Löytyykö palstalaisilta tietoa hypoteettiseen mutta hyvinkin mahdolliseen tapaukseeni?
Rakensin talon jonka hankkimisesta yksissä tuumin sovittiin. Nyt kun prikulleen 2 vuotta on kulunut (ei veroa luovutusvoitosta) niin vaimo tulee ja kertoo ettei meillä ole muuta yhteistä kuin lapset ja laina, sekä sanoo nostavansa ns. kytkintä.
Meneekö tuon oman työni osuus täysin harakalle?
Vaimo ei kuitenkaan tuohon rakentamiseen osallistunut muuten kuin vi....lemalla koko rakentamisen ajan. Ei hän sitä kyllä pystynyt juuri estämäänkään saati hidastamaan.
Jotenkin tuntuu järjen vastaiselta että minun pitäisi vielä maksaa lisää hänelle siitä ettei rakentamiseen tarvinnut ottaa enemmän velkaa teettämällä tuo työ ulkopuolisilla.
Rakensin talon jonka hankkimisesta yksissä tuumin sovittiin. Nyt kun prikulleen 2 vuotta on kulunut (ei veroa luovutusvoitosta) niin vaimo tulee ja kertoo ettei meillä ole muuta yhteistä kuin lapset ja laina, sekä sanoo nostavansa ns. kytkintä.
Meneekö tuon oman työni osuus täysin harakalle?
Vaimo ei kuitenkaan tuohon rakentamiseen osallistunut muuten kuin vi....lemalla koko rakentamisen ajan. Ei hän sitä kyllä pystynyt juuri estämäänkään saati hidastamaan.
Jotenkin tuntuu järjen vastaiselta että minun pitäisi vielä maksaa lisää hänelle siitä ettei rakentamiseen tarvinnut ottaa enemmän velkaa teettämällä tuo työ ulkopuolisilla.
Vastaukset 59
Vanhimmat
lain mukaan fifty fifty, sille et mitään voi, ellei teillä ole keskenänne muunlaista sopimusta, lähinnä avioehtoa.
Minkä takia se vaimosi sitten haluaa lähteä omilleen? Et kai vain rakastunut liikaa siihen taloon ja rakentamiseen vaimosi jäädessä kakkoseksi. Semmoista ei kukaan nainen siedä, oli se sitten toinen nainen, talo, moottoripyörä, auto, vene, kehonrakennus, kalastus taikka mikä tahansa ykkösasia miehen elämässä.
"ei meillä ole muuta yhteistä kuin lapset ja laina...Vaimo ei kuitenkaan tuohon rakentamiseen osallistunut muuten kuin vi....lemalla koko rakentamisen ajan"
Kuka niitä lapsia hoiti sillä aikaa, kun sinä olit työmaalla? Aika paha se vaimosi on, jos kaikki vapaa-aika meni vi...luun! Miksi menit naimisiin sellaisen ihmisen kanssa??
"Kuka niitä lapsia hoiti sillä aikaa, kun sinä olit työmaalla?"
12 ja 16 vuotiaat aika pitkälle pärjäävät kun saavat lämpöä ja aitoa kiinnostusta heidän asioihinsa, ruokaa ja hieman apua läksyissä. Lisäksi heidän harrastuksiinsa pääsääntöisesti kuljetuksen hoidin minä. Hänen kiinnostuksen aihe ennemminkin oli Emmerdale ja Kauniita ja Rohkeat.
"Aika paha se vaimosi on, jos kaikki vapaa-aika meni vi...luun!"
Ei se silloin tuntunut pahalta lainkaan, päinvastoin. Minä puolestani olen edelleenkin se sama putkinäköinen, helposti ennakoitava ja tunneälyltään köyhä paska joka tekee kovasti töitä, myös yhteisesti, asetettujen tavoitteiden toteutumiseksi ja johon hän alunperinkin ehkä minussa eniten ihastui omien sanojensa mukaan. "Rakastan miehiä joilla on tavoitteita" ei kuulosta tässä tilanteessa edes vitsiltä kuulostaa nyt lähinnä vitsiltä. Olisi pitänyt ilmeisesti keskittyä kavereiden kanssa juoksentelemiseen.
"Miksi menit naimisiin sellaisen ihmisen kanssa??"
Kerro sinä. Minä en enää tässä vaiheessa tiedä. Johtuneeko tuosta täydellisestä tunneälyn ja arviointikyvyn puutteesta :-)
Periatteessa (ja yleensä käytännössäkin) sovelletaan avioliittolakia juuri kuin siellä kirjattu... eli lasketaan nettovarallisuutenne, ja kummalla enemmän, maksaa "köyhemmälle" tasinkoa sen verran että "puntit tasan". Paitsi jos on ollut avioehto.
Onko muuten asuntolainassanne kumpikin velallinen... onko talon lainhuudot kummankin nimissä?
Mutta jos avioliittonne on kestänyt alle 5 vuotta, ositustanne voidaan hyvinkin sovitella "eduksesi", mutta se riippuu täysin tilanteestanne ja pesänjakajasta (ellei puolisosi suostu vapaaehtoiseen sovitteluun).
Olepa yhteydessä juristiin.
Laske työllesi hinta. Vähennä siitä vaimon työlle maksettava osa (lastenhoito, siivous, kodinhoito, pyykkäys, ruuanlaitto) ja ehdota, että pidät loput. Jäikö jotain?
Näin meillä tehtiin. Tosin rempan tekijä oli vaimo ja lapsia hoiti mies. Mies määritteli 1 v ja 8 kk kestäneen remontin työpalkoissa säästyneen noin 2000 euroa, jonka saisin viedä mennessäni ja hän pitäisi sitten loput.
Vähän tarkistin laskelmaa, ja otin mukaani 108 000 euroa. Saman summan otti ja sai mieskin. Tietysti.
Voi kun ihmiset keskittyisivät sen puolisonsa huomioon ottamiseen eivätkä oman edun tavoitteluun. Mikä ihme se on, että joku toinen laskee saavansa puolet yhteisestä omaisuudesta? Ei jokaiselle tekeleelle voi hintaa laskea, eikä tarvitsekaan. Ehkäpä juuri se toisen työn vähättely tai arvostamatta jättäminen aiheuttaa ne lähtöhalut. Ja ihan syystä.
Mitä tästä opimme? Tee sama kuin ex-mieheni: älä tee avioliiton aikana mitään, niin toinen ei voi viedä puolia mistään.
"Laske työllesi hinta. Vähennä siitä vaimon työlle maksettava osa (lastenhoito, siivous, kodinhoito, pyykkäys, ruuanlaitto) ja ehdota, että pidät loput. Jäikö jotain?"
Jäi.
Miksi oletat etten olisi hoitanut VÄHINTÄÄNKIN puolia kotimme hoitamisesta? Ruoanlaitto ja leipominen oli lasten vaatimuksesta lähestulkoon minun vastuullani. Pyykkäys sitävastoin oli täysin vaimon hoidossa, tuhosin liikaa vaatteita koska en oppinut niitä lajittelemaan. Jos vaimo vain olisi edes tuon rakentamisen ajaksi suostunut tinkimään tuosta 50/50-asenteesta kotitöiden suhteen niin ehkäpä sitä yhteistä aikaakin olisi jäänyt enemmän.
"Ehkäpä juuri se toisen työn vähättely tai arvostamatta jättäminen aiheuttaa ne lähtöhalut. Ja ihan syystä."
Varmasti. Itse en ainakaan arvostuksesta päässyt osalliseksi.
.. nyt pakko hieman loivennella, tullut tässä ketjussa harjoitettua hieman "piikittelevää" kommentointia ja jälkiviisastelua. Kuuluu tosin tyyliini (jotkut pitävät, jotkut vihaavat sitä)
Toteanpa vain, ettei tarkoitus ole ollut "lyödä lyötyä" ... vaan "tehdä pointti" niille lukijoille ketkä eivät ole vastaavassa tilanteessa kuin sinä, ja ymmärtäisivät välttyä samoilta virheiltä.
Tunnen empatiaa kohtaasi, ja toivon että asiat kuitenkin järjestyvät loppupelissä oikeudenmukaisesti.
Jos työn osuus oli esim. 10 000, talonne on nyt sen verran kuluja arvokkaampi. Yksinkertaistetusti sinulla/teillä on omaisuutta sen verran enemmän kuin mitä siitä olette maksaneet. Osituksessa kai talon arvo menisi 50-50, kuin myös menisi vieraalle maksettu 10000 €:n laina. Eli jaon (50-50)suhteen aivan samantekevää osituksen kannalta teitkö itse vai et, ja ehkä kuitenkin itsesikin edun mukaista että jaatte omaisuutta kuin että jakaisitte velkaa. M36 varmasti osaa sanoa pettääkö logiikkani.
Rehellisesti, varmaankin myönnät että vaimo jotain muutakin teki rakennusaikana kuin v***uili. Kumpikin teistä panosti omalla tavallaan ja kai rakentamispäätöstä tehdessänne otitte huomioon kuka milläkin siihen sijoittaa? Ellei hän olisi hoitanut omaa osuuttaan, ethän sinä olisi voinut rakentaa. Pointtisi vaikuttaisi nyt olevan se, että mieluummin olisit maksanut kenelle tahansa muulle täydet 10000 € kuin sallisit vaimollesi sitä puolikasta etua minkä hän lain mukaan "ansaitseekin" erotilanteessa.
Ymmärrän että "hypoteettinen ero" nyt nyppii kun elämän vasta piti oikein alkaa oman kodin valmistuttua. Vaikuttaa vaan siltä että pidit projektia vain omanasi ja suorastaan ylpeilet sillä ettet ole kiinnittänyt vaimoosi huomiota. Ei sinänsä mitään outoa, rakennusvaihe kuulemma parisuhteen suurin kriisi, mutta jos se kerran nyt on ohi niin otaa ihmeessä vaimo nyt tärkeimmäksi projektiksesi. Jospa tuo hypoteesi ei toteudukaan. Suosittelen lukemaan muiden pariskuntien rakennusajan kokemuksista, varmasti löytyy yhtäläisyyksiä ja voitte ehkä todeta että ei toisissanne niin kauhiasi vikaa olekaan, vaan ne hankaluudet melkeinpä kuuluvat asiaan...
Ei nyt liity aiheeseen eikä tähän tapaukseen mutta epäilit että vaimo olisi tehnyt muutakin kuin v-tuillut... niin meillä kyllä vaimo ei muuta tehnyt. Ei ollut vielä lapsia (eikä myöhemmin tullutkaan, sattuneista syistä) mutta lastenhuone oli suunniteltu vaimon maun mukkaan. Kun itse rakentaminen alkoi niin ei vaimo siellä työmaalla käynyt kun nakuttamassa että pitäisi miehen joskus kotonakin olla. Eli mun olisi pitänyt rakennella vain viikonloppuisin ja sillonkin ruoka-aikojen välissä ja kotiin syömään tiettyyn aikaan. Vaimo ei tuntunut ymmärtävän että se on projekti ja urakka eikä kuukausipalkkahomma. Ei auttanut puhe eikä keskustelu käytännön tasolla. Meillä oli vaan niin erilaiset näkemykset maailmanmenosta ja ne kilpistyi talonrakennusvaiheessa.
Mieheni halusi asua uudessa omakotitalossa, minä olisin viihtynyt vanhassa talossa taikka kerros- tai rivitalossa. Teimme miehen toiveen mukaan eli uuden talon. Ainoat ehtoni kompromissille olivat rakennuttaminen ammattimiehillä ja sijainti ihmisten ilmoilla kohtuullisten liikenneyhteyksien päässä. Ainoaksi omaksi panokseksi jäivät apumiehen hommat, iltasiivous ja tietysti laskujen maksu sekä perään katsominen. Iltaisin töitten jälkeen ajoimme molemmat työmaalle ja teimme siellä minkä voimme ja jaksoimme. Välillä toinen joutui olemaan pakollisissa omissa menoissaan tai lasten takia enemmän kotona. Yhtä kaikki, en ikinä olisi suostunut siihen, että mies olisi tappanut itsensä työllä ja samalla myös suhteemme olemalla ensin palkkatöissä ja kaiken vapaa-aikansa rakennuksella. Jos ei olisi ollut resursseja palkata ammattimiehiä, olisi koko taloprojekti saanut jäädä tekemättä.
... mielestäni toimii :-)
Avioliitto_ omaisuus ja velkasuhteet- omistusosuudet
Avioliitossa vallitsee omaisuuden ja velkojen erillisyyden periaate. Puolison sekä ennen avioliittoa että avioliiton aikana hankkima omaisuus kuuluu hänelle. Tietenkin puolisot voivat hankkia yhteistäkin omaisuutta. Jos muuta ei osoiteta, puolisot omistavat yhteisen omaisuuden puoliksi. Jos toinen on sijoittanut yhteiseen omaisuuteen enemmän kuin toinen, hänen omistusosuutensakin on suurempi. Jos esimerkiksi 20 000 euroa maksaneesta autosta toinen on maksanut 15 000 euroa ja toinen 5 000 euroa, omistaa toinen asutosta 75 prosenttia ja toinen 25 prosenttia. Varsinkin suurissa hankinnoissa on hyvä merkitä kauppakirjaan puolisoiden omistusosuudet.
kko 1992:168
kko 1992:93
kko 1983-II-2
_velat
Omaisuuden tapaan myös veloissa vallitsee aviopuolisoiden erillisyyden periaate. Kumpikin puoliso vastaa omista veloistaan. Tästä säännöstä laissa on yksi poikkeus. Jos nimittäin toinen puoliso on ottanut PERHEEN ELATUSTA VARTEN MUUTA KUIN RAHAVELKAA, vastaavat puolisot sen maksamisesta yhteisvastuullisesti. Tietenkin puolisot voivat ottaa yhteistäkin velkaa. Kuten yhteisen omaisuuden omistusosuudet, myös yhteisen velan velkaosuudet ovat yhtä suuret, ellei muuta osoiteta.
Suojattu omaisuus; Suojatuksi omaisuudeksi nimitetään sellaista omaisuutta, jota ei saa luovuttaa ilman aviopuolison suostumusta. Vaikka toinen puoliso omistasikin yksin puolisoiden yhteisesti kayttämän KODIN, hän ei saa luovuttaa( esimerkiksi myydä tai vuokrata) kotia ilman puolison antamaa kirjallista suostumusta. Muuta suojattua omaisuutta ovat esimerkiksi yhteisesti käytettävä asunto-irtaimisto, toisen puolison työvälineet ja toisen puolison tai lasten käyttöön tarkoitettu irtain omaisuus.
Yleensä noudatetaan nimiperiaatetta eli omaisuus katsotaan sen omaksi, jonka nimiin se on hankittu. ( Ennen vuotta 1930 solmituissa avioliitoissa omaisuus ja velat tulivat avioliiton solmimisella yleensä yhteisiksi).
helpoin ja paras vaihtoehto on yrittää elää yhdessa ja antaa puolisolle aikaa. Oma turhautuneisuus ja katkeruus pois. Tiedän kokemuksesta, kuinka vaativa projeti talon rakentaminen on. Välillä toivoisi kumppanin ymmärtävän, että ei jaksa, mutta yritä silti osoittaa rakkautta ja käy vaikka viimeisillä rahoillasi ostamassa kukakimppu, jonka viet kotiin rakennuksilta tullessasi. Nainen tarvitsee huomiota siitä, että häntä rakastetaan. Joskun olemme vain niin väsyneitä ja jokin pikkuasia saattaa paisua kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
Katso teksti arki.
Suomessa on tapauksia, joissa avioero on tullut aivan liian aikaisin, eli tasan kahden vuoden kuluttua, jolloin voidaan olettaa toisen olevan tarkoitushakuisesti omaa etua tavoitellen eroamassa. Koska en tiedä taustoja ja tosiasioita, en voi ottaa kantaa puolesta enkä vastaan, vaan kirjoitan asioista yleisellä tasolla. Ammattituomarit hoitavat niitä asioita.
Asiaahan kirjoitit omistussuhteista ja velkavastuista, ne tosin valitettavan usein sekoitetaan avio-oikeuteen (joka on avioehdoottomassa avioliitossa puolisoiden nettovarallisuuksiin).
Vaikka mies omistaisi auton 100%:sti, ja vaimo vaikka kesähuvilan kokonaan... ne molemmat ovat mukana osituksessa "omina omaisuuksinaan" kun määritetään tasinko, mitä rikkaampi maksaa köyhemmälle (vaadittaessa) niin paljon että varallisuudet saadaan yhtäsuuriksi. Millä omaisuudellaan maksaa, on maksajan päätettävissä.
Jos on avioehto, tasinkoa ei tarvitse maksaa.
Siis ennen avioitumista omassa omistuksessani olleen osakehuoneiston myyntituotosta yhteiseen asuntoomme sijoittama summa kuuluu avioliiton purkautuessa minulle?
>
Laki on asiasta harvinaisen selvä; Ei kuulu "sinulle"... ellei teillä ole avioehtoa. Miksi et ottanut selvää mitä avioliitto juridisesti (-kin) merkitsee, kun avioiduit? Yleensä ne jotka näin menettelevät, ymmärtävät heti avioehdon välttämättömyyden.
Ositettaessa ei katsota "peruutuspeiliin", ei ole merkitystä kuka raksalla painanut pitkää päivää, tai kuka on ostanut ruokaa, tai maksanut puhelinlaskut, tai hoitanut lapsia kotona, tai onko taloprojektianne rahoitettu sinun edellisen asunnon myyntivoitoilla tai bonuspalkkioillasi, tai edes sillä, jos projektiin olisi käytetty vanhemmilasi saatuja lahjoituksia.
Kun ositetaan, otetaan sen päivän tilanne kun avioeroa haettu (I-vaihe) ... se on hetki, minkä määrittää omaisuuden joka otetaan ositukseen. Hintalappu niille pistetään kun ositus suoritetaan. "rikkaampi" maksaa tasinko "köyhemmälle" niin paljon että puolisoiden nettovarallisuudet saadaan yhtäsuuriksi.
En osaa asiaa paljoa selvemmin kertoa...
Samoin on myös ilmeisestikin laita hänen ns. jemmatiliensä kanssa johon hän on säästänyt 100-200 siirroilla omalta, yhteiseltä sekä minun tililtä viimeisten 6-7 vuoden ajalta?
Seurusteluajan päätteeksi muutin miehen taloon asumaan, avoliittoon. Ostin mieheltä talosta kolmanneksen. Enempään ei ollut varaa, mutta en halunnut elää "siivelläkään".
Parin vuoden kuluttua mentiin naimisiin. Avioehtoon laitettiin että kumpikin säilyttää avioliittoa edeltävän omaisuutensa. Eli avio-omaisuus on yhteistä. Niin haluttiin molemmat.
Ennen vihkimistä puhuttiin muuttamisesta. Talo oli meille epäkäytännöllinen, eikä se tuntunut "meidän" kodilta koska se oli miehen hänen edellisestä avioliitostaan. Mies ymmärsi tuon näkökantani asiassa.
Mutta vihkimisen jälkeen asiat muuttuivat. Mies ei halua muuttaa. Meidän yhteisillä varoilla (50/50) meillä ei olisi varaa enää omakotitaloon, eikä mies halua muualla asua. Hän ei myöskään suostu maksamaan uudesta asunnostamme enempää kuin puolet. Väittää, että MINÄ en haluaisi asua kämpässä josta omistan alle puolet. Se kommentti on perua ajoilta ennen yhteen muuttoamme, jolloin puhuimme asioista yleismaallisella tasolla. Mieskin puhui silloin ettei koskaan enää menisi naimisiin (oltuaan kerran huonossa liitossa) ja niin vain mentiin ja miehen aloitteesta. Sitä paitsi, enhän nytkään omista kuin kolmanneksen, eikä se tuntunut miestä häiritsevän....
Talo vaivaa minua, ja minulle kelpaisi kerros- tai rivitalokin. Miehelle ei. Talo tuntuu olevan hänelle meidän suhdettamme tärkeämpi. Hän vetoaa täysin lapsellisiin perusteisiin miksi emme voi muuttaa. Jos minulla olisi varaa ok-taloon, voisimme muuttaa, mutta kun ei ole. Vaan miten menisi suu jos vaikka voittaisin lotossa! Varmaan taas löytyisi joku tekosyy.
Ajaudumme eroon. Mies ei ymmärrä miksi. Arvostamme eri asioita. Harmi vain, että hänen arvostuksensa tulivat esiin aavistuksen liian myöhään, vihkimisen jälkeen, tai sitten ne ovat radikaalisti muuttuneet. Voihan ihmisen mieli muuttua. Eikä koskaan tarvitse kantaa vastuuta siitä että ensin on rakennettu yhteistä elämää tiettyihin puitteisiin, ja sitten kun alkaa olla valmista toinen muuttaakkin mieltään. Sitten erotaan, jollei toinen taivu mielenmuutokseen. Eli tässä tapauksessa minun pitäisi asua tässä vtn talossa jota vihaan, ja jonka mies tiesi ennen kuin muutin tänne, siksi hän oli muuton kannalla - silloin! Olisi heti kertonut mielipiteensä, en olisi koskaan muuttanut. En itsekään voisi asua asunnossa jota puolisoni inhoaisi. Olisi päivänselvää että etsisimme meille asunnon jossa kumpikin viihtyy. Mutta miehen mielestä minun vain pitäisi sopeutua.
Koska, jos nyt ostaisimme talon jostain muualta, ja minu rahoitukseni olisi pienempi, ja sitten eroaisimme tai mies kuolisi, niin mies menettäisi rahojaan minulle, tai hänen kuollessaan hänen lapsensa edellisestä liitosta saisivat vähemmän kuin nyt. Avioehtoa mies ei suostu muuttamaan. Siis on parempi että eroamme.
Kyllä asia niin on... jos hänellä on "jemmatilillä" rahaa vaikka 11.458,41 EUR sinä päivänä kun avioerohakemuksen I-vaihe saapunut käräjäoikeuden kansliaan (eli jo ennen kuin harkinta-aika edes alkanut), niin tuo summa on korottamassa hänen nettovarallisuuttaan ja vaikuttamassa tasinkoon (nyt sinun eduksesi).
Mutta jos hän on 6 - 7 vuoden aikana myös käyttänyt rahaa ko. tililtä, sitä ei oteta huomioon. PAITSI, jos esim. viikkoa ennen erohakemuksen jättämistä nostanut tilin tyhjäksi, ja väittää hävinneensä kaiken hedelmäpeleissä Casinolla... silloin asiaan voidaan puuttua (ks. avioliittolaki).
Viikkoa ennen erohakemusta mies päättää maksaa lapsensa (edellisestä avioliitosta, ei siis meidän lapsemme) autokoulun kokonaan, vaikka olisi velvollinen maksamaan autokoulusta vain puolet? Autokouluthan eivät tunnetusti ole kovinkaan edullisia. Sitten mies siirtää rahat lapsen tilille, eikä minulla ole tietoa milloin maksu on tapahtunut, jos vielä onkaan. Puolet autokoulusta olisi ok., elatussopimukseen perustuva, mutta ei koko autokoulu. Elatussopimuksen toinen osapuoli on hoitanut osuutensa muutenkin nollalinjalla, joten ei voi väittää että hän olisi sitten korvikkeeksi maksanut jotain miehen puolesta.
mm. tuon takia en oikein ymmärrä ihmisiä jotka vaivautuvat (ymmärtävät) tehdä avioehdon, mutta jättävät sen sitten "puolitiehen" koskemaan vain ennen avioliittoa hankittua omaisuutta... tulemana voi olla juuri kuvaamasi kaltainen pattitilanne ja riita.
Näinhän sen pitäisi mennä:
Muutatte avioehtonne totaaliseksi, ja koskemaan vain avioeroa (tai no, jos tahdot/tahdotte myös jos kuolema erottaa).
Sitten myytte nykyisen talon, siitä myyntihinnasta sinule 33% ja miehellesi 67% ... niinhän ne omistussuhteet taisivat olla. Kumpikin kuittaa vanhat lainansa.
Sitten ostatte uuden talon, vaikka suhteessa 40% ja 60% ... miten sitten maksukyky riittää ja perse kestää, kumpikin ottaa oman lainan... sen verran kun tarvitsee ja sellaisella maksuajalla kuin tahtoo.
Voiko asia olla selkeämpi... eikähän nyt tuon takia erota pidä, muuttamaan vain avioehtoa sellaiseksi kuin se mielestäni pitäisi aina olla.
Mitä talosta kerroit... ymmärrän hyvin, meillä oli vastaava tilanne... muutimme "oikeesti yhteiseen" kotiin vuosi sitten, joskeenkin yllä kuvatulla järjestelyllä.
Tuo olisi varmasti rajatapaus, eikä siihen voi ottaa muuta kantaa kuin että käräjillä asia voisi kiikahtaa yhteen tai toiseen suuntaan (ko siirto olisikin mukana osituksessa, tai ei olisi) ... riippuu tapauksesta, taustoista, ja tuomarista (tai pesänjakajasta).
Se sitten on oma lukunsa, kannattaisiko tuonkaan takia mennä oikeuteen... siinä ruljanssisa saattaa se autokoulu äkkiä ruveta tuntumaan ihmeen edulliselta harjoitukselta...
Kuolemantapauksessa avioehto huomioidaan. Tuli kylmää kyytiä tämän pykälän takia:
Finlex: Avioliittolaki 103 a § (23.9.1948/681)
Kun ositus toimitetaan toisen puolison kuoltua ja ositettavan omaisuuden arvo on vähäinen, saakoon eloonjäänyt puoliso ottaa omaisuudesta, jota ei ole avio- oikeuden alaisuudesta erotettu, tarpeellista asuntoirtaimistoa sekä työvälineitä ja muuta elinkeinonsa jatkamiseksi tarvitsemaansa irtainta tavaraa, vaikka toisen puolison perilliset eivät sen johdosta voisikaan saada osalleen sitä omaisuutta, mikä muutoin olisi osituksen mukaan heille jätettävä tai luovutettava.***
Isällä ei ollut avioehtoa uudessa avioliitossaan ja siksi sen leski joka ei ole meidän äiti sai pitää enemmän kuin oltaisi annettu.
Kyse on oikeudesta käyttää avio-omaisuutta, ja toisaalta velvollisuudesta olla hukkaamatta sitä tai käyttämättä ilman puolison suostumusta.
Tyypillinen miehen kommentti, ettei pienistä rahansiirroista kannata taistella... Niinkö sinäkin teit erotessasi että vähän siirtelit pikkusummia kun ei niillä nyt mitään merkitystä ole? Jos taas exäsi olisi tehnyt niin, olisit itse ollut vaatimassa rahoja takaisin tai korvausta.
Taistelemattakin on päivänselvää että rahojen siirtelijä toimii väärin. Sellainen on vedättäjä ja kusettaja eikä sellaiseen oikeuden päätöksillä ole vaikutusta. Sellainen sen lapsistakin tulee. Pojista polvi pahenee.
Niin, avioehto voi olla voimassa myös kuoleman erottaessa, tai pelkästään jos avioerotaan. Riippuu millainen on tehty.
Avioehtoja on muutenkin erilaisia, ja mitä omaisuutta tai milloin hankittua se koskee. Ei ole yhtä mallia... ne laaditaan sen mukaan, millaisen ehdon puolisot tahtovat tehdä.
JUURI tämän vuoksi on "vaarallista" mennä tekemmään "tee-se-itse" avioehto netistä löydetyn yhden mallipohjan mukaisesti, ymmärtämättä millainen avioehto oikeasti tuli tehdyksi. Mielestäni hyvin huono paikka säästää sata tai kaksi sataa euroa, minkä juristi veloittaisi palvelustaan.
Mutta tapauksessanne ei oikestaan liity tuohon ... vaan siihen, ettei avioehtoa ollut lainkaan. Eli ositus tehdään aivan kuin avioerossakin... tällä kertaa tosin avioeron aiheutti kuolema, eikä hakemus käräjäoikeuteen.
En ottanut kantaa siihen olisiko yllä kuvattu järjestely "laillista" vai ei kun tehdään avioeron ositusta... sen määrittää tuomioistuin, jos vääryyttä kokenut asian tahtoo riitauttaa.
Mutta varmasti laitonta ja väärin on temppu, missä tyhjentää tilinsä, jemmaa rahat "patjan alle", ja väittää hävinneenä ne raveissa. Tuo yo. tapaus on mielestäni "harmaalla alueella".
Ymmärrän, jos joku periaatteesta hakee oikeutta... ja vaatii pesänjakajaa selvittämään asian laillisuuden. Pointtini yllä oli se, että pesänjakaja maksaa molemmille puolisoille paljon rahaa... ja vaikka sovittelisikin osituksen (esim. tuon autokoulurahoituksen osalta), voi pesänjakajan kulut olla kummallekin enemmän kuin "voitto" toiselle (vaikka kuinka oikeutettu olisikin). Asia tietenkin aivan eri, kun ruvetaan puhumaan kymmenien tuhansien eurojen "kupruista".
Ei aivan... avio-oikeus vaikuttaa vasta kun ollaan avioeroamassa, poikkeuksena on yhteinen koti... sitä ei voi myydä ilman puolison suostumusta vaikkei puoliso omistaisi talosta yhtään. Sama muuten pätee vaikka olisikin avioehto (mikä on oikein).
No ei kannata taisetella... jos taistelun tulemana saan korkeintaan 100 EUR mutta se maksaa minulle vähintään 200 EUR... niin edelleen, ei kannata taistella. Mutta kai se sitten on tyypillistä naisen logiikkaa, että kannattaisi.
Ei ole tarvinnut siirrellä "salaa" varoja mihinkään, avioliitoissani on ollut ja on avioehto, luonnollisesti.
En olisi, koska meillä oli avioehto... ihan omia rahojamme siirtelimme. Kavallus yhteiseltä taloustililtä olisi ollut eriasia... eikä sellaista tehty puoleen jos toiseenkaan.
Oletko tehnyt avioehdon netistä valmispohjalle? En ole tiennytkään sellaisia olevan. Hyvä kun kokemuksesta varoitit.
Oletko nyt pudonnut kelkasta?
Kirjoitit: "
Ei aivan... avio-oikeus vaikuttaa vasta kun ollaan avioeroamassa,..."
Avioerostahan tässä on kyse ollutkin.
Vääntelet asioita niin ettet itse enää tiedä missä mennään.... heh.
Oli eroamassa tai ei, avio-oikeudesta lukee avioliittolaissa. Suosittelen perehtymään riipumatta siitä onko kyse avioliiton solmimisesta, avioliitossa olemisesta tai erosta. Monesti tuntuu siltä kuin kirjoittelisit mutu-tuntumalla. Oman eron kokenut ei ole kokenut kaikkia eroja, enkä usko että olet juristi tai oikeustiedettä opiskellut.
Jos olisit lukenut edellisen kirjoituksen olisit nähnyt maininnan: mies ei suostu muuttamaan avioehtoa. Joten ohjeesi ja viisas neuvosi "muuttakaa avioehtoa" on "melko" turha. Nenäkkyytesi paistaa taas läpi näytöstäkin. Se ettei lue mihin on vastaamassa, osoittaa ylimielisyyttä ja mielenkiinnottomuutta. Halusi päteä on suurempi. Harmi vain ettet oikein päde.... Tyhmät kyselee täällä palstalla kun eivät ymmärrä ettei täällä saa asiantuntevia neuvoja. Menkööt kysymään lakipalstalle.
... on asia, joka sujuvasti sekoitetaan omistusoikeuteen... sitä se ei ole, tai tarkoita.
Avio-oikeus käytännössä "vaikuttaa" vasta, kun ruvetaan osittamaan ja määrittämään tasinkoa (pl. se yhteinen koti), tai jos toinen alkaa hävittämään omaisuuttaan... esim. typerät sijoitukset eivät ole hävittämistä.
Juristi en ole, enkä koskaan sellaista väittänytkään.
... kun ensimmäistä avioehtoa sorvattiin, ei www sivuja vielä ollut "tavisten" ulottuvilla, onneksi hyvä juristi oli. Toisen ehdon kanssa jatkoimme samalla linjalla, asiantuntija tekee hänen työnsä... ja saa siitä korvauksen.
Googlettamalla löytää kyllä avioehdon malleja... varsin helppoa. Ja joihinkin tapauksiin voi löydetty malli olla juurin sopiva, kunhan tietää ja ymmärtää mitä siinä todellakin tulee sopineeksi käyttäessään jotakin mallipohjaa.
Kyllä luin, ja viimeisen rivin myös.
En kirjoittanut "muuta avioehtoa" ... "vaan muuttakaa" avioehtoa. Koska se, ettei toinen siihen nyt suostu, ei tarkoita etteikö sitä voitaisi muuttaa kun asiasta keskustellaan ja mietitään hieman enemmän.
Toki yksinkertaisinta on tosiaan erota... jos siihen perusteluita. Kirjoittajan kuvaamat syyt silti mielestäni huonoja avioliiton lopettamiselle. Tokihan taustalla voi olla muitakin "perusteluita", joista ei kirjoittanut.
>>Seurusteluajan päätteeksi muutin miehen taloon asumaan, avoliittoon. Ostin mieheltä talosta kolmanneksen. Parin vuoden kuluttua mentiin naimisiin. Avioehtoon laitettiin että kumpikin säilyttää avioliittoa edeltävän omaisuutensa.>Koska, jos nyt ostaisimme talon jostain muualta, ja minu rahoitukseni olisi pienempi, ja sitten eroaisimme tai mies kuolisi, niin mies menettäisi rahojaan minulle, tai hänen kuollessaan hänen lapsensa edellisestä liitosta saisivat vähemmän kuin nyt. Avioehtoa mies ei suostu muuttamaan.
>>mm. tuon takia en oikein ymmärrä ihmisiä jotka vaivautuvat (ymmärtävät) tehdä avioehdon, mutta jättävät sen sitten "puolitiehen" koskemaan vain ennen avioliittoa hankittua omaisuutta... tulemana voi olla juuri kuvaamasi kaltainen pattitilanne ja riita.
... ja koetetaan muistaa jatkossa :-)
Kyllä Epäilevä Tuomas minussa meinaa nyt tosissaan nostaa päätään. Viimeksi kun selvittelin noita vakuusasioita ennen tuon raksaprojektin aloittamista niin sillä jemmatilillä oli joku € 21 tonnia. Nyt kun yritin kurkata niin eipä enää onnistunutkaan. Käyttöoikeus kadonnut.
Ei kai tässä muuta voi todeta kuin olleensa juuri niin tyhmä joksi Vaimo aina suutuspäissään haukkuikin.
Hiukkasen tietysti hatuttaa (aavistuksen verran vähättelevä lausunto) kun painat reikä pitkällä (se jonne aurinko ei yleensä paista) oletetun yhteisen hyvän eteen. Sitten maksat "vastikkeettomasta" arvonnoususta (huom. aiemmat kommenttini) oman varovaisen arvion mukaan (tarkentuu 14.5 asiantuntijoiden toimesta) €60-70 t. siitä ilosta että jaksoit kärsivällisenä kuunnella mitä ihmeellisempiä purkauksia milloin minkäkin asian suhteen. Ajankohtana kun mitään muuta ei ollut mietittävänä :-)
Kieltämättä tässä on pari vuotta tullut ajeltua ruusunpunaiset lasit silmillä odotuksella että "kyllä se tästä".
Raadollisesti ajateltuna tuolla €60 t. €20 t. jotain viimeiseltä kahdelta vuodelta
(ei tietoja muuten kuin omalta tililtäni tapahuneista siirroista pienissä kuukausittaisista erissä €7.100 ja yhteiseltä lainanhoitotililtä siirretyt €1.800) olisi ehkä kohtalaisesti tyydyttänyt nuo fyysiset tarpeet myös "yksityiseltä sektorilta".
Lievästi tuntuu olo hyväksikäytetyltä.
Raha on vain rahaa, sen tienaa muutamassa vuodessa takaisin ja kohde minne ne upottaa on selvä mutta minne kanavoida yht'äkkiä nuo tunteet? Olutkin maistuu hyvältä ainoastaan sen kahden tölkin ajan (kolmen jos tulee tulet lyötyä kiukaaseen).
Oman pika-analyysini (n. viikko) mukaan suhteemme kariutumisen syy on täysin minussa. Valmistan vähintäänkin maittavaa ruokaa ottaen myös syöjät huomioon, siivoan huolellisemmin, leivon paremmat leivät ja sämpylät (pullan tai kakkujen tekoa en ole koskaan kokeillut), pesen ikkunat, ajan nurmikot, teen osani lumitöistä, remppaan "kakkos-auton", lyhennän housuni, silitän paitani (tulen myös aina silittämäänkin ja tästä en tingi).
Ei tuossa kieltämättä tilaa tietysti näille perinteisille "naisten töille" jää jossa päteä.
Summa summarum: Olen liian itseriittoinen paska joka ei naista edes tarvitse mihinkään.
että minkälainen vaimosi oli ennen taloprojektin alkua? Miten tilanne on päässyt karkaamaan käsistäsi? Millä ajalla kerkiät kaiken tuon kuvailemasi arkityöt hoitaa, jos käyt vielä kokopäivätöissäkin? Mitä vaimosi sitten tekee, jos sinä hoidat huushollin hommat sekä sisällä että ulkona? Mikset ole ottanut tätä selvää epäsuhtaa koskaan aikaisemmin puheeksi vaimosi kanssa? Eikö teillä ole puheyhteyttä ollenkaan; vaimo kommunikoi v*lemalla, sinä vaikenemalla ja lisäämällä töitä. Näinkö?
"minkälainen vaimosi oli ennen taloprojektin alkua?"
Ennen projektin alkua ja parin ensimmäisen kuukauden ajan aivan loistava. Sitten alkoi enenevässä määrin kasaantua noita kodinhoitoon liittyviä tehtäviä rästiin. Käsitin sen viimein mielenosoitukseksi ja ryhdyin vain tekemään niitä pois.
"Millä ajalla kerkiät kaiken tuon kuvailemasi arkityöt hoitaa, jos käyt vielä kokopäivätöissäkin?"
Sillä aikaa kun odotteli maalin tai laastin kuivumista, odottelet taikinan kohoamista tai paistin kypsymistä, ehtii tehdä paljon muuta. Pitkälti kiinni organisoinnista. Työt ovat sen luontoisia että voin tehdä niitä aina siellä missä on sähköä ja riittävä valaistus. 1/2h, 1h, tai vaikkapa 12h putkeen.
Suurkiitos kuuluu myös ahkerille lapsille.
"Mitä vaimosi sitten tekee, jos sinä hoidat huushollin hommat sekä sisällä että ulkona?"
Projektin aikaisesta ajankäytöstään en tiedä muuta kuin sen että mihin hän EI aikaansa käyttänyt.
Pitää tietysti itsensä kunnossa lenkillä ja punttisalilla. Itse olen säilynyt hyvässä kuosissa tuolla hyötyliikunnalla.
"Mikset ole ottanut tätä selvää epäsuhtaa koskaan aikaisemmin puheeksi vaimosi kanssa?"
Kerran - pari ja se riitti minulle.
"Eikö teillä ole puheyhteyttä ollenkaan; vaimo kommunikoi v*lemalla, sinä vaikenemalla ja lisäämällä töitä. Näinkö?"
Suurinpiirtein näin paitsi että noita töitä olen ryhtynyt rajoittamaan. En juurikaan usko vastavi****lun voimaan.
Tuon perusteella vaimosi on suhteenne vapaamatkustaja, jolla on pelkkiä oikeuksia, muttei mitään velvollisuuksia. Hmmm...olisko syytä nostaa kissa pöydälle senkin uhalla, että saat jonkun ryöpyn niskaasi. Parempi kai sekin, kuin tuollainen kyräily.
Kysypä vaimoltasi onko hän ajatellut miten selviäisi arjesta, jos sinä vaikka loukkaisit itses raksalla ja joutuisit sairaalaan.
Luin lähes koko ketjun. Se mikä erojuttujen yhteydessä ulkopuolisilta jää huomiotta, ovat eroavien osapuolten tunteet.
Juridiselta kannalta asioista voidaan keskustella hyvinkin tylysti, mutta kun keskustelua käydään eroasioiden yhteydessä, tietynlainen ymmärrys ja "kuunteleminen" (tässä tapauksessa lukeminen) empaattisella tasolla olisi suotavaa. "Mitäs et tehnyt avioehtoa", "Mitäs otit tommosen, olisit miettinyt", "Etkö ajatellut yhtään ennakkoon". Tekis mieli kehottaaa laittamaan käsi sydämelle jokaiselle. Onko jokainen rakastuneena ensimmäiseen avioliittoon mennessään (yleensä vielä nuorena) epäillyt puolisoaan mahdolliseksi eroajaksi, pahoinpitelijäksi, v**ttuilevaksi ämmäksi, juopoksi siaksi, laiskaksi paskaksi... vaikka se ei nyt juuri tässä vaiheessa ole sellainen, eikä ole ollut koko elämänsä aikana. Ken on niin tehnyt, onko vielä onnellisesti naimisissa saman ihmisen kanssa? Lyön satasen vetoa että harvassa ovat. Saati tätä palstaa lukemassa.
Mentiin naimisiin huolehtiaksemme toisistamme - myös taloudellisesti. 12 vuoden kuluttua oli asiat päin helvettiä. Ero tuli. Ei ollut avioehtoa juuri siksi kun kuvittelimme taloudellisissa kriiseissä kuolemantapauksessa avioehdottomuuden olevan etu. Sen puuttumisesta ei erossa kyllä ollut haittaakaan. Sopuisa ero rahan kannalta oli ilman avioehtoakin.
Vihan ja kiukun tunteet purkaa helposti rahaan tai johonkin persoonattomaan. Mieluummin niin kuin haukkumalla puolisoaan. Tätä palstaa kun lukee huomaa monen kuitenkin mieluummin haukkuvan vaimoaan tai miestään. Jokainen purkaa eroahdistuksen/vtutuksen tyylillään.
Menee rahojen kanssa niin tai näin, ei se muuta sitä tosiasiaa, kun luotti kumppaniinsa, ja asiat menikin perseelleen. Kaikenlaisia hourupäitä maailmaan mahtuu ja jotkut niistä päätyy jonkun puolisoksi, eikä tämä joku ole huomannut hourupiirteitä ennen papin aamenta. Se vaan on niin, että jotkut ovat kylmän laskelmoivia, jotkut heittäytyy avioliitossa täysin vastuuttomiksi... ja ties mitä. Mutta kuka sen on kokenut ymmärtää. Kokematon ei ymmärrä.
Tsemppiä vaan. Toivotaan tämä tapaus ainutkertaiseksi elämässäsi.
"Tuon perusteella vaimosi on suhteenne vapaamatkustaja, jolla on pelkkiä oikeuksia, muttei mitään velvollisuuksia. Hmmm...olisko syytä nostaa kissa pöydälle senkin uhalla, että saat jonkun ryöpyn niskaasi. Parempi kai sekin, kuin tuollainen kyräily."
Käytiin tuo keskustelu pariin otteeseen läpi ja kun kaikkiin kysymyksiin sai perustellun vastauksen sijasta ryöpyn tunteenpurkauksia ja viikon parin mykkäkoulun niin olen katsonut paremmaksi keskittyä noiden asioiden tekemiseen sitten vaikka yksin. Vapaamatkustajaksi en ole häntä kokenut ennen liittoamme saati sen aikana. Olen myös ollut etuoikeutetussa asemassa saadessani häntä rakastaa. Ainoastaan nyt jälkeenpäin on iso joukko pieniä ja näennäisesti irrallisia asioita saanut laajemman kontekstin ja olo on hieman kuin hyväksikäytetyllä.
"Kysypä vaimoltasi onko hän ajatellut miten selviäisi arjesta, jos sinä vaikka loukkaisit itses raksalla ja joutuisit sairaalaan."
Ei tarvinnut. Onnistuin (tahallani tietenkin) telomaan luun ranteen ja kyynärpään välistä.
Ensimmäistä viikkoa lukuunottamatta ei kipsi juurikaan menoa haitannut. Luutuminen kesti tosin 2-3 viikkoa pidempään ja siihen jäi möykky jota ei ole vasemmassa kädessä. Kaiken kaikkiaan pikku haavoja lukuunottamatta projekti meni hienosti. Suuremmat ja näkymättömät haavat tulivat näköjään viiveellä.
ihmettelenkin, että onko vaimosi osallistumattomuus ollenkaan varsinainen ongelmasi. Olisko jopa niin, että tarvitsisitkin enemmän kehua, myötätuntoa ja mielen nostatusta vaimoltasi kuin varsinaista työpanoksen jakamista.
Muuten, onko tämä taloprojekti todella teidän yhteinen haaveenne, joka vaati toteuttamista? Muistatko kumpi teistä teki aloitteen projektista.
kun en jaksanut kahlata läpi kaikkia aikaisempia kommentteja enkä siis tiedä onko kukaan vielä väläyttänyt tätä klassista ja lähes pakollista kommenttia siitä, että jospa vaimollasi onkin joku ihastuksen kohde...mies salilta, töistä...ootko kiireiltäsi huomannut sen suuntaisia oireita?
"Kissa kiitoksilla elää". Olisi vain jättänyt päästelemättä niitä sammakoita suustaan. Tietysti suurempi osallistuminen olisi mahdollistanut myös ns. laatuaikaa.
Ajatus omasta talosta on ollut vaimon haave jo suurinpiirtein ensitapaamisesta. Minä kypsyin ajatukseen vasta kun talous sen mahdollisti ja ajankäyttö sen salli (näytti sallivan).
Miksipä ei voisi olla. Se olisi ainakin harvinaisen selkeä, helppo ja konkreettinen syy itsellenikin käsitellä.
Pikemminkin luulen sen johtuvan jostain neljänkympin kriisistä. Lähestulkoon samanlaisen liittomme koki hänen täyttäessään 30. Lapset eivät tarvitse ja/tai ole ehkä samalla tavalla enää riippuvaisia, työ ei ehkä tarjoa enää haasteita ilman uudelleenkoulutusta, talo viimeistelyä vaille valmis, jne. Tyhjyyden tunne?
Tällä hetkellä kun itsellä mielessä velloo kysymysten meri vailla vastauksia samanaikaisesti riehuvan rakkauden ja vihan kera...
Pitäisi kai opetella pelkästään vihaamaan. Silloin noihin kysymyksiin en edes tarvitsisi vastauksia.
Marsissa olisi sentään 37 min. pidempi vuorokausi ja 322 päivää enemmän vuodessa miettiä näitä.
Toisaalta sinne rakentaminen ja yhteydenpito sieltä asiakkaisiin toisi mukanaan koko joukon uusia haasteita :-)
Kiitos. Jää ainutkertaiseksi.
Päätin aikanani että avioidun vain kerran.
Saatan ja todennäköisesti tulevaisuudessa rakastunkin tunniksi, yöksi, viikoksi, miksei loppuelämäksikin mutta toisen nimen ilmaantuminen postilaatikkoon näyttää nyt enemmän kuin epätodennäköiseltä.
Joku sysäys, muutoskohta taikka nk. kriisi pistää ihmisen yleensä tuulettamaan elämäänsä. Sen ilmenemismuodot sitten vaihtelevat; uusi suhde, uusi ammatti, avioero...vikapäätä etsitään puolisosta, oamkotityömaasta, työkavereista, pomosta jne. vaikka vastaus löytyy omien korvien välistä.
Jospa vaimosikin tajusi taloprojektin päätyttyä, ettei tämä olekaan hänen unelmansa. Vaikka naisia usein syytetään persoiksi rahalle (miehen tienaamalle Huom!) ja tavaralle, en sitä ihan allekirjoita. Itsetäni tiedän, että mitä enemmän tulee vuosia sitä merkityksettömämmiksi moiset aineelliset asiat tulevat ja se tunnepuoli korostuu suhteessa mieheen. Tutkitusti on niin, että ihmisen saavuttaessa tietyn aineellisen turvallisuuden tason, ei onnellisuus siitä enää lisäänny vaikka mammonaa tulis ovista ja ikkunoista.
Aika kummalliseksi menee, jos uusi omakotitalo on ollut vaimosi ilmaisema haave koko ajan. Eikö hän muutenkaan tiedä mitä oikein haluaa? Ymmärrän turhautumasi, kun se ei toteutettuna sitten enää kelvannutkaan.
Jälkiviisaus on suurinta viisautta ja siksi niin ärsyttävää, mutta onhan nämä taloprojektit sellaista hullun hommaa ettei niihin yhdenkään avioparin pitäis ryhtyä ilman todellista harkintaa. Joku talonrakennussimulaattorin käyttö pitäis laatia pakolliseksi jokaiselle rakentajaparille.
Siltä se näyttää ja niin sen pitääkin näyttää, koska ethän se ole sinä, joka erota haluaa vaan vaimosi. Uusi elämä tulee sitten aikanaan ja sen suhteen kannattaa välttää minkään lopullisen päätöksen lukkoonlyömistä. Jätä itselles ovet avoimiksi...isoista kriiseistä ihminen oppii parhaiten, vaikkei se nyt varmaan paljon lohduta.
Sun asiaksesi jää pitää oma pääsi kasassa ja yrittää selviytyä uuteen elämään, jos mitään vaimosi lähtöhalujen suhteen ei ole tehtävissä. Kannattais kuitenkin vielä yrittää. Koita miettiä uutta lähestymiskulmaa asioihinne. Sinä tunnet vaimosi hyvin ja pystyt ehkä selvittämään mistä kenkä ihan todella puristaa.
Eiköhän taloprojektit ole todellakin harkittuja. Ellei sitten ole aikaa ja rahaa harrastuksena leviteltäviksi. Eli harvoin.
Harkinnasta huolimatta kukaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu. Vahva usko, toivo ja rakkaus ei aina riitä. Eiliseen asti pidin kinuskikakusta mutta nyt se ei maistu ja vuoden päästä huomaan sen oksettavan.
Kenenkään on turha väittää rakkautta tahtoasiaksi. Se on tunneasia. Tunteiden kuolemiselle ei voi mitään. Et voi estää toista muuttumasta, et voi estää että toisesta paljastuu piirteitä joita et siedä. Jotka saavat toisen vaikuttamaan... niin, miltä? Joltain joka tuntuu vieraalta.
Et voi välttyä muuttumasta itse. Voit pysyä pimeässä komerossa koko ikäsi, mutta muutut silti. Jokainen päivä elämässäsi tuo tilanteita ja asioita jotka muuttavat sinua. Yleensä huomaamattasi ja pitkällä aikavälillä. Kahden ihmisen välisessä suhteessa kumpikin muuttuu. Toiset myönteiseti toisiaan tukien, toiset 'kasvavat erilleen'. Ja onhan niitä totaalisia katastrofejakin. Tiedän miltä tuntuu kun joku saa minut raivoihin ja huonovointiseksi pelkällä olemassa olollaan. Vain yksi ihminen maailmassa. Se jonka piti aiheuttaa juuripäinvastaisisa tunteita. Täysin uusi tunne, ja niin vieras, 'minulle ei käy näin', ja käy kuitenkin. Mitä teen? Haen rauhoittavia, hankin lobotomialeikkauksen, eroan?
On erilaisia elämäntarinoita, erilaisia syitä eroon. Taloprojektin mahdollisuudet on kolmenlaiset: suhde vahvistuu ja paranee, suhde heikkenee ja tulee katastrofi, kolmas: kaikkea siltä väliltä. Jos etukäteen tietäisi miten siinä kävisi, Suomessa olisi lottovoittajiakin reilu 5 miljoonaa joka viikko.
Pessimisti ei lähde taloprojektiin, eikä mihinkään muuhunkaan. Pessimistin elämä on suppeaa ja niin negatiivista. Suhteet kuolevat kasaan. Ei tule mahdollisuutta onnistua.
Optimisti lähtee taloprojektiin. Optimistilla on mahdollisuus saada ihana talo ja hyvä perhe-elämä. On mahdollisuus. Ja on elämää. Siinä se ero.
Flegmaattiset joko suostuvat taloprojektiin, mutta kävi niin tai näin heitä ei mikään hetkauta. Yksin eläessään heillekään ei tapahdu mitään kuten ei pessimisteillekään, mutta eivätpä koskaan petykään.
Mä sanoisin ennemmin, että realisti ei lähde sellaiseen taloprojektiin, jossa ei etukäteen selvitetä tarkkaan mitä kyseinen homma molemmilta puolisoilta vaatii. Raha ja sen riittävyys on vain yksi osa. Sitten tulee tuo ajankäyttö, jaksaminen, muu perhe-elämä, riskien kartoitus ja kaikki se, mikä on talonrakentajan arkitodellisuutta. Mielelläänhän sitä katsellaan talotehtaitten esitteitä valmiista unelmasta valmiine pihoineen ja onnellisine perheineen vilkuttamassa pihalla, mutta kuka näyttää vaihe vaiheelta kuvat sieltä savimontulta, tuuliselta ja sateiselta rakennustyömaalta. Sieltä mistä on vielä monia yksinäisiä kuukausia ja kymmeniä(satoja?)tuhansia euroja matkaa siihen kiiltävään sisustuslehden kuvaan.
Itse olen ollut siinä tilanteessa, jossa miehen unelmana oli uusi omakotitalo. Minulle olisi kelvannut vanhakin. Mies olisi osannut kyllä rakennella yhtä sun toista, mutta suostuin talon tekoon vain sillä ehdolla, että mies joko ottaa vuorotteluvapaata töistä rakentamisen ajaksi taikka työt teetetään ammattimiehillä. Työllä ei itseä hengiltä huidota. Rakennettiin sellainen talo, johon oli varaa ja liitto on edelleen kasassa. Vaikka on pakko myöntää, että haaveissani siintelee edelleen kerrostaloasunto vanhasta paksuseinäisestä talosta kaupungin keskustasta. Ehkä sitten, kun lapset lähtee kotoa... :)
Toiset ihmiset ovat tarpeeksi vahvoja kestääkseen tilapäiset poikkeustilat ja vastoinkäymiset unelmaa tavoitellakseen.
Toiset kaatuvat kun ei se tekeminen olekaan yhtä kivaa kuin valmis lopputulos.
Itsensä hyvin tunteva ihminen tietää kumpaan sorttiin kuuluu. Mutta harvalla on alle 25-vuotiaana niin vahva käsitys itsestään. Jopa 3-kymppisenäkin vielä kokeillaan rajoja. Mitään ei saa ellei ole tahtoa ja yritystä. Paitsi hannuhanhet. Voi jättää kokeilemattakin jos pelkää, mutta jää epätietoiseksi.
Parisuhteessa on kaksi talonrakentajaa. Monet onnistuvat, kaikki eivät. Kun vaan ihmiset ymmärtäisivät ottaa noista kokemuksesta opikseen oikealla tavalla, ja ymmärrettäisi toinen osapuolikin ihmiseksi omine heikkouksineen. Kuitenkin yleensä vissiin aletaan syyttelemään toinen toista omien näkökulmien pohjalta. Kun toisella olikin erilainen näkemys.
En aio yrittää, enkä halua kääntää hänen päätöksiään. Ehdotin puolitoista vuotta takaperin perheterapiaa - "emme ole sellaisen tarpeessa".
Luulin tuntevani vaimoni hyvin - en näköjään tuntenut riittävän hyvin.
"Jätä itselles ovet avoimiksi..."
Jätän kyllä mutta yhden oven kerrallaan.
Hyvä päätös :)
Jos olisin töissä ja vuosituloni 100.000 ja jos olisin naimisissa ja vaimoni kotirouva. Meillä olisi kaksi lasta jotka molemmat kahdeksan vuotiaita (kaksoset). Jos meillä olisi omakotitalo, kaksi autoa, kesämökki ja kääpiösnautseri (kansainvälinen muotovalio), ja jos 10 avioliittovuoden jälkeen eroaisimme, niin kumpi saisi pitää koiran?
ja taputtanut päähän.
Koira on irtainta omaisuutta ja sen omistaa se, jonka nimi on ostosopimuksessa tai joka voi osoittaa sen hankkineensa. Koira voidaan merkitä ositussopimukseen ostoarvostaan, varsinkin jos se on rotukoira.
Jos papereissa koiran omistus on puoliksi, olisi syytä päästä sopuratkaisuun. Koira on elävä olento ja varmaan kiintynyt laumaansa eli perheeseensä. Sillekin tulee erostressi. Eli suosittelisin koiraa sille, jolla on paremmat edellytykset sen hoitoon.
Sopparissa olisi tietenkin molempien nimi koska molemmat oltais haluttu se koira. Kumpikin ruokkisi ja käyttäisi ulkona vuorotellen. Myös lapset koulun jälkeen sitten kun ovat riittävän isoja.
Koko perhe olisi hoitanut koiraa yhtä suurella rakkaudella ja tulevaisuudessa kummallakin olisi mahdollisuus koiran hoitoon ja kumpikin haluaisi sen ottaa. Lapset eivät haluaisi luopua koirasta, eli sen olisi helpointa kulkea lasten mukana sen mukaan ovatko äidillä vai isällä.
Mutta koska koira on irtainta omaisuutta (senhän mekin tiedämme), pitäisikö asia viedä oikeuteen ratkaistavaksi?
Tiedän että USA:ssa on tehty lemmikeille tapaamisoikeus- ja huoltajuussopimuksia... mutta ei käsittääkseni Suomessa.
Täällä kai ihmisillä keskimäärin järkeä riittävästi päässä, etteivät sentään noita riitoja vie käräjille... tiedä sitä sitten...
Mutta mielenkiintoinen aihe tuo silti on.
Arvelisin, että ainoa keino riidan ratkaisuksi olisi viedä asia käräjille, ja pesänjakajan päätettäväksi. Aivan eri asia on sitten se, löytyykö tuohon hommaan halukasta pesänjakajaa ... ja paljonko se maksaa...