Ainoana lapsena aina silloin tällöin mietin, että millaista olisi, jos perheeseen kuuluisi veljiä ja/tai siskoja. Jostain kumman syystä olen aina halunnut itselleni isosiskon. En tiedä olisiko siinä sitten mitään hienoa, mutta jotenkin tuntuu että se voisi olla mukavaa. Tämä on toki turhaa spekulointia kun äiti on kuollut ja isäkin täyttää kohta 58 vuotta, joten tuskinpa niitä sisaruksia on enää tulossa. =)
Mutta mitenkäs teillä muilla palstalaisilla? Löytyykö siskoja/veljiä? Millaiset suhteet teillä on sisaruksiinne?
Mutta mitenkäs teillä muilla palstalaisilla? Löytyykö siskoja/veljiä? Millaiset suhteet teillä on sisaruksiinne?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sun isästäsi, meinaan. : ) Oma isäni meni uusiin naimisiin ja tuli taas isäksi 59 vuotiaana!
Mullon isosisar ja -veli ja ihan hyvät suhteet molempiin. Lapsena kyllä toivoin monesti olevani se ainut lapsi... ; D
löytyy,molemmat nuorempia,en ole tavannut kai....en ees muista,varmaan viiteen kuuteen vuoteen. en pidä yhteyttä.
Olen sitä mieltä, että upein lahja vanhemmalta omalle lapselle on antaa hänelle sisarus/sisaruksia.
He ovat parhaat ystäväni - ainoat, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni (no äiti on... isä kuollut jo). He ovat ja pysyvät - veri on tosiaankin vettä sakeampaa.
Toki en heille kaikkea kerro, eivätkä he minulle. Ollaan yhteyksissä kerran viikossa - kerran kuukaudessa, vähän vaihtelee. He ovat silti turvani elämän myrskyissä. Jos minut kidnapattaisiin ulkomailla, he maksaisivat lunnaat (leikkimielinen sopimuksemme). Jos heistä joku soittaisi keskellä yötä ja tarvitsisi minua (tai toisinpäin), niin menisin. Keneltäkään muulta en ole saanut tällaista takuuta elämässä.
vaikka kaikki suhteet muut olisi pielessä ,niin oma sisar tai veli pitää puoliasi .Eikä kanneta kaunaa.
Minullakaan ei isosiskoa ole, mutta isoveli ja kaksi nuorempaa sisarta. Nuorimmainen on ilmaantunut maailmaan pienen tauon jälkeen, eli on se oikeasti pikkuinen (vaikkakin jo 12-vuotias).
Jaa... Viisitoista vuotta sitten tukasta kiskomista, rokkaputkilla toisia päin ampumista, jäätelöstä riitelemistä. Kymmenen vuotta sitten taistelua musiikin volymesta, lainatuista vaatteista ja "miks toi sai mut mä en?!". Viisi vuotta sitten isoveljeen oli jo loistavat välit ja teini-iässä oli mukava kun sen kanssa oli paljon yhteisiä kavereita, liikuttiin yhdessä ja isoveli piti huolta. Vanhempi pikkusisko oli edelleen rasittava kiusankappale ja nuorimmalle siskolle sai sitten päteä "kypsänä aikuisena", ihan kiltisti kuitenkin.
Nyt sisarukset ovat kyllä (puolisoineen) ystäviä kärkipäästä! Vietetään yhdessä vaput ja juhannukset, soitellaan toisillemme kun kiukuttaa tai naurattaa, reissataankin yhdessä. Toisaalta ei meitä ole liimattu yhteen, osaamme myös olla erillään. Enpä yhdestäkään luopuisi! Tavallaan on ihanaa kun nuorin on vielä niin nuori ja saa vähän oikeasti "isosiskostella", mutta toisaalta odotan että se tuosta kasvaa ja pääsee mukaan kaikkeen "aikuisten juttuihin".
Mainittakoon vielä, että huomattava osa itsessäni arvostamistani ominaisuuksista ovat syntyneet nimenomaan sisarussuhteiden vaikutuksesta. Vastuuntuntoisuus, joustavuus, taito pitää puoliaan ja toisaalta jakaa, kyky välttää kateutta ja yksinkertaisesti antaa aikaa ja kuunnella.
En tarkoita etteikö ainoalla lapsella voisi olla näitä ominaisuuksia, voihan ne hankkia muualtakin, mutta minä sain ne sisaruksiltani.
Vuosi sitten yritin puhua veljen kanssa puhelimessa, mutta se rupesi kiljumaan ihan hysterisenä ihan pikku asiasta. Luulen, että sillä on jotain mielenterveysongelmia, en pelkästään tämän puhelun takia. En aio pitää enää mitään yhteyttä.
Itselläni on seitsemän sisarusta, ja aina olen saanut tuntea itseni yksinäiseksi. Olen aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi sisarusteni joukossa. Parempi kuin ei olisi sisaruksia ollenkaan. Ei minulla ole niiden kanssa paljon muuta yhteistä kuin samat vanhemmat.