Tiedän, itsehän se pitäisi tietää, ainakin enemmän kuin teidän ventovieraiden ihmisten täällä, mutta.. Isoja päätöksiä on minun niin vaikea tehdä.
Olen seurustellut avomieheni kanssa kolme vuotta, hyvin nuoresta asti, olin 16 tavatessamme, hänkin vain vuoden vanhempi. Nyt seurustelua on takana kolme vuotta ja yhdessäasumista vajaa vuosi.
En ikinä "rakastunut tulisesti" häneen, suhde vain tuntui alusta alkaen hyvältä ja turvalliselta, muttei tippaakaan intohimoiselta. Voi kai sanoa, että olen vain ajelehtinut nämä kolme vuotta, tähän tilanteeseen missä pitäisi jotain ratkaisuja tehdä.
Suhteessamme ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei pettämistä, väkivaltaa, kovia riitoja tai erimielisyyksiä tms. Mieheni on kiltti, huomaavainen ja rakastaa minua paljon. Kaikki on siis "ihan hyvin". Ja ehkä juuri se onkin vikana. Tuleehan arki kaikissa suhteissa vastaan, ei minulla mitään epärealistisia odotuksia sen suhteen ole, mutta silti.. Voi olla, että tämä on myös vain väärä hetki. Ehkä olisimme hyväkin pari esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua. En vain halua, että tämä ajautuu tällaisenaan tilanteeseen jossa ehkä olisi jo lapsiakin mukana, ratkaisut on tehtävä nyt.
En tiedä voinko sitä sen paremmin sanoa, mutta minä en vain ole onnellinen. Tajuan päivä päivältä paremmin, että tämä ei voi olla sitä, mitä elämällä on minulle tarjota. Että tämä ihminen ei ehkä olekaan minua varten, enkä minä häntä. Kyllähän minä häntä rakastan, tavallaan, enkä ikimaailmassa toivo hänelle mitään pahaa. Lähtemällä suhteesta satuttaisin häntä todella paljon, tiedän että hän rakastaa (ja on aina rakastanut) minua enemmän kuin minä häntä. Eikä sillä, että ero minullekaan mikään helppo päätös olisi, mutta joskus kai tulee tilanteita joissa on valittava kahdesta pahasta ja vaikeasta se pienempi paha.
Tässä siis olisi pohja turvalliseen ja vakaaseen elämään luotuna. Tiedän, että voisin pysyä suhteessa ja pitää kulissit kunnossa, ainakin siihen saakka kun turhautuisin niin pahoin, että tekisin jotain todella harkitsematonta saadakseni repäistyä itseni irti. Minusta vain tuntuu että tukehdun, jollen pääse omilleni ainakin hetkeksi.
Ehkä kaipaan sitä tiettyä vapautta mitä nuorena ehkä kuuluisi olla, ja mitä minulla ei enää kuudentoista ikävuoden jälkeen ole ollut. En tarkoita että alkaisin hyppiä kuppiloissa jokaisen mahdollisen miehen matkaan tai vastaavaa, vaan.. No, ehkä joku ymmärtää selittämättäkin. Se ei kuitenkaan ole ainoa, eikä edes tärkein syy tähän.
En vain tiedä kuinka lähteäkään. Tuntuu, ettei minulla ole mitään kunnon "syytä" pistää suhdetta poikki, eikä näin ollen oikeutustakaan siihen. Olisi niin paljon helpompaa jos suhteessamme olisi "oikeasti" jotain vialla, väkivaltaa, pettämistä tai muuta vastaavaa. Minä ihan todella olen toivonut, että mieheni hairahtaisi jollakin reissulla poikien kanssa, ja saisin syyn laittaa pisteen tälle.
Lisäksi tulevat kaikki käytännön asiat, uuden asunnon etsiminen (minulle on jotenkin itsestään selvää että jos minä päätän suhteen, mies jää tähän ja minä lähden), yhteisten tavaroiden, joita niitäkin on jonkun verran hankittu, jakaminen, muuttaminen. Sekä selittely kaikille että miksi näin. Saisin varmasti ainakin oman äitini vihan ja pettymyksen niskaani, jos päästäisin tämän miehen menemään, hän on armotoman rakastunut "vävypoikaansa". Ja minä olisin vain oikutteleva teinityttö joka kuvittelee että elämän pitää olla yhtä seikkailua. Eli taas tullaan siihen, että kun ei ole oikein mitään kunnon vikaa suhteessa, niin on hankala selittää muille että miksi päädyin tähän ratkaisuun. Niinkuin sitä sitten pitäisi selitellä?
Sekä tietysti mieheni tunteet ja toiveet, joita en voi ohittaa vaikka kuinka haluaisin. Entä sitten jollei ratkaisuni olekaan oikea? En voi pomputella häntä miten sattuu, pitää "varalla" jos elämä ei tarjoakaan mitään parempaa kuin tämä suhde.
Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin.
Tästä tuli kovin pitkä, silti paljon asioita mitä nyt en huomaa, jäi sanomatta.
En odota kenenkään täällä tekevän ratkaisua puolestani, kaipaan vain jonkinlaisia kommentteja ja mielipiteitä.
Olen seurustellut avomieheni kanssa kolme vuotta, hyvin nuoresta asti, olin 16 tavatessamme, hänkin vain vuoden vanhempi. Nyt seurustelua on takana kolme vuotta ja yhdessäasumista vajaa vuosi.
En ikinä "rakastunut tulisesti" häneen, suhde vain tuntui alusta alkaen hyvältä ja turvalliselta, muttei tippaakaan intohimoiselta. Voi kai sanoa, että olen vain ajelehtinut nämä kolme vuotta, tähän tilanteeseen missä pitäisi jotain ratkaisuja tehdä.
Suhteessamme ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei pettämistä, väkivaltaa, kovia riitoja tai erimielisyyksiä tms. Mieheni on kiltti, huomaavainen ja rakastaa minua paljon. Kaikki on siis "ihan hyvin". Ja ehkä juuri se onkin vikana. Tuleehan arki kaikissa suhteissa vastaan, ei minulla mitään epärealistisia odotuksia sen suhteen ole, mutta silti.. Voi olla, että tämä on myös vain väärä hetki. Ehkä olisimme hyväkin pari esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua. En vain halua, että tämä ajautuu tällaisenaan tilanteeseen jossa ehkä olisi jo lapsiakin mukana, ratkaisut on tehtävä nyt.
En tiedä voinko sitä sen paremmin sanoa, mutta minä en vain ole onnellinen. Tajuan päivä päivältä paremmin, että tämä ei voi olla sitä, mitä elämällä on minulle tarjota. Että tämä ihminen ei ehkä olekaan minua varten, enkä minä häntä. Kyllähän minä häntä rakastan, tavallaan, enkä ikimaailmassa toivo hänelle mitään pahaa. Lähtemällä suhteesta satuttaisin häntä todella paljon, tiedän että hän rakastaa (ja on aina rakastanut) minua enemmän kuin minä häntä. Eikä sillä, että ero minullekaan mikään helppo päätös olisi, mutta joskus kai tulee tilanteita joissa on valittava kahdesta pahasta ja vaikeasta se pienempi paha.
Tässä siis olisi pohja turvalliseen ja vakaaseen elämään luotuna. Tiedän, että voisin pysyä suhteessa ja pitää kulissit kunnossa, ainakin siihen saakka kun turhautuisin niin pahoin, että tekisin jotain todella harkitsematonta saadakseni repäistyä itseni irti. Minusta vain tuntuu että tukehdun, jollen pääse omilleni ainakin hetkeksi.
Ehkä kaipaan sitä tiettyä vapautta mitä nuorena ehkä kuuluisi olla, ja mitä minulla ei enää kuudentoista ikävuoden jälkeen ole ollut. En tarkoita että alkaisin hyppiä kuppiloissa jokaisen mahdollisen miehen matkaan tai vastaavaa, vaan.. No, ehkä joku ymmärtää selittämättäkin. Se ei kuitenkaan ole ainoa, eikä edes tärkein syy tähän.
En vain tiedä kuinka lähteäkään. Tuntuu, ettei minulla ole mitään kunnon "syytä" pistää suhdetta poikki, eikä näin ollen oikeutustakaan siihen. Olisi niin paljon helpompaa jos suhteessamme olisi "oikeasti" jotain vialla, väkivaltaa, pettämistä tai muuta vastaavaa. Minä ihan todella olen toivonut, että mieheni hairahtaisi jollakin reissulla poikien kanssa, ja saisin syyn laittaa pisteen tälle.
Lisäksi tulevat kaikki käytännön asiat, uuden asunnon etsiminen (minulle on jotenkin itsestään selvää että jos minä päätän suhteen, mies jää tähän ja minä lähden), yhteisten tavaroiden, joita niitäkin on jonkun verran hankittu, jakaminen, muuttaminen. Sekä selittely kaikille että miksi näin. Saisin varmasti ainakin oman äitini vihan ja pettymyksen niskaani, jos päästäisin tämän miehen menemään, hän on armotoman rakastunut "vävypoikaansa". Ja minä olisin vain oikutteleva teinityttö joka kuvittelee että elämän pitää olla yhtä seikkailua. Eli taas tullaan siihen, että kun ei ole oikein mitään kunnon vikaa suhteessa, niin on hankala selittää muille että miksi päädyin tähän ratkaisuun. Niinkuin sitä sitten pitäisi selitellä?
Sekä tietysti mieheni tunteet ja toiveet, joita en voi ohittaa vaikka kuinka haluaisin. Entä sitten jollei ratkaisuni olekaan oikea? En voi pomputella häntä miten sattuu, pitää "varalla" jos elämä ei tarjoakaan mitään parempaa kuin tämä suhde.
Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin.
Tästä tuli kovin pitkä, silti paljon asioita mitä nyt en huomaa, jäi sanomatta.
En odota kenenkään täällä tekevän ratkaisua puolestani, kaipaan vain jonkinlaisia kommentteja ja mielipiteitä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sinua vielä selvittelemään niitä itsellesi, Sinulla ei puheittesi mukaan ole muutakaan miestä näköpiirissäsi, joten miksi siis lähtisit suhteesta?
Suhdetta sinällään sinun on opittava "venyttämään"
Mikä tarkoittaa sitä että viimeistään nyt sinun on tarkennettava itsellesi että mitä elämältäsi oikein haluat? Lapsia? uran? harrastuksia? matkustaa? luoda oman firman? mitä? mitä???? Ja sitten kun sen tiedät, toimia sen saadaksesi. Mutta sen voi hyvin tehdä tuossa suhteessa, miksi ei? Luulenkin että enemmän ilmeisesti etsitkin itseäsi, kuin uutta suhdetta. Ja iseasiassa uusi suhde ei ole mikään ratkaisu, jos jos "itse" olet kadoksissa. Ei ole hyvä elää toisen ihmisen kautta, vaan hän on ihana lisä elämääsi, jos olet osannut itsesi löytää ja jalostaa mieleiseksesi.
Irroita vanhat raamit, ja toteuta itseäsi ja unelmiasi, tee asioita joita et ennen ole tehnyt, mutta älä jätä suhdettasi turhaan. Jokainen on oman onnensa seppä, ei voi olettaa että se on joku ihminen jossa riippumalla sitten sen onnen löytää, se on hajoavaista harhaa.
Kuulostaa tutulta, itse erosin pari kuukautta sitten suunnilleen samanlaisesta suhteesta. Itse asiassa oli toisen osapuolen aloite, mutta jälkeenpäin huomasin että tunteita ei juurikaan enää ollut ja päätös oli se ainoa oikea. Ei ole mitään järkeä jäädä suhteeseen pelkästään turvallisuuden tunteesta tai "hyvän kaverin" tarpeesta. Luota tunteisiisi ja unohda turhat järkeilyt.
Hmmn, tekstisi oli kuin minun kirjoittamani. Samat tunteet, samat ajatukset ja samanlainen tilanne. Ikää vasta 21 ja päälle nelisen vuotta suhteessa. Luin myös muut keskustelut, toinen niistä osui todella oikeaan.. "Luulenkin että enemmän ilmeisesti etsitkin itseäsi" oli osuvasti sanottu. Auts, miten pahalta tuntuu huomata olevansa näin hukassa, mutta silti tekee hyvää kuulla se jonkun muun suusta/kirjoittamana.
Tuo on tuttu tilanne, tosin jo taakse jäänyttä elämää. Omasta kokemuksestani voin kertoa, miten mun tilanteeni päättyi.
Aloin seurustelemaan 17-vuotiaan pari vuotta vanhemman pojan kanssa. En minäkään muista rakastuneeni tulisesti, toisen kanssa oli vaan niin kiva ja turvallinen olla kun se oli kultanen ja kiltti. Ei ollut pahemmin kokemuksia seurustelusta aikaisemmin, ainakaan niin vakavassa mielessä.
Jossain parin vuoden jälkeen alkoi kyllästyttää. Mietin täysin samoja asioita kuin sä. Mun elämä oli aina ollu suht tylsää ja hiljaista ja jotenkin olin kai odottanut että tää poikaystävä muuttaa tilanteen. 5 vuotta olin suhteessa, ihan siitä syystä että oikeasti rakastin poikaystävääni mutta salaa toivoin jtn muutosta elämääni.
Mun jännityksen etsimiseni päättyi siihen, että ihastuin toiseen poikaan joka oli ihan erilainen kuin omani. Jotenkin tuntu siltä, että tästä se nuoruus alkaa. Oma poikaystäväni sai tietää ihastuksestani, särki sydämensä ja päätti seurustelusuhteemme.
Tässä vaiheessa itekin heräsin ja tajusin mitä menetin. Ero oli todella tuskallinen ja toipuminen kesti vuoden.
Eron jälkeen laitoin elämän uusiksi, otin loparit töistä, lähdin opiskelemaan, muutin paikkakuntaa, aloin seurustella tän uuden ihastukseni kanssa.
Nyt 2 vuotta myöhemmin mun sisälläni on edelleen se tyhjyys joka oli aikaisemmasakin suhteessa ollessa. Mä en vaan osaa olla onnellinen.
Tuntuu, että elämässä ei ole mitään sisältöä.
Mä en halua sitoutua kehenkään ennenkuin olen sinut itseni kanssa. Haluan olla itsestään onnellinen ja tyytyväinen elämääni ja sitten sen parisuhteen vain lisämaustetta antamaan.
Ja voin kertoa, että harmittaa tosi paljon kun pilasin tän 5-vuotisen suhteeni ja karkotin ihanan ihmisen elämästäni.
Mutta, tämäkin oli tapahduttava. Kantapään kautta opittava.
Hei! Minulla oli aivan vastaava tilanne muutama kuukausi sitten ja jätin poikaystäväni 4 vuoden seurustelun jälkeen, koska olimme vain kuin parhaat kaverit. Hän kyllä rakasti palavasti minua, mutta itse valitettavasti en ikinä ollut tuntenut samoin häntä kohtaan. Olin itse vasta 17 kun rupesimme seurustelemaan ja kokemusta seurustelusta ei aiemmin ollut ollut. Kaikkein vaikeinta on juuri ollutkin se, ettei hän ole pettänyt, hakannut tai tehnyt muuta pahaa minulle, jos olisi, en tuntisi niin syyllisyyttä hänen jättämisestään, en ikinä olisi missään nimessä häntä halunnut satuttaa :( Mutta mitä pitempään pitkität päätöstäsi, sitä vaikeammaksi se menee. Äläkä sen takia jää suhteeseen, koska sinulla ei ole muutakaan miestä tällähetkellä näkökiikarissa, se se vasta satuttaisikin poikaystävääsi kun jättäisit hänet toisen miehen vuoksi. Ja asuntoasiat ym asiat kyllä saa hoidettua :) Itsellänikään ei ole aina ollut eron jälkeen helppoa, mutta jotenkin sinnittelen ja tiedän, että tein oikean ratkaisun.. Tsemppiä :)
Myös minulle tuo teksti oli kuin olisin sen itse omasta kynästäni kirjoittanut! Voih, kuinka vaikeaa voi tämä elämä olla... Kun ei vaan osaa päästää irti, vaikka tietää, että olisi aika varmasti oikea ratkaisu.
Ollaan 7 vuotta jo pidetty yhtä, itse olin 15 vuotias, mies vuoden vanhempi, ku alettiin seurustelemaan. Ehkäpä myös se vaikuttaa tähän tilanteeseen... Ollaan monesti tästä puhuttu, ja se on varmaa, että kumpikaan ei halua lähteä sinne "aidan toiselle puolelle", vaan enemmänkin etsimään itseään, kuten täällä ollaan siitä jo puhuttu. Itsestäni ainakin tuntuu että on jotenkin "hukassa", ei tiedä mitä haluaa ja mikä oikeastaan on. Ja toisaalta, myös oma itsenäisyys on hieman hukassa, kun suoraan vanhempien luota muutin miehen kanssa asumaan. Tuntuu että on turhan riippuvainen toisista...
Mutta ehkäpä tämä tilanne tästä vielä selviintyy. Ja rohkeutta kaikille samassa tilanteessa oleville, kyllä se aurinko vielä pilven takaa pilkottaa=)
Niin siinä sitten kävi, ero tuli... Vaikeeta se oli, ja on edelleen, vasta parin viikon päästä muutetaan erilleen. Paljon se on vaatinut henkistä voimaa ja rohkeutta. Mutta silti, meistä kumpikin tietää, että ratkaisu oli oikea...