Meillä alkoi mieheni kanssa tulla erilaisia riitoja n. kolme vuotta sitten. Yleensä riidat on sovittu ennemmin tai myöhemmin, ei tapauskohtaisesti, mutta riitajaksojen jälkeen on puhuttu että halutaan kuitenkin elää yhdessä eikä pitäisi riidellä. Meitä on paljon auttanut matkustelu. Matkoilla ollaan taas päästy toistemme lähelle. Kyllä joskus kotonakin, että ei se niin tiukkaa ole ollut.
Jotenkin tässä viimisen vuoden aikana kaikki on mennyt totaalisesti vikaan. Sanoin kerran, että mun vissiin parempi muuttaa pois kun ei tästä tule mitään. Mies sanoi ettei halua muuttoa ja eroa että asiat on ratkastava toisin. Sanoin etten minäkään haluaisi, mutta jollei meillä ole enää mitään, niin ei kai siinä muutakaan voi. Emme voi elää yhdessä kuin kämppikset joilla kummallakin oma elämänsä ja mahdollisesti muita suhteita. Ei siitä mitään tulisi. Ei tässä iässä.
Mutta kun mies ei tule vastaan, ei yhtään. Enää ei ole "me"itä. Ollaan nukuttu eri huoneissa 10 kk. Kun otan nämä vaikeudet puheeksi, mies vaikenee. Hän on hirveän passiivinen sen suhteen, että laitettaisi erokaan vireille ja minä muuttaisin pois. Se edellyttää yhteisen omaisuuden jakamista, eikä mies ole tehnyt mitään, koska on asioita jotka hänen on itse hoidettava. Minä olen vähitellen sanut asiani järjestymään niin, että voisin hyvin muuttaa kunhan mies hoitaisi oman osuutensa, siis raha-asioissa. Rahaakin siis tarvitsen eli omani pois tästä pesästä.
Ainoa mitä hän hokee, ettei minun tarvitse mihinkään muuttaa. Kysyessäni miksi jäisin, että onko meillä yhteiselämää, hän sanoo ettei hän voi tietää miksi minun pitäisi jäädä. -????-
Okei, asiahan on helppo, minulla ei ole mielessäkään ketään muita miehiä. Eikä varmasti enää ikinä tulekaan. Voisin siis asua tuossa ja elää omaa elämääni, on piha ja puutarha jota voin hoitaa, ja joista itse asiassa en haluaisi kyllä luopuakaan. Se on hyvää terapiaa kovaa maailmaa vastaan. Mieskin on jotenkin kiinnostunut siitä juuri tänä keväänä ja auttelee mieleellään, pyytämättä. Olen saanut sen käsityksen ettei hän vain osaa ilmaista välittävänsä ja tämä puutarha-auttelu on eräs tapa ilmaista se. Jotenkin siinä puuhaillessa meillä tuntuu olevan välit kunnossa. Siis emme riitele vaan olemme sovussa. Meillä on jopa hauskaakin. Mutta ne ovat kovin pinnalliset välit, kuin naapureita olisimme. Ei pariskunta.
Mutta alkuviikosta kun oli taas erimielisyyksiä, mies ilmaisi suoraan ettei hän näe meillä enää yhteistä tulevaisuutta. Muuta hän ei sitten sanonutkaan. Kysyin seuraavana päivänä "rauhanaikaan" siitä hänen kommentistaan, että oliko hän tosiaan sitä mieltä vai oliko se vain suutuspäissään sanottu, mies vastasi, että ei kai asioita kannata edes takaisin väännellä, että kerta sanominen pitäisi riittää. Miksi siis enää kuvittelisinkaan että minun pitäisi vielä yrittää? En jaksa. Jos mies on tosiaan sitä mieltä, on hyvä että sanoi edes nyt, mutta voisi hän tuoda asian esiin muutenkin kuin riidan päätteeksi. Oma-alotteisesti. Kaikki tämä tuntuu olevan niin minusta kiinni.
Jos olen hiljaa, on hänkin hiljaa, ja asiat ovat huonosti. Aikoinaan kun olin se joka teki aloitteen lähentymiseen, mies tuli vastaan, mutta mikään ei muuttunut syvemmällä tasolla. Oma-aloitteisesti mies ei ole enää kolmeen vuoteen osoittanut läheisyyttä ja hellyyttä.
Riidat on aiheuttanut hän, olemalla epäluotettava täysin järjettömissä asioissa. Riitaanhan tarvitaan kaksi, eli asioista ei olisi tullut riitaa jos olisin ollut hiljaa ja tyytynyt miehen valehteluun, mutta totta helvetissä haluan tietää miksi, mitä olen tehnyt ansaitakseni sen.
Mitään syytä valehteluun ei ollut, mutta valehteli. Monissa asioissa. Salaili asioita joita ei olisi tarvinnut salailla, ja kun kysyin syytä, hän ei osannut vastata. Silloin tunsin että välillämme on Kiinan muuri. Olen sen jälkeen kysynyt monesti mitä minä olen tehnyt väärin, mitä teen väärin, ja mies sanoo että en mitään. Että minä en ole tehnyt mitään.
Tämän viikon alkuun asti sentään sisälläni eli pieni toivonkipinä. Ei enää. Etäisyys välillämme kasvoi moninkertaiseksi. Siinä suhteessa minulla tuntuu olevan jäljellä asumisoikeus ja puutarha.
Mitä meillä on? Tarvittaessa voimme olla toisillemme ystävällisiä ja korrekteja. Osaamme sentään käyttäytyä. Mies ei jaa elämänsä kanssani. Ei kerro mistään, ei puhu asioista joista ennen juttelimme. Puhuimme omista asioistamme ja kaikista maailman asioista. Meillä oli samanlaisia mielipiteitä ja erilaisia, mutta emme ole asioista riidelleet. On ollut ihanaa kun on ollut ihminen jonka kanssa voi jakaa elämänsä ja ajatuksensa ja tunteensa. Se kaikki on kadonnut. En tiedä kenen kanssa mies nykyään keskustelee. Joku tai joitakin juttukavereita hänellä on, mutta en usko toiseen naiseen.
Pitkään jatkoin kuten ennenkin. Puhuin omista asioistani tai ylipäätään yritin jutella hänen kanssaan. Olen melko puhelias joskus, spontaanisti. Nykyään mies ei aina kuuntele. Ehkä häntä ei kiinnosta, mutta mieleni hän on kyllä pahoittanut monesti keskeyttämällä tai olemalla hiljaa ja sitten alkanut puhua jostain säästä ja ilmasta. Kun olen sanonut, että olisi kiva jos hän kuuntelisi ja ottaisi kantaa myös minun asioihini, mutta jollei häntä kiinnosta niin ehkä minun ei enää kannata hänelle puhua. Ja mies on sanonut että tottakai voin hänelle puhua. -???- Hänen asioistaan puhumme jonkin verran mutta harvoin ja aiheet ovat rajoittuneet, sen olen huomannut. Yritän olla tukena ja ymmärtää ja kertoa mielipiteitäni vaikeissakin asioissa. Enää en tiedä miksi sitä tekisin? Ehkä siksi, että olen sellainen, olen Minä, Tällainen. Kuuntelen ja olen olemassa. Jollen olisi olemassa, en haluaisi olla edes kasvokkain. Se olisi minulle helpompaa, olla yksin kuin elävä ruumis. Pitäisikö istua hiljaa ruokapöydässäkin? Ei luonnistu. Se olisi teeskentelyä, ja niin lapsellista.
Mutta miten jaksan miehen kanssa? Että sisäistän suhteemme kuolleen lopullisesti? En haluaisi turhaan elätellä toivoa suhteemme parantumisesta, kun mies on sen nyt niin selvästi ilmaissut. Ainoa tapa päästä eteenpäin ja säilyttää mielenrauha, on tuo sisäistäminen. Ehkä voimme elää rinnakkain, ehkä emme. Mutta haluaisin jo vähitellen mielenrauhan.
Jotenkin tässä viimisen vuoden aikana kaikki on mennyt totaalisesti vikaan. Sanoin kerran, että mun vissiin parempi muuttaa pois kun ei tästä tule mitään. Mies sanoi ettei halua muuttoa ja eroa että asiat on ratkastava toisin. Sanoin etten minäkään haluaisi, mutta jollei meillä ole enää mitään, niin ei kai siinä muutakaan voi. Emme voi elää yhdessä kuin kämppikset joilla kummallakin oma elämänsä ja mahdollisesti muita suhteita. Ei siitä mitään tulisi. Ei tässä iässä.
Mutta kun mies ei tule vastaan, ei yhtään. Enää ei ole "me"itä. Ollaan nukuttu eri huoneissa 10 kk. Kun otan nämä vaikeudet puheeksi, mies vaikenee. Hän on hirveän passiivinen sen suhteen, että laitettaisi erokaan vireille ja minä muuttaisin pois. Se edellyttää yhteisen omaisuuden jakamista, eikä mies ole tehnyt mitään, koska on asioita jotka hänen on itse hoidettava. Minä olen vähitellen sanut asiani järjestymään niin, että voisin hyvin muuttaa kunhan mies hoitaisi oman osuutensa, siis raha-asioissa. Rahaakin siis tarvitsen eli omani pois tästä pesästä.
Ainoa mitä hän hokee, ettei minun tarvitse mihinkään muuttaa. Kysyessäni miksi jäisin, että onko meillä yhteiselämää, hän sanoo ettei hän voi tietää miksi minun pitäisi jäädä. -????-
Okei, asiahan on helppo, minulla ei ole mielessäkään ketään muita miehiä. Eikä varmasti enää ikinä tulekaan. Voisin siis asua tuossa ja elää omaa elämääni, on piha ja puutarha jota voin hoitaa, ja joista itse asiassa en haluaisi kyllä luopuakaan. Se on hyvää terapiaa kovaa maailmaa vastaan. Mieskin on jotenkin kiinnostunut siitä juuri tänä keväänä ja auttelee mieleellään, pyytämättä. Olen saanut sen käsityksen ettei hän vain osaa ilmaista välittävänsä ja tämä puutarha-auttelu on eräs tapa ilmaista se. Jotenkin siinä puuhaillessa meillä tuntuu olevan välit kunnossa. Siis emme riitele vaan olemme sovussa. Meillä on jopa hauskaakin. Mutta ne ovat kovin pinnalliset välit, kuin naapureita olisimme. Ei pariskunta.
Mutta alkuviikosta kun oli taas erimielisyyksiä, mies ilmaisi suoraan ettei hän näe meillä enää yhteistä tulevaisuutta. Muuta hän ei sitten sanonutkaan. Kysyin seuraavana päivänä "rauhanaikaan" siitä hänen kommentistaan, että oliko hän tosiaan sitä mieltä vai oliko se vain suutuspäissään sanottu, mies vastasi, että ei kai asioita kannata edes takaisin väännellä, että kerta sanominen pitäisi riittää. Miksi siis enää kuvittelisinkaan että minun pitäisi vielä yrittää? En jaksa. Jos mies on tosiaan sitä mieltä, on hyvä että sanoi edes nyt, mutta voisi hän tuoda asian esiin muutenkin kuin riidan päätteeksi. Oma-alotteisesti. Kaikki tämä tuntuu olevan niin minusta kiinni.
Jos olen hiljaa, on hänkin hiljaa, ja asiat ovat huonosti. Aikoinaan kun olin se joka teki aloitteen lähentymiseen, mies tuli vastaan, mutta mikään ei muuttunut syvemmällä tasolla. Oma-aloitteisesti mies ei ole enää kolmeen vuoteen osoittanut läheisyyttä ja hellyyttä.
Riidat on aiheuttanut hän, olemalla epäluotettava täysin järjettömissä asioissa. Riitaanhan tarvitaan kaksi, eli asioista ei olisi tullut riitaa jos olisin ollut hiljaa ja tyytynyt miehen valehteluun, mutta totta helvetissä haluan tietää miksi, mitä olen tehnyt ansaitakseni sen.
Mitään syytä valehteluun ei ollut, mutta valehteli. Monissa asioissa. Salaili asioita joita ei olisi tarvinnut salailla, ja kun kysyin syytä, hän ei osannut vastata. Silloin tunsin että välillämme on Kiinan muuri. Olen sen jälkeen kysynyt monesti mitä minä olen tehnyt väärin, mitä teen väärin, ja mies sanoo että en mitään. Että minä en ole tehnyt mitään.
Tämän viikon alkuun asti sentään sisälläni eli pieni toivonkipinä. Ei enää. Etäisyys välillämme kasvoi moninkertaiseksi. Siinä suhteessa minulla tuntuu olevan jäljellä asumisoikeus ja puutarha.
Mitä meillä on? Tarvittaessa voimme olla toisillemme ystävällisiä ja korrekteja. Osaamme sentään käyttäytyä. Mies ei jaa elämänsä kanssani. Ei kerro mistään, ei puhu asioista joista ennen juttelimme. Puhuimme omista asioistamme ja kaikista maailman asioista. Meillä oli samanlaisia mielipiteitä ja erilaisia, mutta emme ole asioista riidelleet. On ollut ihanaa kun on ollut ihminen jonka kanssa voi jakaa elämänsä ja ajatuksensa ja tunteensa. Se kaikki on kadonnut. En tiedä kenen kanssa mies nykyään keskustelee. Joku tai joitakin juttukavereita hänellä on, mutta en usko toiseen naiseen.
Pitkään jatkoin kuten ennenkin. Puhuin omista asioistani tai ylipäätään yritin jutella hänen kanssaan. Olen melko puhelias joskus, spontaanisti. Nykyään mies ei aina kuuntele. Ehkä häntä ei kiinnosta, mutta mieleni hän on kyllä pahoittanut monesti keskeyttämällä tai olemalla hiljaa ja sitten alkanut puhua jostain säästä ja ilmasta. Kun olen sanonut, että olisi kiva jos hän kuuntelisi ja ottaisi kantaa myös minun asioihini, mutta jollei häntä kiinnosta niin ehkä minun ei enää kannata hänelle puhua. Ja mies on sanonut että tottakai voin hänelle puhua. -???- Hänen asioistaan puhumme jonkin verran mutta harvoin ja aiheet ovat rajoittuneet, sen olen huomannut. Yritän olla tukena ja ymmärtää ja kertoa mielipiteitäni vaikeissakin asioissa. Enää en tiedä miksi sitä tekisin? Ehkä siksi, että olen sellainen, olen Minä, Tällainen. Kuuntelen ja olen olemassa. Jollen olisi olemassa, en haluaisi olla edes kasvokkain. Se olisi minulle helpompaa, olla yksin kuin elävä ruumis. Pitäisikö istua hiljaa ruokapöydässäkin? Ei luonnistu. Se olisi teeskentelyä, ja niin lapsellista.
Mutta miten jaksan miehen kanssa? Että sisäistän suhteemme kuolleen lopullisesti? En haluaisi turhaan elätellä toivoa suhteemme parantumisesta, kun mies on sen nyt niin selvästi ilmaissut. Ainoa tapa päästä eteenpäin ja säilyttää mielenrauha, on tuo sisäistäminen. Ehkä voimme elää rinnakkain, ehkä emme. Mutta haluaisin jo vähitellen mielenrauhan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
eihän kukaan voi neuvoa miten muiden pitäisi elää, punnitse eri vaihtoehdot ja päätä sitten. oma päätökseni on samanlaisessa tilanteessa: muutan pois yhteisestä asunnosta, yritän saada sovittua miten 'talot ja tavarat' jaetaan. on hyvä jos pysyisi puheväleissä kuitenkin kun on yhteiset lapset. ja kun en osaa oikein muita kadehtia niin toivon jopa että ex-siippa löytäisi aikanaan sopivamman naisen itselleen. sitten katson mitä oma elämä tuo, matkustelisin ym..ihan tavallista elämää. jos ei ole tunteita toista kohtaan niin jossakin vaiheessa tulee raja vastaan että haluaa pois siitä suhteesta.
Varsinaisia neuvoja en kaivannutkaan. Oli vain pakko kirjoittaa. Ei ole ketään kenen kanssa jutella asiasta.
Mies on mahdoton vaihtoehto, vaikka juuri hänen pitäisi olla se kenen kanssa puhua. Tämä koskettaa meitä molempia, enkä voi tehdä omia päätelmiäni hänen mielipiteitään tietämättä. Vaikka toisaalta hän on kai nyt sitten sanansa sanonut. En vain tiedä voinko luottaa sen tulleen sydämestä, vai oliko vain oikotie riitojen lopettamiselle.
Meidän avioliitto on monen mielestä "täydellinen". Ymmärrän sen hyvin. Tiedän miltä vaikutamme muiden silmissä ja läsnäollessa. Mies on täydellinen aviomies. Huomaavainen ja rakastava. Harmi vain kun se nykyään loppuu jäädessämme kahden. Pitänee järjestää joka viikonloppu juhlia ;)
Minä puolestani olen hyvinkin joviaali ja huumorintajuinen. Moni hänen vanhoista ystävistään on sanonut minun poikkeavan hänen exästään juuri siinä että sallin miehelle niin paljon kaikenlaista ja suhtaudun asioihin huumorilla. He näkevät (sanojensa mukaan) miehen olevan kanssani onnellinen. En vaadi mitään, olen sovinnainen ja luovun paljon omista miehen takia. En koe niitä luopumisina, minulle on päivänselvää tukea toista ja ottaa hänen mielipide huomioon. Niin hänkin tekee. On sanonut sen tuntuvan hyvältä. Vaikeissa asioissa on päästävä kompromissiin. Emme ole kai koskaan kumpikaan vienyt mitään asiaa oman tahdon mukaan läpi. Tosin, yleensä meillä ei asioista erimielisyyksiä olekaan.
En kyllä ymmärrä miksi avioliitossa pitäisi olla asioita joita "ei sallita" toiselle. Silloin ei avioon pidä mennäkään, jos sopimattomiin asioihin on tarvetta. Sopimatonta yleensäkin on toisen loukkaaminen ja epärehellisyys. Joista jälkimmäistä on alkanut ilmetä - kun tietäisin miksi... jos voisin vaikka auttaa.
Olen kahdesti yrittänyt puhua eräälle vanhalle ystävälleni, mutta hänkin jotenkin suhtautuu kuin ongelmamme olisi pikku juttu joita on kaikilla. "Ette TE voi erota". Ei kai niin, vaan kun voimme. Ehkä puhumalla nämä kaikki ongelmat tuntuisivat pienemmiltä. Jos olisin voinut ajoissa puhua mieheni sijaan jollekin muulle, kenties ongelmat eivät olisikaan tuntuneet niin suurilta, eikä aiheuttaneet kränää meidän väleihin. Siis olisin voinut sulkea silmäni valehtelulta. Voihan olla että valehtelu ja salailu olisi loppunut jollen olisi niihin puuttunut. Spekulointi on nyt turhaa.
Olen siis hyväksynyt mieheni sellaisena kuin hän on. Auttaisin häntä, jos kelpaisin hänelle avuksi. Kun en kelpaa, tai hän ei apua halua, tai jospa hän ei edes koe epärehellisyyttä ongelmaksemme?, en voi muuta kuin elää ja hengittää hänen rinnallaan ja odottaa sitä päivää kun hän on käsitellyt oman sisimpänsä ja hoitaa raha-asiamme erotuskuntoon. Siihen mennessä hän ehkä on jo muuttanut mieltäänkin. Erikoista kyllä olisi, jollei ihminen ymmärtäisi epärehellisyyden tuhoavan ihmissuhteen?
Mutta entä minä? Minun sisimpäni on jo lähes luopunut hänestä. Tiedän, ettei paluuta enää sitten ole. Yritin sanoa miehellekin että jos välit menevät todellapahaksi, siitä ei ehkä ole enää paluuta, mutta voimme yrittää estää sen. Hän oli samaa mieltä.
Saatamme ymmärtää asiat eri tavoin. Miehelle asiat ovat pahasti kun puheyhteys on katki. Minulle asiat ovat pahasti kun ei enää tunne kaipuuta toista kohtaan. Puheyhteyden voi saada takaisin, tunteita ei. Ainakaan minä en ole tähän päivään mennessä saanut. Ex seurustelut ovat exiä. Mikään mahti maailmassa ei saisi niitä takaisin. Ei. Uhh.
Nytkin olen yksin kun mies on matkoilla. Aiemmin pidimme päivittäin yhteyttä. Se oli itsestänä selvää, se piti yllä kaipausta. Nyt se on loppunut. En kaipaa... tai no, vähän kyllä joskus. Mutta kotona on yksin helpompi hengittää. Se on minusta huolestuttavaa. En tiedä kaipaako hän. En halua ruinata huomiota kysymällä, ja kai hän soittaisi, laittaisi viestin jos kaipaisi.
Tiedän miltä tuntuu miehen palatessa. Ilmapiiri jännittyy, ja jostain aivan pienestä tulee riita. Jollei tule riitaa olemme hiljaa ja menemme kumpikin tahoillemme nukkumaan, ja huomenna laitamme ruusupenkin kuntoon.
Kummallista, ruusuja valitessa teimme kuten aina yhteisissä projekteissa. Kumpikin ilmaisi mistä pitää ja sitten päädyimme siihen mistä kumpikin piti. Kummallakaan ei ollut niin ehdotonta vaihtoehtoa etteikö voisi toisen mielipiteen huomioida. Siksi elämämme on ollutkin niin mukavaa. Ensimmäiset 1,5 vuotta olimme ilman verhoja kun ei yhteistä makua löytynyt. Meitä ei verhottomuus haitannut. Sitten eräänä päivänä kumpikin käveli samaan aikaan kaupassa saman kankaan kimppuun ja totesimme siitä tulevan meille verhot. Alan aina itkeä muistellessani näitä asioita. Vastaavia tilanteita on paljon, pienissä ja suurissa asioissa.
Niinkuin koko ruusupenkki ylipäätään. Olen aina haaveillut sellaisesta, mutta tässäkään talossa en ajatellut sen toteutuvan. Salainen haave se silti oli. Saatan olla maininnut haavestani miehelle joskus vuosia sitten. Sitten mies ehdotti sitä, sillä varauksella että pahimmassa tapauksessa hänestä ei olisi apuakaan, mutta yrittäisi. Mies ei ole mikään puutarhaihminen, en tosin minäkään, mutta tämä on meitä nyt yhdistänyt. Omituista.
Toista tällaista ihmistä ei rinnalleen voisi saada. Siksi hatuttaa kun väliin on tullut jotain mistä ei ole tietoa. Aivan kuin maailmankartta olisi repäisty kahtia ja olisimme jääneet eri mantereille, eikä tietoa tulevista yhteyksistä. Aivan kuin kaikki haihtuisi savuna ilmaan.
Jos meidän on erottava minun ollessa epätietoinen, sitten niin pitää käydä. Elämässä on paljon epätietoisuutta, mutta se pitää hyväksyä. Toivon miehen tulevan onnelliseksi kuitenkin. Tavalla tai toisella. Varmaan tulemme aina olemaan jonkinlaisia ystäviä. Tai sitten ei. Mies voi osaltaan vaikuttaa asioihin. Hän kyllä tietää sen.
jos rakkautta on noin paljon kannattaa varmasti yrittää löytää ratkaisua yhdessä. se on kuitenkin elämässä tärkeintä että tykkää toisesta aidosti. ja yhdessä on mukavaa. kyllä sen eteen kannattaa työtä tehdä että saatte välinne korjattua. niin ainakin itse haluaisin tehdä vastaavassa tilanteessa. mutta tietenkin siihen tarvitaan molempien halua ja tahtoa.
Jokainen voi tietää vain omat tunteensa ja omat ajatuksensa.
Mutta kun toinen - niinkuin tässä tapauksessa käyttäytyy omituisesti eikä kerro syitä, se aiheuttaa välirikkoja joille itse ei voi tehdä mitään. Paitsi sulkea silmät?? Eihän se kuulu rakkauteen, että sulkee silmät valheilta ja loukkauksilta. Rakkaus ei loukkaa eikä valehtele.
Sulkemalla silmät kieltää totuuden, että ehkä rakkautta ei olekaan.
Joskus on vaikeaa sanoa se, ettei enää rakasta. Haluaa toisen vain huomaavan ja lähtevän. Miksi ravistelisi tuon sanoman väkisin toisesta, jos ravistelemalla loputkin välit tulehtuvat? Ei mitään syytä.
Viisas ymmärtää luovuttaa kun on sen aika.
Tämäkin mies voisi JOS haluaisi tulla vastaan mutta kukaan meistä ei tiedä mitä sen miehen päässä pörisee eikä mies kerro edes vaimolleen. Oman mielenterveyden pelastamiseksi voi olla parempi lähteä pois sen luota joka tuottaa tuskaa. Kyllä tämä mies jo tietää aiheuttavansa tuskaa vaimolleen. Puhuisi joko vaimolleen tai jollekkin muulle. Miehelläkin on vastuu. Aina sysätään kaikki vastuu naiselle: puhu, puhu, puhu, ja ymmärrä, äläkä eroa, roiku miehessä kunnes se heittää sinut pihalle. Ei hitto, itsekunnioitus pitää säilyttää. Sitä toivon tälle naiselle.
mutta en sanoisi noin käjistäen. ei ole yksipuoleista hyvää eikä pahaa. vaikka itselläkin ero tulossa niin en lähde syyllistä etsimään --minusta suhde ei vaan toimi ja molemmissa vikaa.
On vaikeaa... mahdotonta rakastaa, pitää yllä suhdetta jollei saa vastarakkautta. Rakkaus voi kuolla pois vain koska ei saa vastarakkautta. Silti toisesta voi edelleen pitää, mutta se ei ole sitä rakkautta jota parisuhteen ylläpitoon tarvitaan.
Väärinymmärryksiä. Enkö osaa rakastaa oikein, mitä tuo toinen haluaisi, eikö hän ymmärrä mitä minä haluaisin? Miten voimme ymmärtää toisiamme väärin, vai onko se sittenkään niin? Onko rakkaus kuollut.... yksipuolisesti vai jo lopullisesti?
rakkautta voi näyttää niin eri tavoin. ja jos toinen ei ole samalla aaltopituudella niin ei välttämättä ne tunteetkaan kohtaa. helppoa se on silloin jos sen molemmat tuntee ja näkee toisistaan ilman opastekartan piirtämistä:)
Huomaatko, että tekstisi alkuosassa tuot esille sen, että olisit itse ihan valmis eroamaan, kunhan raha-asiat järestyisivät. Sitten lopussa pääset siihen tulemaan, että "ei kai tässä siten enää mitään voikaan...".
Eli olisikohan nyt sinunkin aika olla jo rehellinen itsellesi? Että haluat turvallisuuden ja tottumuksen vuoksi pysyä tässä suhteessa, kun en muuhun arvaa ryhtyä...
Joskushan elämässä on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huono.
parisuhteet ovat hyvin mutikkaita asioita.ei niitä kukaan taloudelliselta pohjalta pelkästään pidä yllä. ja jos yhdessä on rahat tienattu niin 50/50 kuuluu silloin asiaan.
Mielestäni hän on asiaa miettinyt monelta kannalta. Jossitellutkin. Käynyt mielessään läpi mihin ehkä tie johtaisi jos sen valitsisi.
Näen hänellä olleen hyvä suhde. Ei siis huono, kuten sinä näit. Erokaan ei hänestä olisi huono, jos se olisi kummallekin parempi.
Jotkut meistä näkevät lasin puoliksi tyhjänä ja toiset puoliksi täynnä. Miksi takertua ikäviin asioihin kun elämässä on niin paljon hyvää.
Jollei ole kenelle puhua on hyvä jos voi kirjoittaa. Joskus se auttaa itseään ajatusten järjestämisessä. Ei aina tarvitse saada neuvoja.
Pidän päiväkirjaa joskus. Silloin kun asiat askarruttavat. Kumma miten ne myöhemmin luettuna näyttävät oudoilta. Ja niiin suurilta murheilta. Lukiessa niitä ei ole enää olemassakaan. Jollei puhu eikä kirjoita, voivat asiat kasvaa kohtuuttoman suuriksi. Ja aiheetta.
Siis kannustan kirjoittamaan, ja olemaan lukematta happamia kommentteja. Vaatii kuitenkin sisua tuoda oma elämänsä luettavaksi, vaikkakin anonyymina.
Helppoa on vierestä olla positiivinen, mutta helevettiä tällanen elämä on elettäväks... kun toinen on mykkä... et tiedä onko hyvin vai huonosti... yhtäkkiä vaan valehdellaan ilman suurempaa syytä, eikä siitäkään, ainakaan meillä, sitten sen enempää puhuta... Voin kyllä jutellä yksinään vaikka mistä... se vaan tuntuu vähän typerältä... Välillä olen huomannu olevani mustis naapureille, miksikö, siksi, että hän voi TUNTIKAUSIA jutella heidän kanssaan ja taas kotona sama hiljasuus... yritän vaikka mistä aiheesta, mutta ei... joko väsyttää tai mun mielipide on asiasta typerä tai sitte jotain muuta... ilo on elämästä sammunut multa jo kauan sitten! Ja vielä, uskokaa tai älkää, me ollaan kaikkien mielestä onnellinen pari... =(
puolia omix hyviksi ja päin vastoin , tosi typerys !! Päästä mies vapaaksi ja etsi haluamasi idiootti !!! Voi vittu mikä ämmä!
ennenkun vaivautuu kirjottamaan tuollaista typerää textiä. taas on alaikäset tullut aikuisten palstoille mellastamaan. hyväkun lapset ja nuoret ottaa oppia aikuisista mutta tällä ei ole oppi mennyt päähän. AJATTELUKYKY??!!
Avioliittomme kariutui vähän samantapaisessa tilanteessa. Mulla oli elämässä samaan aikaan monenlaisia juttuja jotka aiheuttivat kukin hieman stressiä. Jotenkin oma vaimo alkoi tuntua siinä kaikessa vieraalta. Vaikka kaiken piti olla toisin. En saanut hänelle puhuttua asioista. Vaimo edusti hyvää ja turvallista mutta maailma kodin ulkopuolella oli paha. Vietin paljon aikaa pahassa maailmassa. Vieraannuin kodista. Mutta en lapsista. Lapset kasvoi ja muuttui. Heidän kasvun seuraaminen soi minulle iloa ja lohtua. Olin heille tarpeellinen.
Puhumattomuus alkoi näkyä väleissä vaimoon. Hänkään ei enää puhunut. Aloimme jopa riidellä. Aloimme nukkua eri huoneissa. Kaiken keskellä olin itse hämmennyksen vallassa. Yritin osoittaa välittämistä erilaisin pienin teoin, mutta läheisyyttä en osannut osoittaa. Suhteessani vaimoon koteloiduin itseeni. Ei sellaisesta voi mitään tulla.
Eräänä iltana vaimo halusi puhua vakavasti. Hän halusi eron. Kertoi hänellä olleen lyhyt suhde johonkin mieheen. Kertoi sen olleen älytön ja turha ja ajatteli sen johtuvan siitä kun tunsi itsensä niin surkeaksi ja huonoksi, ja sitten olikin joku ihminen joka oli hänestä kiinnostunut. Eikä vaimo kuitenkaan ollut kiinnostunut siitä miehestä. Kysyin itseltäni miksi se en ollut minä! Miksi en antanut vaimolleni sitä mitä hän halusi. En tiennyt että hän tunsi itsensä niin mitättömäksi. Hän vaikutti niin vahvalta ja määrätietoiselta ja minä tunsin itseni surkeaksi ja irralliseksi. Miksi meille kävi näin? Mutta vieläkään minä en puhunut. Yritin muodostaa sanoja mutta suuhun ne jäivät.
Vaimon syrjähyppy ei aiheuttanut muutosta. Emme eronneet. Pysyimme yhtä etäisinä ja yhtä hyvissä väleissä kuin siihen asti. Tiesin kuitenkin ettei vaimo ollut niin vahva ja että hänellä oli paha olla. En osannut auttaa kun en osannut auttaa itseänikään. Ajattelin että meidän pitäisi erota. Puhuimme jälleen ja sovimme kaikessa rauhassa erosta. Lapset ei ymmärtäneet eroa ollenkaan, mutta ottivat sen rauhallisesti. Erosimme rauhallisesti. Asunto myytiin ja kumpikin osti oman.
Meni pari vuotta ja pääsin tasapainoon. En vieläkään tiedä mikä minulla silloin oli. Se oli kuitenkin ohi. Aloin voida paremmin. Elämä maistui. Yritin kysellä vaimolta miten hän voi. Mutta häneen en enää saanut kontaktia. Puhuimme, mutta hän oli etäinen. Hänellä ei ollut miessuhteita. Kertoi muista asioista elämässään. Jos hän olisi vähänkään vihjaissut, tai vähänkään vaikuttanut kaivanneensa minua, olisin varmasti sanonut mitä itse ajattelin. Että haluan meidät takaisin yhteen. Mahdollisesti hän oli jo tehnyt oman erotyönsä enkä olisi ollut reilu jos olisin alkanut siinä taas huopaamaan.
Meillä on edelleen ihan hyvät välit, mutta ystäviä emme ole. Kaipaan ihmistä lähelleni. En halua viettää yksinäistä vanhuutta. Uskon voivani joskus elää riippumattomana ex vaimostani. On mahdollista löytää uusi kumppani. Se edellyttää henkistä tasapainoa suhteessani ex vaimooni. Toivon ex vaimolleni hyvää elämää. Ja jos hän kaipaa ihmistä rinnalleen, minä olen valmis ainakin vielä. Mutta ehkä hän saa jonkun avoimemman ja reilumman.
En usko kohtaloon. On ihmisistä itsestään kiinni miten avoimia he uskaltavat olla. Sitä niittää mitä kylvää. Silti siihen tarvitaan toinenkin osapuoli. Omat tunteet, tahto ja halu ei riitä. Puolisolta ei voi vaatia mahdottomia. Puolisokin on ihminen omine tunteineen. Puolison tunteisiin vaikuttaa miten minä häneen suhtaudun. Pitäisi aina olla avoin ja rakastaa enemmän kuin on voimia. Pitäisi jaksaa, kaiken keskellä jaksaa. Mutta ihminen ei ole kone joka jaksaa ilman virtaa. Jostain täytyy saada vastakaikua jaksaakseen. Epätietoisuudessa ei voi vaatia rakkautta. Eikä rakkauden antaminen aiheuta automaattisesti vastarakkautta. Sellaista on elämä.
Olisin voinut tehdä monia asioita toisin. Mutta en tehnyt. Moni avioliitto kariutuu huonomminkin. Monet parit riitelevät ja taistelevat, haukkuvat ja nimittelevät. Väkivaltaakin esiintyy. Meillä ei ollut mitään sellaista. Silti me kaksi emme tehneet toisiamme lopulta onnellisiksi. Emme olleet toistemme turva. Päinvastoin aiheutimme toisillemme epätietoisuutta ja turvattomuutta. Olisiko asiat voineet olla toisin? Ehkä, jos olisin ollut toinen ihminen. Jos vaimo olisi ollut toinen ihminen. Me olemme meidän laisemme ihmiset ja elämme sen mukaan. Toivottavasti joku muu saa paremman ratkaisun aikaan. Meistä siihen ei ollut.