Vika on minussa?

Jos et pysty luomaan vakituista parisuhdetta, vaan kaikki alkaa jossain vaiheessa tympiä, niin nauti sitten niistä sen aikaa kun tuntuu hyvältä ja siirry toiseen. Ei meitä kaikkia ole edes tarkoitettu vakiintumaan. Varmasti löydät vielä sellaisenkin miehen, joka pitää sinut tyytyväisenä koko loppuelämäsi. Etsimiseen voi mennä aikaa, mutta eihän se etsiminen ja kokeminenkaan niin epämukavaa ole, vai? Tsemppiä sulle, katse ylöspäin ja nauti elämästä omalla tavallasi! Me kaikki tai ainakin suurin osa meistä haluaa ja odottaa koko ajan vain jotakin lisää, ei olla täysin tyytyväisiä koskaan...

on kilometrejä takana 10v vähemmän mutta olen pohtinut samansuuntaisia parisuhteen täyttymyksestä. Meni mihin tahansa suhteeseen niin aina tulee itse mukana.
Se on myös tullut huomattua että jos itse on rikki, niin toista ei voi käyttää laastarina tai täytteenä kuin korkeintaan hetken.
Jotenkin se onnellisuus elämään ei tule toisen kautta vaan jokaisesta sisältä.
Kun sain kunnolla kenkää viimesuhteesta, niin olen viettänyt muutaman kuukauden vain itsekseni. Olen opetellut tulemaan itseni kanssa toimeen ja rakastamaan itseäni.Kaikista vajeistani huolimatta. Tämmöisestä tasa-painoisesta olemisesta on varmasti helpompi rakentaa tasapainoista suhdetta.
Elämässä voi saavuttaa sen hyvän olon, mutta se löytyy luontaisesti sisältä, ei kumppanista ei shoppailusta. Koko buddhalaisuus esim. perustuu tuon sisäisen valon löytämiseen. Se on meissä kaikissa. Rauhaa ja jaksamista.

Niin kuin täällä jo mainittiin, niin toista ihmisestä ei voi pitää oman onnen tuojana ja rikkinäisyyden korjaana.

En tiedä millainen kiintymyssuhteesi on ollut ensimmäisissä suhteissa vanhempiesi kanssa. Nämä yleensä heijastuvat pitkälle aikuisuuteen ja arvelisin, että sinun olisi hyvä päästä perille mistä tämä tyhjyyden tunne tulee. Syvälle sisälle siihen pääsee vain terapian kautta.
Viime kesänä Punainen lanka-ohjelmassa oli lasten psykiatri puhumassa ja hän sanoi, että edelleen Suomessa paljon kasvatetaan lapsia kriisitilannetta varten eli lapset itsenäistetään, niin että pärjäävät ilman muita. No tämä ei ole hirveän hyvä perusta mielenterveydelle, kun keneenkään ei voi luottaa vaan oltava yltiö itsenäinen.

Seurasin hiljattain italialaisen perheen yhteiseloa. Lapset ovat jo aikuisia, mutta melkein kateellisena seurasin perheen yhteistoimitaa ja sitä välittämistä, jota monesti ei Suomessa samalla tapaa näe.

Suosittelisin, että hakeutuisit lääkärille ja kertoisit itsemurha-ajatuksistasi. Jos laittavat mieliala lääkityksen, niin vaatisin psykoterapia-arviota myös. Pelkällä lääkityksellä ei alavireisyyden syyt poistu. Jos sinulla on varaa maksaa itse, niin suosittelin ehdottomasti terapiaa. Netistä löytyy paljon tietoa ja monesti itseapukirjoista voi löytää jo vastauksia omiin tuntoihin. Kirjastossa niitä yleensä on paljonkin.

Ei siitä tarvi (välttämättä) tuntee syyllisyyttä, jos ei kykene viihtyyn parisuhteessa, voihan sitä elää itsenäisenäkin, ystävien ja suvun tukemana.
Tietysti jokaisella on tarve rakastua ja olla itse romanttisen rakkauden kohde. Se on mahdollista myös esim. kahden aikuisen ja itsenäisen ihmisen suhteessa, jossa ei eletä saman katon alla.

Epärealistiset mutta syvälle juurtuneet odotukset oikeasta tai onnellisesta parisuhteesta eivät katoa pillerillä. Toki jos aivojen välittäjäaineissa on häikkää (=masennustaipumus), sitä voidaan lääkkeellä helpottaa, mutta ei se poista sitä että haluat jotain enemmän etkä taida edes tietää mitä haluat.

Vika voi olla sinussa mutta ei sinun syytäsi. Kunnon terapialla voi päästä tilaan, jossa osaa ja ymmärtää olla onnellinen "tavallisista asioista". Se ei ole mihinkään tyytymistä tai mistään paitsi jäämistä, vaan tasapainoisen, terveen, onnellisen elämän edellytys, joka syystä tai toisesta joiltain meistä puuttuu.

Vaadi terapiaa, ja ole tarvittaessa myös valmis maksamaan siitä. Jos rahalla saa elämänlaatua, onko sille parempaa käyttökohdetta? (Mutta terapiakaan ei ole taikakeino tai sovi kaikille, joten ymmärrä myös luopua siitä jos se ei toimi, ja etsi seuraavaa keinoa.)

Kiitoksia vain kommenteista, kaikki ovat antoisia. Ja mitä terapiaan tulee, niin olen käynyt 5 vuoden terapian kelan ja jatkot omalla kustannuksellani. Siitä vain ei ollut minulle ratkaisevaa apua. Ja todellakin myös mielialalääkäitystä on kokeilut, joskus vähän auttoivatkin, mutta ei pitkään.

Ja tuo buddhalaisuus-ajattelu ei ole sekään minulle mitään vierasta. Olen sitä tutkiskellut vuosikausia (joskaan en sitten sisäistämään kyennyt) ja jopa vakavasti harkinnyt byddhalaisuuteen "kääntymistä"...

Moi, mielestäni olet jo oivaltanut ongelman, nyt on hyvä siirtyä eteenpäin. Elämä on lyhyt eikä sitä kannata käyttää itsensä ympärillä pyörimiseen. Mitään prinssiä ei koskaan tule mutta ihania miehiä riittää; rakasta heitä ja anna heidän rakastaa sinua.