Miten olette päässeet surusta yli? Mistä saitte voimaa jatkaa elämää? Millaisia vastauksia olette miettineet kysymykseen: miksi?
Läheiseni teki aivan yllättäen itsemurhan aika tarkkaan 10 vuotta sitten. Siitä jäi paljon kysymyksiä, koska kriisiapu ei antanut minulle mitään: vain lääkeresepti käteen, syö rauhoittavia. Samoin he käskivät mennä katsomaan kuollutta läheistäni. Mutta miten, koska tapa jolla hän teki lopun elämästään oli niin karmaiseva, ettei ollut paljon nähtävää.
Lisäksi kriisiapu takertui asiaan, että muu perheeni asui eri paikkakunnalla kuin minä, he saivat apua. Minun olisi tarvinnut mennä oman kuntani kriisiavun pakeille. No koetin, mutta sanottiin, että kun toiset käyvät jo muualla, mene sinäkin sinne. Eli jäin tyhjän päälle. Niinpä hukutin suruni työntekoon.
Nyt, aivan hiljakkoin, eräs ystävä teki myös aivan yllättäin itsemurhan. Silloin ajattelin, että haluan mennä hautajaisiin, koska hän oli eläissään hauska, huumorintajuinen ja fiksu ihminen. Ei koskaan esittänyt muuta kuin mitä oli.
Yllätys olikin suuri: oli kirje, jossa oli määrätty tarkoin, kuka saa menna siunaukseen. Sen jälkeen hänet poltetaan ja tuhkat ripotellaan muistolehtoon. Ei jäänyt kuin adressin lähetys omaisille.
Nyt päässäni on koko ajan kysymys miksi? Olisinko voinut estää? Kuvittelen asioita, lapsellisiakin, kuten jos olisin voittanut lotossa, olisin auttanut antamalla hänelle töitä lisää jne. ja olen vihainen kun en voittanut lotossa rahaa voidakseni auttaa.
Samoin kuvittelen, että menen yllätyskäynnille ja hän juttelee ja alkaa itkeä minua vasten elämän vaikeuksistaan ja lohdutan ja kerron, mistä saisi apua. Silti järki sanoo, että tämä on jo liian myöhäistä.
Koirani kanssa teen lenkkejä ja itken metsissä yksin. Nyt perjantaina menen psykologin luo juttelemaan asioita. Varmaan tuli takaumia ensimmäisestäkin itsemurhasta. Shokki on edelleen kova, yöunet katkonaisia. Ajatus on ensimmäisenä aamulla mielessä ja illalla viimeisenä. Lisäksi pitäisi jaksaa tukea vanhempiani, puolisoani ja sisaruksiani, hekin tunsivat vainajan hyvin.
Miten te olette saaneet ajatukset kuriin ja tolkkua arkielämään? Miten pääsitte suurimmasta surusta yli? Keskusteluapua saan psykologilta, mutta kertokaa itse, miten te saitte elämän kulkemaan entistä rataa, vai kulkeeko se enää koskaan?
Läheiseni teki aivan yllättäen itsemurhan aika tarkkaan 10 vuotta sitten. Siitä jäi paljon kysymyksiä, koska kriisiapu ei antanut minulle mitään: vain lääkeresepti käteen, syö rauhoittavia. Samoin he käskivät mennä katsomaan kuollutta läheistäni. Mutta miten, koska tapa jolla hän teki lopun elämästään oli niin karmaiseva, ettei ollut paljon nähtävää.
Lisäksi kriisiapu takertui asiaan, että muu perheeni asui eri paikkakunnalla kuin minä, he saivat apua. Minun olisi tarvinnut mennä oman kuntani kriisiavun pakeille. No koetin, mutta sanottiin, että kun toiset käyvät jo muualla, mene sinäkin sinne. Eli jäin tyhjän päälle. Niinpä hukutin suruni työntekoon.
Nyt, aivan hiljakkoin, eräs ystävä teki myös aivan yllättäin itsemurhan. Silloin ajattelin, että haluan mennä hautajaisiin, koska hän oli eläissään hauska, huumorintajuinen ja fiksu ihminen. Ei koskaan esittänyt muuta kuin mitä oli.
Yllätys olikin suuri: oli kirje, jossa oli määrätty tarkoin, kuka saa menna siunaukseen. Sen jälkeen hänet poltetaan ja tuhkat ripotellaan muistolehtoon. Ei jäänyt kuin adressin lähetys omaisille.
Nyt päässäni on koko ajan kysymys miksi? Olisinko voinut estää? Kuvittelen asioita, lapsellisiakin, kuten jos olisin voittanut lotossa, olisin auttanut antamalla hänelle töitä lisää jne. ja olen vihainen kun en voittanut lotossa rahaa voidakseni auttaa.
Samoin kuvittelen, että menen yllätyskäynnille ja hän juttelee ja alkaa itkeä minua vasten elämän vaikeuksistaan ja lohdutan ja kerron, mistä saisi apua. Silti järki sanoo, että tämä on jo liian myöhäistä.
Koirani kanssa teen lenkkejä ja itken metsissä yksin. Nyt perjantaina menen psykologin luo juttelemaan asioita. Varmaan tuli takaumia ensimmäisestäkin itsemurhasta. Shokki on edelleen kova, yöunet katkonaisia. Ajatus on ensimmäisenä aamulla mielessä ja illalla viimeisenä. Lisäksi pitäisi jaksaa tukea vanhempiani, puolisoani ja sisaruksiani, hekin tunsivat vainajan hyvin.
Miten te olette saaneet ajatukset kuriin ja tolkkua arkielämään? Miten pääsitte suurimmasta surusta yli? Keskusteluapua saan psykologilta, mutta kertokaa itse, miten te saitte elämän kulkemaan entistä rataa, vai kulkeeko se enää koskaan?
Vastaukset 19
Vanhimmat
vastata tähän millään tavalla, mutta jotenkin oudosti tämä lohdutti minua, sillä olen itse miettinyt paljon itsemurhaa. Kiitos sinulle, ehkä en yritäkään tehdä sitä, ainakaan viellä.
Koskaan ei kipu jätä lopullisesti. Muistan vieläkin sen hirvittävän, järkyttävän tuskan jollaista en ollut ikinä ennen kokenut. Minulla tapauksesta on yli kymmenen vuotta. Aluksi luulin että kuolen itsekin, en pystynyt syömään, en nukkumaan. Laihduin lähes luurangoksi. Mutta en kuollutkaan ja elämää oli vaan jatkettava kun ei muutakaan voinut. Sen sanoisin että itsensä syyttelyä ei kannata jatkaa loputtomiin, se ei hyödytä poislähtenyttä kuin ei myöskään sinua. Koeta olla armollinen itsellesi ja hoitaa itseäsi. Ei hänkään joka poistui oman käden kautta halua että läheiset täällä kituvat ja kärsivät. Hän toivoo että läheiset selviävät tilanteesta ja jatkavat elämäänsä. Jos uskot kuolemaanjälkeiseen elämään, kuten minä, niin kerran vielä kohdataan ja saadaan olla yhdessä.
Toivon voimia sinulle!
kuoleman jälkeiseen elämään ja pelkään sitä, olen aina pelännyt, että joudun jonkinlaiseen helvettiin tai loputtomaan painajaiseen vaikka olen (tai pitäisi olla) ihan aikuinen ihminen.Joskus ennen kyllä koin lohtua kuoleman jälkeisen elämän ajatuksesta, paljonkin, mutta nykyään olen niin ahdistunut siitäkin ajatuksesta, vaikka tosiaan ennen koin sen jopa erittäin positiiviseksi ja kauniiksikin ajatukseksi. No, elämä on joskus hyvää ja joskus vähän vaikeampaa, tänään on niitä vaikeampia päiviä, kiitos kuitenkin sinulle.
Tiedätkö Raamatunkohdan; Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä!
Älä siis pelkää, vaan usko ja anna itsesi Jumalan huolehtiviin käsiin.
Hän on myös suurimmassa surussa suurin lohduttaja. Ja häntä etsivä hänet löytää.
"...kuoleman jälkeiseen elämään ja pelkään sitä, olen aina pelännyt, että joudun jonkinlaiseen helvettiin tai loputtomaan painajaiseen vaikka olen (tai pitäisi olla) ihan aikuinen ihminen."
Tuotanoinniin...sitä "satukirjan rikkijärveä" tuskin tulet kokemaan...mentaalihelvetti on vaan pahempi juttu...siis mielellinen helvetti. Senhän voi jo kokea täällä maan päällä.
sillä se suru ja tuska, joka jälkeesi jää, on pohjaton. Jos vaikka tuntuu joskus tuntuu, että olet yksin, minä ajattelen ainakin sinua!
Itsemurha on ratkaisuna vain poispääsy onnettomalle ihmiselle, muttei jälkeenjääville. Kaikki kysymykset miksi? olisinko voinut vielä auttaa jotenkin? ne jäävät painamaa mieliä pitkiksi ajoiksi, ehkä eivät koskaan katoa.
Se tunne on musertava, raastava ja taakkana jälkeenjääville. Siitä ei tahdo selvitä aikuisetkaan, vaikka ovat maailmaa kokeneet ja nähneet, niin miten lapset sitten? Kun tuntuu, ettei edes normaaleista arkirutiineista saa kiinni.
toivon kaikille voimia ja muistakaa, ettei avun hakeminen ole häpeä! Jos tarvitset keskusteluapua, mene terveyskeskukseen ja pyydä lähete psykiatrille.
Rahallisessa tilanteessa kannattaa jutella pankin/rahoituslaitosten kanssa, miten asiat voitaisiin hoitaa.
Edes konkurssi ei ole häpeä, pitää ajatella, että se on rahaa vaan. Jos meneekin asunnot ja muu maallinen omaisuus, mitä et mukaasi saa, vuokra-asuntoja löytyy. Kyllä elämän pitää olla tärkeämpää kuin rahat ja maine!
tällä hetkellä mietin, että jos Jumala on, miten hän voi sallia toisen riistää hengen itseltään?
miksei kaikkivaltias katkaise köyttä, käännä auton rattia toiseen suuntaan taikka jättää pyssyn laukaisematta, jos kerran on olemassa?
olen miettinyt asiaa kyllä siltäkin kantilta, mutta en osaa "kuitata" asioita sillä, että Jumala halusi niin. tuntuu niin kieroutuneelta, että Jumala, jonka pitäisi olla lämminhenkinen ja hyväsydäminen mies (kuten pienestä asti on opetettu), miksi hän sallii järjettömyydet? ottaa pois pieniä lapsia ja antaa sairaiden ja tuskissaan olevien vanhusten olla maanpäällä, tai perheeltä äidin tai isän, kun heitä kaikkein eniten olisi tarvittu? mikä siinä on oikeutta?
ymmärrän, että luonnollinen kuolema vanhukselle taikka todella sairaalle on jotenkin helpotus ja sen ymmärtävät jäljelle jääneetkin. mutta että täysin terve nuori fiksun näköinen mies kesken elämäntyötään otetaan pois itsemurhan kanssa, sotii ajatusmaailmaani vastaan.
ehkäpä tuskani on liian iso vielä ymmärtääkseni asiaa toiselta kantilta.
Ole myös ajatellut samoin kuin sinä miksi Jumala sallii.
Mutta olen sitä mieltä että meillä on myös oma tahto, sekin on meille annettu.
Sitä en usko että Jumala halusi niin.
Minusta tuntuu että en osaa selittää sitä niin kuin sen itse ajattelen, mutta yritän.
Olen ajatellut että jos Jumala yrittäisi väkisin estää esim. minua tekemästä jotain mitä haluan, olisiko Jumala silloin väkivaltainen Jumala, sillä meillä kaikilla on oma tahto ja vapaus valita.
Entä sitten ne jotka on viety kolmekin kertaa vatsahuuhteluun lääkkeiden yliannostuksesta ja kuitenkin viimeksi onnistuneet aikeessaan, yritettiin estää mutta oma tahto kuitenkin voitti? Näitä kysymyksiä kyllä meillä riittää, eikä se ole paha asia että kysyy ja miettii se kuuluu surutyöhön sekin.
Ajattelen että läheiseni itsemurha oli hänen oma valintansa, joka minun vain on pakko se hyväksyä hänen omana tekonaan ja valintanaan, vaikka minä en sitä hyväksykkään ratkaisuna millekkään minä haluisin hänen elävän ja uskon että hänkin haluaisi elää jos olisi tiennyt mitä hänen kuolemansa aiheuttaa läheisille, suunnatonta tuskaa ja ahdistusta ikävää, loputtomia miksi kysymyksiä.
Olen myös sitä mieltä että jos se olisi ollut estettävissä se olisi estynyt.
Nämä ovat mietteitäni en tiedä tulivatko selkeästi?
Voimia sinulle lumikukka
Kummisetäni riisti henkensä viime vuonna. Olen itkenyt ja ollut murheissani siitä asti. Olen saanut väliaikaista voimaa elämän jatkamiselle ottamalla rennosti, käymällä silloin tällöin uimassa ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Olen myös piirrellyt ja laulellut. Minulla on myös kuollut isoisoäiti sekä marsu. Kaipaan heitä nytkin niin paljon, että olen suunnitellut tappavan itseni. En tiedä, kuinka kummisetäni kuoli.
Itselläni aikaa tapauksesta tänään kaksi vuotta. Oma lapseni teki itsemurhan.
Shokki oli valtava ja ihmettelen miten olen selvinnyt nämä kaksi vuotta.Nyt paremmin kylläkin kuin ensimmäisensä vuonna.Tuska ei jätä koskaan kaipaus ja ikävä on ääretön.
Joku kertoi hyvin täällä,suren ja kävelen koiran kanssa metsässä minäkin.
Meitä kohtalotovereita on jo aivan liikaa.
Kunpa ihmiset hakisivat apua ajoissa tai kertoisivat läheisilleen,jotka heistä välittävät,ei menisi kaikkien elämä pilalle lopullisesti. Sillä se ei ole vain sen itsemurhaajan elämän loppu vain kaikkien. Itsemurhaaja on kuin veteen heitetty kivi,tuska ja jälkiseuraukset leviävät monen sukupolven yli.
katso ympärillesi, kyllä joku jää sinuakin kaipaamaan. oletko miettinyt, voisitko ottaa uuden marsun? se toisi taas iloa elämääsi, kuten koirani minulle, se on isona apuna nyt kun tuskailen itse läheisten poismenoa.
se jaksaa kuunnella, ja se tulee viereeni kun itken. sen kanssa on pakko lähteä ulos, vaikkei jaksaisi liikahtaakaan. silti huomaan ulkona, että pikkulenkki ja raitis ilma saivat hiukan olon kohenemaan.
itselläni ei ole käynyt mielessä, että tekisin itselleni jotakin. tiedän läheisten tuskan, ja sitä samaa en halua tuottaa toisille. toisaaltä mietin sitäkin, että jos nyt lopetan, niin parin viikon minusta ei ole kuin kasa tuhkaa jossakin. tässäkö on se , jota elämältäni sain ja halusin?
jää kuulematta linnunlaulua, kauniita kesäaamuja. vaikka nyt tuntuu pahalta olla, tiedän, että jonakin aamuna taas huomaan eämässäni joitain pikkujuttuja, joita rakastan. se saa minut hakemaan apua ja toivomaan parasta. nyt jo huomaan kirjoituksistani, että eilisestä tuskasta huolimatta jo tänään olen hiukan positiivisemmalla tuulella.
voittaisiko elämä sittenkin?
Eälämä on arvokasta sitä ei kannata jättää kokematta, et tiedä mitä sinulla on vielä edessäpäin,olet arvokas. Itsemurha ei ole ratkaisu millekkään se on pakoa todellisuudesta,
et kestä kaipausta ja haluaisit pois täältä. Mieti sitä tuskaa jota koet kummisetäsi kuoleman takia, sitäkö sinä haluisit antaa läheisillesi,sitä se olisi heille jos tekisit itsemurhan sanon sinulle elä elä vieläkin elä älä jätä läheisiäsi helvitelliseen tuskaan.
Osta uusi marsu.
ei ehtisi saavuttaa sinua. Jumalan tiet ovat tutkimattomat ja halusit tai et, uskoit Häneen tai et: Hän rakastaa Sinua! Olen menettänyt monta sukulaista näin julmalla tavalla ja tuskaa ei helpota yhtään se kun yksi näistä oli unessa ilmestynyt vaimolleen ja kertonut miten paha hänen on olla ja käskenyt varoittaa ketään tekemästä näin järjetöntä. Kai hän oli "helvettiin" joutunut.. En halua edes tietää. Minäkin olen tästä huolimatta ollut niin masentunut että, tuo itsemurhakin on käynyt mielessä mutta.. en halua ottaa tuota riskiä.. meillä kaikilla on aika myös kuolla luotetaan siihen että, Jumalan aika on se parhain vaihtoehto! Katso eteenpäin, sieltä löytyy vapauttava valo rakasta itseäsi olet ansainnut sen.
Äitini teki itsemurhan 25 vuotta sitten. Olin tuolloin 22-.vuotias ja hoidin yksinäni kaikki hautajais ym. jutut, koska olen ainoa lapsi ja vanhempani olivat eronneet kolme vuotta aiemmin.
NO, silloin ei ollut tietoakaan mistään kriisiavuista, enkä siis koskaa sitä asiaa mitenkään työstänyt (en edes silloisen avopuolisoni kanssa). Yksinäni itkeskelin ja kulkin iltaisin ulkosalla tms...
Asia jäi käsittelemättä, kunnes 15 vuotta tapahtuman jälkeen löysin itseni terapiasta, jota kävin runsaat kolme vuotta muista syistä. Siellä sitten nousi myös tämä tekemätön surutyökin esiin.
Sittemmin olen omien elämän tapahtumieni vuoksi oppinyt ymmärtämään äitini ratkaisua enemmän kuin hyvin. Ja olen itsekin ollut pariin otteeseen sellaisessa vaikeassa tilanteessa, että olen vakavasti harkinnut itsemurhaa. MUTTA: Se, että en kuuna päivänä voisi tuottaa omille lapsilleni sitä samaa kokemusta mitä itse jouduin kokemaan, on aina saanut minut hylkäämään ajatuksen. Ja tässä sitä porsukutellaan - tosin enemmän tai vähemmän tunnevammaisena...
Ehkä tärkein asia on ymmärtää se, että itsemurhan tehnyt on tehnyt OMAN valintansa. Se ei ole riippuvainen siitä mitä muut ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Spekuloida voi aina, mutta siitä huolimatta on ymmärrettävä, että jokainen on vastuussa omista teoistaan. Jopa mielenterveydeltään järkkynyt tekee oman päätöksensä. Sä voit auttaa kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin ja silti tulos voi olla itsemurha. Itsemurha on hyvin henkilökohtainen ratkaisu ja mielestäni sen ymmärtäminen on alku toipumiselle.
Itse menetin parhaan ystäväni itsemurhan kautta 15v sitten, olimme kuin paita ja peppu lapsuudesta asti. Tein kaiken mitä nuorena ihmisenä vain kykenin auttaakseni ja silti hän päätyi ratkaisuunsa. Silloin suurin suuri minun ajatuksissani oli miten hukkaan heitettyä, mitä tuhlausta, nuori kaunis ihana ihminen... Asia oli tosi vaikea lähiympäristölle ja siitä ei voinut puhua ja kun en ollut perheenjäsen en päässyt silloin kriisiterapiaan. Suru murtautui ulos 7v myöhemmin kun menetin läheisen perheenjäseneni, kävin terapiassa ja ymmärsin myös syytelleeni itseäni ja voimattomuuttani, vaikka olin tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu ystävääni auttaakseni.
Muutama vuosi sitten sairastuin vaikeaan masennukseen ja kohtasin itse itsetuhoiset ajatukset. Olisin varmaan tappanut itseni kaikesta avusta huolimatta mitä sain, ellen olisi muistanut mitä koin kun ystäväni teki itsemurhan. Ei minua se muiden hätä liikuttanut eikä saanut jaksamaan, vaan se, että ymmärsin mitä haaskausta on heittää elämä hukkaan niin. Eli edelleen se oli oma(an kokemukseen perustuva) päätös jatkaa elämää. Nyt olen toipunut, elämä kunnossa ja mietin joskus miksi oma mieli teettää ihmisellä kaikkea ihmeellistä?
Mutta voimia Sinulle, surusta pääsee yli ja muista, että sinulla on oikeus surra. Suruhan nostaa usein mukanaan pintaan muitakin suruja joita itkee samalla, se on normaalia ja menee ohi. Rutiinit voivat auttaa, toisaalta myös irrottautuminen rutiineista, esim loma. Meillä jokaisella on omat tapamme. Jos podet unettomuutta surun vuoksi on tärkeää että mainitset asiasta terapeutille/lääkärille, jotta mahdollinen unihäiriö saadaan kuriin, se voi laukaista masennuksen pitkittyessään. Aurinkoista kevään loppua ja kesää Sinulle, voimia arkeen ja elämään muutenkin.
Menetin ensin isäni ja kaksi vuotta sitten oman poikani.Olen nyt 37vuotta etsinyt selviytymiskeinoja
elämässä jaksaa ja jatkaa eteenpäin !!!!
Kirjoituksessa jonka on kirjoittanut :ystävänsä menettänyt Kirjoitettu:10.05.2007 kello 9.12 sanotaan mielestäni se mikä meidän on tärkeää tiedostaa itsellemme Siinä on kaikki kauniisti ja asiallisesti. Viisaita sanoja. Kiitos!
Apua olen saanut sellaisesta paikasta kuin kriisikeskus. Olen siellä käynyt keskustelemassa yksin. Esimmäisen kerran jälkeen minulta kysyttiin halunko vielä tulla keskustelemaan vastattuani myöntävästi, keskustelut jatkuvat. Myöhemmin pääsee vertaistukiryhmään jossa on muita saman kokeneita.
Minulle myös sanottiin että voin mennä sinne koska tahansa vaikka ei olisi varattu aikaa edes sille päivälle.
Näissä kahden kesken keskusteluissa esitän kysymyksiäni joihinkin saan vastauksen joihinkin en, sillä tällaisissa tapauksissa jää aina kysymyksiä johon ei koskaan saa vastausta ja joihinkin voi saada vasta ajankuluessa nämä on asioita jotka vain on hyväksyttävä.
Lääkkeitä söin jonkin aikaa ne eivät tehneet minusta tunteetonta poistivat ahdistuksen.
Kysymykset joita sinulla on ovat samoja joita kaikilla itsemurhan tehneiden läheisillä on, ne lapsellisetkin kysymykset niitä on meillä kaikilla.
Meille jää ikuinen kysymys miksi? Siihen emme saa vastausta, uskon että sitä kysyn loppuelämäni.
Kysyt olisitko voinut estää, et olisi ketään ei voi vahtia 24h vuorokaudessa.
Sanoit hukuttaneesi surun työntekoon.
Tekeminen on hyvä asia sekä tuollaiset kävelyt koiran kanssa ja itkeminen, itse olen kokenut että työ ja kaikenlainen tekeminen on ihan hyväksi.
Ja se että saa puhua onko sinulla ketään ystävää joka jaksaisi kuunnella sinua?
Keskusteletteko perheesi kanssa yhdessä, lohduttavatko he sinua kuten sinä heitä, sanoppa vaikka puolisollesi että nyt olet halauksen tarpeessa, he eivät välttämättä huomaa että sinäkin tarvitset tukea kerro se heille, sillä he saattavat luulla että sinä olet vahvempi kuin muut koska tuet ja lohdutat muita surussa.
Minulla itselläni on kova puhumisen tarve, ja minua puhuminen auttaa. Puhua pitää yhä uudelleen ja uudelleen...
Mutta on se aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä mielessä ja aina kun herää yöllä ja melkein koko ajan.
Enkä usko että sitä koskaan voisi unohtaa, mutta uskon että suru ja ahdistus ajan kanssa lievenee. Ajattelen että tämän surun kanssa nyt täytyy elää se on osa minun nykyistä elämääni, minä elän sen kanssa ja pyrin elämään mahdollisimman normaalia elämää.
Uskon että Aurinko vielä paistaa, olen myös sitä mieltä että oma positiivinen asenteeni auttaa,sillä minä uskon parempaan huomiseen eikä minun tarvitse jaksaa kuin yksi päivä kerrallaan.
Vaikka olenkin positiivinen luonne tulee niitä raskaita päiviä minullekin jolloin ahdistukseni purkautuu huudan suoraa huutoa yksin ollessani,sekin helpottaa.
Aina on helpompia ja vaikeampia päiviä ne vaihtelevat, mutta silti päivä ja hetki kerrallaan enempää ei sinun tarvitse jaksaa.
Pitäisin myös tärkenä että kun apua hakee niin silloin tulisi avata itsensä myös ottamaan apu vastaan.
On olemassa myös www.itsemurhantehneidenläheiset.net
Voimia sinulle surussasi.
vastaajille! eilen olin ensimmäistä kertaa terapiassa, ja jo se, että sain keskustella täysin vieraalle ihmiselle asioista, auttoi minua paljon eteenpäin. itkin niin kovin, että minulle puhkesi todella kova päänsärkykohtaus.
pidimme myös perhepiirissä illalla "toiset hautajaiset" eli menimme muistolehtoon, veimme kukkia ja sytytimme kynttilät. pidimme hiljaisen hetken vainajan (vainajien) muistolle. sen jälkeen joimme kotonani muistokahvit. ne olivat pieniä, mutta tärkeitä eleitä. toivottavasti nämä asiat auttaisivat jollekin toisellekin omaiselle!
ikävä on edelleen valtaisa, eihän se hetkessä häviä. terapeutti helpotti oloani kertomalla, etten olisi mitenkään voinut estää kumpaakaan itsemurhaa, niin varmasti vainajat olivat ne suunnitelleet. syyllisyydentunto sai helpotusta, kun mietin monet kerrat, miksen nähnyt merkkejä (vaikka niitä ei edes ollut!). he olivat pitäneet asiansa salassa viimeiseen asti, vain piilotetut päiväkirjat paljastivat myöhemmin tapahtumien suunnitelmallisuuden.
Siltikään vaikka keskustelimme asioista, ei asiat todellakaan ole loppuunkäyty. menen taas ensi viikon perjantaina terapiaan keskustelemaan.ja hyvä niin, ainakin itse koen tarvitsevani ulkopuolista kuuntelijaa ystävieni lisäksi. ja kiitos teille vastanneille, teidänkin vastauksenne ovat olleet terapiaa minulle!
on ollut ihana huomata, että kuitenkin, tässä kylmässä maailmassa joku välittää vielä niin paljon, että viitsii vastata surussaan yksin pyörivälle, tuntemattomalle ihmiselle. näin netin kautta se on helpompaakin, nimittäin jos olisin naapurisi ja tulisin soittamaan ovikelloasi ja juttelemaan näistä asioista, kuka todella kuuntelisi silmiään pyörittämättä minun hassuja ajatuksiani tai höpinöitäni? näitä lukiessaan pysähtyy itsekin miettimään syntyjä syviä :)
toivon kaikille lukijoille oikein kaunista ja lämmintä kevättä ja kesää ja jaksamista surunne keskellä!
terapiaan haku ei ole häpeä, haetpa sitä jos koet olevasi masentunut ja itsemurhan partaalla (varsinkin sinä, hae apua!) taikka sureva omainen.
lämmin halaus kaikille ystävilleni :)
lumikukka
Todella ilahdutavaa lukea kuinka meidän kirjoitukset ja terapia olivat auttanut sinua, se on tämän varsinainen tarkoitus.
Ikävä ei lähde, aika tasaannuttaa surua ettei se ole enää "vuoristorata" joka vaikuttaa mankelilta.
Surun kohdanneet ihmiset kyllä erottaa niistä ymmärtämättömistä, kokemattomista jotka ajattelee muttei millään voi kuvitella sitä julmuutta jonka elämä pystyy antamaan menetyksen vuoksi joka on niin lopullinen!
Elä vähättele itseäsi, omaa suruasi yksinäisen höpinöiksi ja hassuiksi ajatuksiksi, ne tosin voi siltä tuntua sinusta mut' eivät ole ainakaan minulle, ei todellakaan!
Hyvää jatkoa vaan sinullekin!