Olen 23 vuotias kohta kaksi vuotiaan pienen pojan äiti. Olen seurustellut pojan isän(siis poikaystäväni) kanssa kohta seitsemän vuotta. Joskus suhteemme alkuaikoina mies jätti minut kahdesti ja kävi suoranaisesti panemassa muita ja sen jälkeen halusi takaisin. Tietenkin minä hänet otin, olin rakastunut.
Kun sitten päätimme muuttaa yhteen ja muutenkin päätimme taas jatkaa suhdetta niin jotenkin mä olin edelleen rikki siitä mitä mies mulle teki.En vaan osannut ilmaista sitä ja olinhan mä saanut hänet nyt. Parin yhteisen asumisvuoden jälkeen tulin yllättäen raskaaksi. Minulle ei ollut epäselvyyttä siitä pidänkö lapsen, eikä myöhemmin miehellenikään. Raskausaika sujui hyvin ja vuonna 2005 syntyikin elämäämme maailman suloisin vauva. Mieheni on todella hyvä isä ja hoitaa lastamme todella paljon. Se vaan että mulla on jo pidemmän aikaa (puhutaan nyt vaikka vuosista) ollut sellainen olo etten tunne enää miestäni kohtaan niin kuin ennen. Me ei tehdä yhdessä yhtään mitään joko minä olen töissä ja mies lapsen kanssa kotona tai toisinpäin. Tai kun olemme molemmat kotona niin mies pelaa tietokonetta ja minä katson telkkaria. Jossain vaiheessa päätimme että alamme käymään yhdessä aina välillä jossakin jotta suhteemme ei täysin lopahtaisi. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt.
Olemme siis enemmänkin omasta mielestäni ystäviä kuin pariskunta. Olen puhunut miehelleni jo monesti siitä, etten ole enää onnellinen. Hän vastaa siihen että minkäs hän sille voi. Viimeksi koitin puhua myöskin erosta tai tauosta hänen kanssaan, mutta hänen vastauksensa oli että poikamme on sitten kaksi viikkoa hänellä ja kaksi viikkoa minulla. (hän kun siis tietää etten ikimaailmassa pystyisi olemaan erossa lapsestani noin kauaa)Taukoon hän ei kuulemma suostu koska olemme nyt aikuisia eivätkä aikuiset ihmiset mitään taukoja pidä. Siis olen koittanut selittää ettei me voida näinkään jatkaa koska en tiedä mitä tällä hetkellä haluan, enkä edes tiedä rakastanko enää häntä. Rakastan lastani yli kaiken ja hänen parastaan haluan, enkä siksi halua tehdä mitään äkkinäisiä päätöksiä. Olen myös miettinyt jääväni tähän suhteeseen, ihan vaan lapseni vuoksi. Hän on kuitenkin vielä niin pieni. Me ei mieheni kanssa tapella, mikään ei siis ole siitä johtuvaa, mutta eipä me mitään muutakaan tehdä.
Hellyydenosoituksia olen saanut varmaankin viimeksi vuosi sitten ja pussattu ollaan varmaan niihin samoihin aikoihin. Seksi nyt on kerran kuukaudessa samanlaista kuin aina ennenkin se vaan on muuttunut että nyt odottaa koko ajan että se loppuis. Ei tee toista edes enää mieli..tää on ihan kauheeta. En haluaisi tuntea näin, vaan haluaisin saada tän toimimaan. Tiedän vaan kokemuksesta että ilman jotain radikaalia muutosta tämä ei tule toimimaan. Olen nyt todella pitkään jo heittänyt omat tunteet ja ajatukset jonnekkin pois ja koittanut unohtaa että tunnen näin. toivottavasti joku sai tekstistä jotakin selvää kun kauheella kiireellä koitan jotakin saada aikaan ja toivottavasti saisin joltain ihmiseltä omia kokemuksia tai jotakin järkeviä neuvoja =)
Kun sitten päätimme muuttaa yhteen ja muutenkin päätimme taas jatkaa suhdetta niin jotenkin mä olin edelleen rikki siitä mitä mies mulle teki.En vaan osannut ilmaista sitä ja olinhan mä saanut hänet nyt. Parin yhteisen asumisvuoden jälkeen tulin yllättäen raskaaksi. Minulle ei ollut epäselvyyttä siitä pidänkö lapsen, eikä myöhemmin miehellenikään. Raskausaika sujui hyvin ja vuonna 2005 syntyikin elämäämme maailman suloisin vauva. Mieheni on todella hyvä isä ja hoitaa lastamme todella paljon. Se vaan että mulla on jo pidemmän aikaa (puhutaan nyt vaikka vuosista) ollut sellainen olo etten tunne enää miestäni kohtaan niin kuin ennen. Me ei tehdä yhdessä yhtään mitään joko minä olen töissä ja mies lapsen kanssa kotona tai toisinpäin. Tai kun olemme molemmat kotona niin mies pelaa tietokonetta ja minä katson telkkaria. Jossain vaiheessa päätimme että alamme käymään yhdessä aina välillä jossakin jotta suhteemme ei täysin lopahtaisi. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt.
Olemme siis enemmänkin omasta mielestäni ystäviä kuin pariskunta. Olen puhunut miehelleni jo monesti siitä, etten ole enää onnellinen. Hän vastaa siihen että minkäs hän sille voi. Viimeksi koitin puhua myöskin erosta tai tauosta hänen kanssaan, mutta hänen vastauksensa oli että poikamme on sitten kaksi viikkoa hänellä ja kaksi viikkoa minulla. (hän kun siis tietää etten ikimaailmassa pystyisi olemaan erossa lapsestani noin kauaa)Taukoon hän ei kuulemma suostu koska olemme nyt aikuisia eivätkä aikuiset ihmiset mitään taukoja pidä. Siis olen koittanut selittää ettei me voida näinkään jatkaa koska en tiedä mitä tällä hetkellä haluan, enkä edes tiedä rakastanko enää häntä. Rakastan lastani yli kaiken ja hänen parastaan haluan, enkä siksi halua tehdä mitään äkkinäisiä päätöksiä. Olen myös miettinyt jääväni tähän suhteeseen, ihan vaan lapseni vuoksi. Hän on kuitenkin vielä niin pieni. Me ei mieheni kanssa tapella, mikään ei siis ole siitä johtuvaa, mutta eipä me mitään muutakaan tehdä.
Hellyydenosoituksia olen saanut varmaankin viimeksi vuosi sitten ja pussattu ollaan varmaan niihin samoihin aikoihin. Seksi nyt on kerran kuukaudessa samanlaista kuin aina ennenkin se vaan on muuttunut että nyt odottaa koko ajan että se loppuis. Ei tee toista edes enää mieli..tää on ihan kauheeta. En haluaisi tuntea näin, vaan haluaisin saada tän toimimaan. Tiedän vaan kokemuksesta että ilman jotain radikaalia muutosta tämä ei tule toimimaan. Olen nyt todella pitkään jo heittänyt omat tunteet ja ajatukset jonnekkin pois ja koittanut unohtaa että tunnen näin. toivottavasti joku sai tekstistä jotakin selvää kun kauheella kiireellä koitan jotakin saada aikaan ja toivottavasti saisin joltain ihmiseltä omia kokemuksia tai jotakin järkeviä neuvoja =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
käy.Ajattele vaihtoehtoja.Jäät suhteeseen,ei riitoja lapsellasi isä taloudellisesti tulet toimeen,tai lähdet,lapsi tapaa isäänsä jokatoinen viikonloppu,elät omilla tuloillasi,etsit uuden miehen,tuletteko toimeen,hyväksyykö mies lapsesi ? Vaikeita asioita
Olen sinua muutaman vuoden vanhempi ja miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jokunen vuosi pidempään kuin te, mutta suhde kuulostaa melkein samanlaiselta kuin teillä, mekin ollaan melkein kuin kavereita, olen puhunut asiasta miehelle, mutta hän ei välitä siitä mitään eikä jaksa kiinnostua meistä kahdesta. Meillä on myös lapsia,minäkin olen monesti miettinyt eroa vuosien aikana,en ole uskaltanut/osannut lähteä. Minä kaipaan hellyydenosoituksia, olen monesti tehnyt aloitteen olen halaillut, suukotellut...mutta mies on niin vastahakoisen tuntuinen etten enää jaksa, olen ehdottanyt yhteistä tekemistä, mies ei innostu. Olen yksinäinen ja kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Haluan että lapsilleni on ehjä perhe siinä kai se syy miksi en ole lähtenyt, en tiedä. Kumpa osaisin neuvoa sinua mutta kun en itsekkään tiedä mistään mitään, minä rakastan miestäni mutta en usko että hän tuntee samoin minua kohtaan.
kiitos vastauksista.
Serena: meilläkin musta tuntuu että olen yrittänyt oikeesti kaikkeni ja nyt on tavallaan tullut se piste etten enää jaksa edes yrittää ja välillä tuntuu että mulle on ihan sama että löytyykö meille miehen kanssa edes sitä kipinää mistään. Välillä kun ajattelen vaihtoehtoa, että asuisin lapseni kanssa muualla niin tuntuu että oisin onnellisempi. Enkä edes enää pelkää sitä ajatusta että muutettais erilleen, pelkään vaan ajatusta siitä, etten saa olla poikani kanssa joka hetki. Ja tiedän vielä, että mieheni aikoo heittäytyä todella vaikeaksi mahdollisen eron tullessa.
Meillä on yhteinen asunto, jonka ostimme minun sukulaiseltani ja tavallaan minun mielestäni olisi jotenkin minun oikeuteni jäädä asumaan tähän asuntoon. Mieheni on kuitenkin sanonut minulle (kun olen eroa ehdottanut) että senkus lähdet. Tarkottaen siis sitä, että minä se olen joka saan tästä asunnosta lähteä. OLen jotenkin niin väsynyt miettimään näitä asioita ja varsinkin kun joudun pohtimaan näitä aina yksin. Kun aloitan keskustelun mies joko katoaa paikalta tai suuttuu.
Tiedätkö, minun mieheni vastaa ero ehdotuksiin aivan samalla tavalla, senkun lähdet...ja suuttuu kun puhun asiasta ja alkaa mököttämään?!
Meillä taitaa olla aika samankaltaiset miehet. Olo on usein turhautunut kun toisen kanssa ei pysty keskustelemaan. Ja luulen että minäkin olen kaikkeni tehnyt enempään en pysty enkä jaksa, koitan vain elää näin.
se äijä (pentu) ruotuun! Että ylipäätään suhtautuu niin ylimielisesti kun haluat puhua erosta, "senkun lähdet", osoittaa että kynnysmattonaan pitää sua ja tekee parhaansa polkeakseen sua syvemmälle.
Kovin pientä lasta ei pidetä äidistään erossa kahta viikkoa, ei tule menemään läpi. Tyhjiä uhoaa. Vaihdata lukot vaan kun ukko on poissa, jätä oveen viesti jossa muistutat mistä kaikesta yritit puhumalla sopia. Hakekoon tapaamisoikeutta sossun kautta, eivät tule pitämään kohtuullisena enemää kuin joka 2. vkonloppu. Älä anna polkea itseäsi, ei henkisesti nujerretusta ihmisestä olisi enää äidiksikään.
Nainen haluaa erotessaan tuhkatkin pesästä ja jos mies ei siihen suostu on hän hankala.
Kirjoitin eilen pitkän vastauksen ja jotenkin sain sen hävitettyä. Se on oikeesti aivan hirveetä koko ajan pohtia asioita yksinään, koska toinen ei vaan jaksa keskustella. Luulisi oikeesti , että siinä vaiheessa kun aletaan puhumaan erosta, niin toinen jaksaisi mutta ei. Tiedänkin sen että vasta kun oikeesti lähden niin mies tajuaa, että joo ois ehkä kannattanut kuunnella. Mäkin oon kuitenkin päättänyt että näin elän ja yritän vielä saada miehen pään käännettyä ongelmakohtiin ja jos ei asiat muutu niin sitten mietitään taas seuravaa vaihetta. Tästä vaan tuntuu olevan niin todella vaikea lähteä ja tästä aiheesta puhuminenkin saa mut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi kaikessa.
Sitten seuraavaan viestiin sen verran, että mieheni on maailman paras isä. Leikkii ja on lapsensa kanssa pyytämättä ja todella rakastaa lastaan koko sydämestään, enkä ikimaailmassa haluaisi riistää häneltä hänen lastaan ja toivon, että hän ajattelee samalla tavalla. Enkä usko että mitkään kerran/pari kuukaudessa tapaamiset käyvät hänelle, eihän ne kävisi minullekkaan. Oisin täysin poissa tolaltani jos joutuisin olemaan enmmän kuin kaksi päivää pojasta erossa. Tietenkin kaikkeen tottuu, mutten halua tottua moiseen. Tää on tilanne on niin vaikea.
Ja viimeiseen viestiin sen verran, etten ole vaatimassa mieheltäni mitään. Jossain vaiheessa vaan mentiin siihen, ettei enää ollut meitä vaan ainoastaan poikamme. Ei ollut enää meitä. Me ei tehty mitään yhdessä, eikä käyty missään. Me ei suukoteltu tai halailtu ja mä todella kaipaan läheisyyttä. Haluan tuntea että minusta väliteään. Vuosipäivämme olivat ja menivät edes noina aikoina mies ei muistanut minua mitenkään. Eikä se ole se pointti tässä vaan se, että kipinä väliltämme on jossakin kateissa. Olen yrittänyt ja yrittänyt. Olen puhunut vanhempieni kanssa ja molemmat haluaisivat auttaa ja sanovat, että tuo poika hoitoon he ottavat mielellään, mutta kun en mä enää ees halua. Ja jos poika on hoidossa niin molemmat menemme omia menojamme.
Onnellisuus mitä se on? Jos itsellä on hyvä olla,parisuhteessa viihtyy .Huonosta suhteesta kärsii kaikki.Lapsille on annettava mahdollisuus tasapuolisesti tavata kumpaakin vanhempaansa ,jos ero tulee.
Toivottavaa on myös että kumpikin vanhempi ajattelee lapsia ,eikä sitä eronnutta osapuolta. Eli riitojen takia eivät lapset saa kärsiä ,koska ero ei ole lapsien vika.
Aina kannattaa myös miettiä mikä on syy siihen miksi suhde voi huonosti ,ja voiko sitä itse muuttaa paremmaksi.
Kirjoitit kuin minun näppikseltäni. En osaa enään tehdä tämän asian eteen mitään =(
Joutuisin luopumaan kodistamme ja muuttamaan todella huonoinen tuloineni jonnekkin vuokrakämppään, itku tulee ajatella että lapsi (2v) joutuisi eroon isästään, joka on hyvä ja rakas isä. Itku tulee ajatella että minä joutuisin olemaan ilman lastani sen ajan kun lapsi on isällään, sekä tuntuu todella pahalta ajatella isää joka joutuu olemaan kauemmin erossa lapsestaan. Todella ahistava tilanne. Minusta tuntuu että olemme enään vain kavereita ja ns. parisuhdetta ei enään ole. Mekään emme tappele, pidämme hyvän perheen kulissit pystyssä, tunteita ei kai vain enään ole tarpeeksi toisia kohtaan.
En tahtoisi erottaa isää ja lasta enkä myöskään itseäni ja lasta.