Hei rakkaat ihmiset!!
Olen tajunnut nyt 7v seurustelun jälkeen, että mua vaivaa joku ihmellinen sitoutumiskammo..tai en oikeen itekkään tiiä mikä se on. Siis kyllä mä fyysisesti olen sitoutunut avomieheeni ja olen aiemminkin seurustellut. Mulla myös on paljon ystäviä joihin olen myös sitoutunut lapsuudesta asti, eli ongelmia ei ole ihmissuhteiden luomisessa ja ylläpidossa.
Mutta nyt kun on häistä ollut puhetta, olen tajunnut etten ole koskaan uskaltanut luottaa suhteeseemme tai "heittäytyä tunteen vietäväksi", nyt pelottaa se kuinka osaan sitoutua johonkuhun niin vahvasti kuin avioliitto vaatii. Vaikka eihän sen mitään pitäisi muuttaa, mutta tuntuu että mun päänsisäisesti se muuttaa. Ois niin ihana osata ripustautua, kiintyä, takertua ja liimata ittensä mieheensä... mutta miksen osaa?? Miten opin olemaan kuin osa toista ihmistä..? Tai kuinka läheisiä puolisonsa kans nyt tuliskaan olla...? Ja mitä jos joskus menetän hänet? Viimestään kuolema meidät erottaa.. miten silloin minun kävisi jos koko sydämeni olisi hänellä?? Tuntuu että olen kokoajan varuillaa ihmisten suhteen suojellakseni tunteitani. Mutta jos en osaa elää ja rakastaa täysillä, tuskin koskaan tulen niin onnelliseksi kuin olisi mahdollista.
Olen aina pyrkinyt itsenäisyyteen ja jo nuorena tajunnut että jokainenhan on täällä loppujenlopuksi täysin yksin.. Mutta eihän sen niin tarvitsisi olla, jos vaan osaisi....
Mieheni rakastaa minua. Puolustaa joka asiassa. On valmis tekemään mitä vaan takiani. Kaikki tällainen koskettaa jotenkin tosi syvältä. Itkin kerran juuri sitä että tajusin mitä kaikkea mieheni olisi valmis tekemään takiani. Jotenkin uskomatonta että joku välittää niin paljon. Olenko sen arvoinen. Tuli tunne kuin hetken en olisikaan ollut maailmassani aivan yksin.
Olen tajunnut nyt 7v seurustelun jälkeen, että mua vaivaa joku ihmellinen sitoutumiskammo..tai en oikeen itekkään tiiä mikä se on. Siis kyllä mä fyysisesti olen sitoutunut avomieheeni ja olen aiemminkin seurustellut. Mulla myös on paljon ystäviä joihin olen myös sitoutunut lapsuudesta asti, eli ongelmia ei ole ihmissuhteiden luomisessa ja ylläpidossa.
Mutta nyt kun on häistä ollut puhetta, olen tajunnut etten ole koskaan uskaltanut luottaa suhteeseemme tai "heittäytyä tunteen vietäväksi", nyt pelottaa se kuinka osaan sitoutua johonkuhun niin vahvasti kuin avioliitto vaatii. Vaikka eihän sen mitään pitäisi muuttaa, mutta tuntuu että mun päänsisäisesti se muuttaa. Ois niin ihana osata ripustautua, kiintyä, takertua ja liimata ittensä mieheensä... mutta miksen osaa?? Miten opin olemaan kuin osa toista ihmistä..? Tai kuinka läheisiä puolisonsa kans nyt tuliskaan olla...? Ja mitä jos joskus menetän hänet? Viimestään kuolema meidät erottaa.. miten silloin minun kävisi jos koko sydämeni olisi hänellä?? Tuntuu että olen kokoajan varuillaa ihmisten suhteen suojellakseni tunteitani. Mutta jos en osaa elää ja rakastaa täysillä, tuskin koskaan tulen niin onnelliseksi kuin olisi mahdollista.
Olen aina pyrkinyt itsenäisyyteen ja jo nuorena tajunnut että jokainenhan on täällä loppujenlopuksi täysin yksin.. Mutta eihän sen niin tarvitsisi olla, jos vaan osaisi....
Mieheni rakastaa minua. Puolustaa joka asiassa. On valmis tekemään mitä vaan takiani. Kaikki tällainen koskettaa jotenkin tosi syvältä. Itkin kerran juuri sitä että tajusin mitä kaikkea mieheni olisi valmis tekemään takiani. Jotenkin uskomatonta että joku välittää niin paljon. Olenko sen arvoinen. Tuli tunne kuin hetken en olisikaan ollut maailmassani aivan yksin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla oli nuorempana myös useampi vuosia kestänyt suhde. Jokaisessa suhteessa mies jossainvaiheessa rupesi puhumaan lapsista ja naimisiinmenosta (ei kuitenkaan kosinut). Elin jotenkin kuin "unessa" noissa suhteissa. Kaikki oli hyvin ja arki sujui, mutta kun rupesin miettimään noita syvällisempiä asioita, niin tajusin ettei tää mies ole mua varten.
Sitten tapasin erään miehen joka vei multa jalat alta. Muutaman kk jälkeen huomasin ajattelevani ensimmäistä kertaa elämässäni että "tämän kanssa haluan naimisiin ja lapsia ja koko elämän". Minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta omat tunteeni ja se että en ollut mitään sellaista kokenut koskaan ennen.
Valitettavasti se mies osoittautuikin loppujenlopuksi todella suureksi kuplaksi ja naistennaurattajaksi. Mutta sen se suhde sai aikaan että vähempään en enää tyydy. Haluan kiihkeästi niitä suuria tunteita joita tiedän itsessäni olevan. Siitälähtien olen "kierrättänyt" miehiä luullen että tämä on se oikea, mutta pettynyt omiin tunteisiini tai siihen kun niitä ei tulekkaan.
Mutta kerran sen suuren kokeneena vähempään en meinaa enää tyytyä. Mieluummin sitten vaikka yksin.
Voi olla, että ulkopuoliset asiat, kuten lehdet, radio, elokuvat, TV jne ovat iskostaneet sinuun jonkinlaisen oikean mallin siitä millainen on "oikea parisuhde". Tai jos ei sitä mallia, niin ainakin saanut sinut uskomaan että oma parisuhteesi ei ole sellainen.
Jos karistaa itsestään vaatimukset elää jollain hahmottamattomalla "oikealla tavalla", niin ehkä elämä voi näyttäytyä paljon nautittavampana?
"Ois niin ihana osata ripustautua, kiintyä, takertua ja liimata ittensä mieheensä... mutta miksen osaa?? Miten opin olemaan kuin osa toista ihmistä..?"
Tuon kommentin takia kirjoitin epäilyksestäni. Kuka on koskaan sanonut, että avioliiton/parisuhteen pitäisi olla jotain yliluonnollista sulautumista toisiinsa? Herää epäilys, josko olet ottanut liian todesta sen, miten parisuhdetta myydään kaupallisissa medioissa?