olemme myös puhuneet avioliitosta ja perheestä avoimesti, ja olen yrittänyt olla kuuntelevampi osapuoli, antanut hänelle suunvuoron ja tilaa. Mutta jotenkin hän tuntuu ajattelevan nuo asiat jatkuvassa futuurissa, mahdollisuuksina, ei konkretiana.
Ongelma tässä tilanteessa on nyt se, että olen tavannut toisen. Oikeastaan tutustuin häneen vuosi sitten, ystävyyden ja yhteisen tuttavapiirin merkeissä, ilman taka-ajatuksia. Meidän välillämme on jotain sellaista, mitä en ole aiemmin kokenut, uskomaton samankaltaisuuden tunne. Häneltä saan myös kaipaamaani aloitteellisuutta, ja kiinnostuksemme ovat samoilla linjoilla. Myös hänen tunneälynsä ja persoonansa (herrasmiesmäisyys), kohteliaisuus, tavat yms. kiehtovat minua. Lisäksi olemme samalta seudulta kotoisin ja puhumme ikään kuin ”samaa kieltä”.
Uskon monogamiaan, eli olen vain yhden miehen nainen, en pysty jakautumaan kahdeksi ja inhoan valehtelua yli kaiken. En tällä iällä (27) valehtele tunteistani, vaan pyrin olemaan rehellinen tunteistani, sen vuoksikin tämä tilanne on helvetillinen. Olemme avopuolisoni kanssa myös ehtineet jo tehdä muutamia taloudellisia sitoumuksia, joskin vain irtaimistoon, eikä omaisuuden jakaminen taas viehätä ollenkaan.. Kävin sen jo kerran läpi.. Myös tulevaisuus pelottaa: taas ne yksinäiset yöt ja avuttomuuden tunne. Miten sinkkuna kaikki onnelliset parit pistääkään silmään ja oma yksinäisyys kalvaa. En halua myöskään kokea taas sitä syyllisyyttä toisen jättämisestä. Ja mitä jos uusi mies haluaakin vain seikkailla, ja jättää minut vertavuotavana yksin kokemuksensa saatuaan?
Mitä siis teen? Kuuntelen sydäntäni, ja alan taas elämäni alusta? Vai jatkan tässä tilanteessa, katson mitä avopuolisoni haluaa, ja odotan ratkaisua vuoden, kymmenen vuotta? Itse tunnen oloni elinvoimaisemmaksi ja paremmaksi kuin koskaan, ja haluaisin jo alkaa rakentaa tulevaisuutta konkreettisemmin, mutta en yksin aktiivisena osapuolena. Lähdenkö vai jäänkö…?
Vastaukset 8
Vanhimmat
lähetä tämä viestisi hänen sähköpostiinsa.
pitäisi olla riittävän suoraa ja avointa tekstiä että pällimpikin ymmärtää mistä on kyse.
ehkä saisit jopa todenmukaisia vastauksia.
(N) sanoi sen, mitä minä juuri ajattelin lukiessani kirjoitustasi. Olet selkeästi ja suoraan sanonut siinä, mitä tunnet ja ajattelet. Ehkä miehelläsi ei ole hajuakaan tunteistasi, eikä miehet tunnetusti osaa putkiaivoillaan lukea ajatuksia tai ymmärtää meidän naisten hienovaraisia vihjeitä ;) Oletko koskaan suoraan puhunut asiasta?
Nostapa siis kissa pöydälle ja laita kirjoituksesi vaikka miehesi sähköpostiin (ehkä kuitenkin sinuna jättäisin pois tuon toisen miehen tapaamis-kohdan, turhien ristiriitojen välttämiseksi...). Kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen, myös miehille, luulisin.
No tuohan on se tavallinen tarina, että kun omassa liitossa alkaa joku asia kalvamaan, löytyy lohtu tavalla tai toisella kohta suhteen ulkopuolelta. Tietysti löytyy, erilainen ihminen on aina kiinnostava ja "puutteessa" oleva ilahtuu heti kun joku vastaa hänen tarpeisiinsa, löytyy heti se "sielunsisaruus" että viuh vaan.
Olen kokenut tämän itse, siksi tässä kirjoitan.
En lähtenyt ihastukseni mukaan, vaan paneuduin siitä ihastumisestani saamalla rohkeudella, itsetunnolla ja energialla suhteeseeni ja sen parantamiseen, ja olen kyllä kiitellyt itseäni moneen otteeseen, että niin valitsin tehdä.
Mutta en minä silti osaa sinua neuvoa, koska me ollaan kaikki erilaisia. Sen vaan sanon, että kaikki tunteisiin liittyvä ei aina ole miehille niin yksiselitteistä kuin me naiset haluttais olevan. Ehkä sunkin miehesi mielestä on vaan vaikea puhua tunteista ja sitoutumisestakin, ehkä ne jopa pelottavat häntä, onhan kyse asiasta jota ei aina voi järjellä ohjata (tunteet) ja asiasta joka muuttaa elämän (avioliitto jne).
Ehkä et vain ole löytänyt sitä oikeaa hetkeä tai oikeaa tapaa lähestyä häntä tai ehkä hän tarvitsee enemmän aikaa tottua ajatukseen. Ehkä hän on sanonut haluavansa sitoutua myös siksi, ettei ainakaan menettäisi sinua sen takia, ettei ole koskaan niin sanonut.
Mene ja tiedä. Omasta ukostani olen vaan oppinut sen, että mikä mulle on helppoa tai jopa päivänselvää, saattaa olla hänelle ylivoimaisen vaikeaa - ja päinvastoin.
Jatka puhumista ja ajatukseen totuttamista. Ehkä se on mun ohjeeni sulle.
Olen täysin samassa tilanteessa kuin sinä ja saman ikäinen vieläpä.
Voisimmeko keksiä yhdessä jonkun ratkaisun, lyödä viisaat päämme yhteen ja toteuttaa se? :D
En tiedä.. mutta ei tätä samaa jaksa kovin kauaa. Menee oma henkinen hyvinvointi samalla. Ja pettää en osaa.
... puhut. Pettäminen ei tule kohdallani kysymykseenkään, en kestä sitä henk.koht. kiirastulta, jonka joutuisi kärsimään. Sen kerran olen käynyt läpi, ja itsesyytökset ja paha olo eivät ole kadonneet minnekään 7 vuodessa..
Toiminta riippuu hyvin paljon tilanteesta, ja siitä mitä haluaa, oikeasti. Se onkin sitten kinkkisempi asia määriteltäväksi.. Rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen... lähes mahdotonta ilm. joskus..
Vaikka kuinka tarkkaan lukisi selostuksesi, ei siitä löydä mitään syytä tuntemuksiisi. Kaikkihan on hyvin, mitä valitat.
Tuo kosimisen odotusilta oli kyllä säälittävä provo...
Odotat mieheltä jotain mihin ilmeisesti itse kykenet, mutta joka ei ole miehellesi ( eikä monelle muullekaan miehelle ) helppoa, normaalia ja luontevaa...
Nykyisen suhteen hyvät ja huonopuolet. Oletko siihen tyytyväinen vai et? Minusta paljon kertoo se että olet ihastunut toiseen. Niin ei olisi tapahtunut jos nykyisin olisi kaikki ok suhteessasi. Onko sitten se ihastuksesi parempi kuin nykyinen avokkisi. Sen arvioiminen on vaikeaa ennen kuin ollaan sukka/kalsaripyykki vaiheessa. Ainakin yö tulisi viettää yhdessä ennen kuin voi sano toisesta ihmisestä mitään. Muutenhan se ihastus perustuu pelkkään illusioon, ja omiin kuvitelmiin. Arjessa kun vasta selviää toisen todelliset piirteet. Minusta sinun kannattaisi ottaa riski omantuntosi kanssa ja sitten päättää mitä tai ketä elämältäsi tahdot
"Tällä kaikella on ollut minuun käänteisesti negatiivinen vaikutus: olen jollain tapaa, tiedostamattani, alkanut valmistautua eroon."
Tuo pysäytti minut tekstissäsi. Ihan samaa olen tehnyt minäkin!
Minä haluaisin tuntea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi, en odottaa. Futuurissa joo täälläkin puhutaan asioista, mutta mitään ei tapahdu konkreettisesti. Itsetuntoni on huonompi kuin ennen, ajattelen olevani jotenkin huono, kun en kelpaa.
Mietin ihan samoja asioita kuin sinäkin, että jatkaako vaiko ei. Ja olenko lopulta painostanut toisen sitoutumaan itseeni... Haaveilen usein miehestä, joka haluaisi minut omaksi loppuelämäkseen, olisi päättäväisempi ja tietäisi mitä haluaisi.
Vaikeata :(