on varmasti muillakin kokemuksia rankoista eroista,joten kertokaa että jossain vaiheessa elämä taas hymyilee.erosta nyt kulunut kohta 1 1/2 vuotta ja yhä edelleenkään en ole valmis tapailemaan ketään toista.kivoja miehiä olisi ympärillä useita ja aina sama juttu.pyytävät ulos ja suostun ja sovin ja sitten treffipäivänä iskee ahdistus ja perun koko jutun.olen 28 ja istun viikonloput kotona,käyn urheilemassa ja teen asioita,mutta yksin.en jaksa enkä halua tavata ketään.säälittävää? kaikki yritteliät miehet ajan pois,koska kukaan ei nappaa eikä vie jalkoja alta kuten exäni heti alussa teki.oikeesti kertokaa viisaammat kai tää tästä...?
Koska se kipu..
helpottaa
359234
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
taas jossain vaiheessa hymyilee :)
Mulla meni 4 vuotta mun entisen jälkeen, ennenkun aloin seurustella uudestaan. Luulen tietäväni todella hyvin miltä susta tuntuu. Aivan uskomattoman mukavia tapauksia tuli vastaan siinä vuosien aikana, olisivat välittäneet ja halunneet vakavan suhteen, mutta mä en vaan pystynyt kiinnostumaan kenestäkään. Ei se mitään entiseen vertailua eikä itsesäälissä rypemistä ollut, mutta kun ei vaan tuntunut oikealta aloittaa suhdetta yhdenkään kanssa.
Mun mielestä sun kannattaa siis ihan rauhassa olla, yksin, jos siltä tuntuu. Sitten joku päivä joku kävelee sun elämääsi ja alkaa uudet kuviot. Itse oon nyt siis vuoden verran seurustellut nykyiseni kanssa, ei ollut jalat alta tapaus niinkuin entiseni, alussa epäilytti tämänkin kanssa, mutta yhdessä siis ollaan ja aika rakastunut olen = on tapahtunut se mitä en oikein enää neljän vuoden jälkeen uskonut tapahtuvan, kun niinkin kauan tuli yksin tosiaan oltua ja pieni epätoivo alkoi iskeä.. Mut näköjään tarvittiin vaan tarpeeksi aikaa siihen, että kaipaus loppui, etäisyyttä siihen vanhaan..
Eli ei ole säälittävää toi sun olotila, missään nimessä!! Ole ihan rauhassa yksin, nauti elämästäsi, yksin! Kyllä sä vielä joskus olet valmis uuteen suhteeseen. Sellaista jalat alta fiilistä ei ehkä ikinä tule kenenkään kanssa, mutta ei se tarkoita ettetkö voisi rakastua täysillä vielä joskus.. Tai ehkä tulee, sitä ei voi etukäteen tietää.
se taikasana näissä romanssiasioissa. Kun parisuhde alkaa vakaalta pohjalta, ei liian tunnetasolta, on sillä paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Ihminen unelmoi nuorena tietynlaisesta henkilöstä ja löytää juuri mielikuviensa mukaisen ihmisen ja rakastuu päätä pahkaa. Ensirakastuminen on aina ainutkertainen toki, mutta useimmiten tämä kohde ei ole se , jonka kanssa eletään loppuikä. Sitten tuleekin se irtilaskemisen aika. Kun ikää ja kokemusta tulee lisää, voi tapauksen laittaa muistojen joukkoon. Ei tule toista ensirakkautta.
Joten, sure surusi rauhassa. Toista hänenlaistaan ei maailmassa ole. Samantyyppisiä ehkä montakin. Lopeta vertailu. Sinulla voi olla odottamassa joku vielä ihanampi jossakin toisessa suhteessa. Tsemppiä. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa......
on lopulta helposti loydettavissa.
Mieti, miksi niin kavi, jatitko sina, jatettiinko sinut, miksi?
Lopulta huomaat, etta hyva etta niin kavi, parempi etta se loppui aiemmin kuin sitten myohemmin, koska niin olisi kaynyt joka tapauksessa, se ei ollut sinun juttusi, eika Se ollut sinun arvoisesi.
Pitää vielä ihmetellä, kun tuo rakastuminen ei katso ikää.
Kohtasin elämäni miehen ollessani 54v.
Hän asuu toisessa maassa mutta seurustelun (kesti 4v.)mahdollisti hänen viikottaiset työmatkat tänne.
Sitten työkuvio muuttui eikä enää ollut asiaa tännepäin.
No mies päätti sitten valita helpomman tien ja löysi naisen lähempänä.
Jäin nuolemaan näppejäni eikä tuoata eroa käsitelty yhdessä koskaan.
Mies ei suostunut tapaamaan vaikka pyysin.
Sanoi että häntä hävettää. Sietääkin...
Koin että olin ollut vain sopiva työmatkaviihdyke. Tuli hyvksikäytetyn tunne.
Ymmärrän toki että tunteet voivat loppua, mutta pitäsisi aina kunnioittaa toista osapuolta sen verran että käsitellään suhde loppuun.
Tämä johti siihen että minä nyt jo 60v:nä en millään pysty ihastumaan kehenkään.
Jäin roikkumaan, vaikka tiedän että hän ei ollut rakkauteni arvoinen.
Toisaalta ikääkin on jo sen verran ettei ole perheenperustamisajatuksia eikä edes tarvetta muutta yhteen, mutta ihmissuhde olisi paikallaan.
Saas nähdä miten käy. Aika tekee varmaan tehtävänsä, vaikkakin vielä on vaikeaa. Olemme tavnneet viimeksi 2v sitten, ja kuitenkin kaikki on niin tuoreena mielessä.
Kiirettä ei ole mihinkään.
etta on ollut "kirjoittamattomia" saantoja joita sina et tiennyt. Tuo ukkeli kenties sanoo hapeavansa helpottaakseen sinun oloasi, mutta ei tuollaista temppua tehda kenellekaan josta vahankin valittaa - ei se mitaan hapea, pitaa vaan vahan kipinaa ylla jos nyk suhde kaatuukin. Pelimies, ei muuta. Jos tapaa vaan kerran viikossa, suhteessa sailyy raikkaus pitkaan, kunnes jotakin tapahtuu puolin tai toisin.
Itsellesi teet hallaa jos haikailet tuollaisen peraan, katse eteenpain ja menoksi.
M42
Nyt sun on otettava itseäsi niskasta kiinni ja mentävä treffeille. Ei ole väliä kiinnostaako ne miehet sinua vai ei. Käykää yhdessä syömässä, tehkää mitä vaan mitä kaverit tekevät yhdessä, älä ota paineita siitä herääkö tunteet. On outoa alkaa käydä treffeillä pitkästä aikaa, mutta et voi jäädä kotiinkaan loppuiäksesi yksin iltoja istumaan. Miehet joita tapaat ei todennäköisesti saa tunteitasi syttymään, mutta tarkoitus onkin että tapaat ihmisiä ja pikkuhiljaa totut olemaan sinkku ja jonain kertana kohtaat sen, jonka kanssa palaset taas loksahtavat kohdalleen. Elän itsekin vähän tällaista vaihetta, että potkin itseäni liikkeelle, vaikka tekisikin mieli nyhjätä yksin kotona.
ruveta seurustelemaan.
Sielu tarvitsee aikaa toipumiseen. Kun se on kärsinyt paljon, niin ei toipuminenkaan ole nopeaa.
Aikaa meni itselläni noin 3 vuotta, ennen kuin itse aloin olemaan valmis uuteen suhteeseen.
kun et enää tarvitse sitä, ja voit päästää siitä irti
Minulta särkyi sydän kaksi kertaa peräkkäin. Toisella kerralla koski niin pahasti sisimpään, että kaaduin liukkaalla kadulla ja sain aivotärähdyksen. Sen jälkeen elämä sujui aika pitkään pienoisessa shokkitilassa automaattivaihteella. Väliin sain rajuja itkukohtauksia. En voinut mitenkään käsittää miten siinä taas saattoi niin käydä, meidäthän oli luotu toisillemme!
Kukaan miespuolinen ei jaksanut kiinnostaa. Etsin vain häntä katseellani jokaisesta ihmisjoukosta ja ruuhkabussista. En halunnut käydä missään enkä tavata ketään. Työnteko sujui haluttomasti, missään ei ollut mitään järkeä. Saatoin käydä alusvaateostoksilla miettien pitäisikö hän näistä ja ostin kaiken varalta...
Pahinta sydänsurussa on se, ettei siihen kipuun voi ottaa sairaslomaa, eikä saa ympäristön myötätuntoa. Jokainen omalla kohdallaan tietää, että sydämen särkyminen on kuin pieni kuolema, mistä toipumiseen tarvitaan asianmukainen suruaika. Valitettavasti se suru täytyy hoidella melkein salaa, päällepäin on oltava reipas ja itkeä saa taas sitten yksin kotona. Ostin silloin eron aiheuttamaa suruaikaa käsittelevän kirjan, oli valtavan helpottavaa lukea, että tuntemukseni olivat aivan tavallista pahanlaatuista sydänsurua ja että olin vaiheessa neljä ja vaihe viisi olisi taas askel eteenpäin.
Pikkuhiljaa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä ulos. Lupasin itselleni ettei ollut pakko pitää hauskaa, pääasia oli että kävin ihmisten ilmoilla. Jokainen uusi, pienikin kokemus ilman Exääni olisi uuden elämän alku. Salaa tietenkin toivoin, että jokin ilta törmäisimme toisiimme sattumalta ja hän rakastuisi minuun uudelleen...
Kun ensimmäisen kerran annoin jonkun suudella itseäni, olin aika yllättynyt siitä miten helppoa se olikin, siitä sain pikkuruisen toivonkipinän. Tiesin kyllä että Exäni oli niin raskaan sarjan rakkaus, ettei siinä pelissä ollut hyttyssarjan tyypeillä minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tiesin että toipumiseen tarvittaisiin joko reippaasti aikaa, tai sitten jokin uusi mies, joka veisi jalat alta. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui todella epätodennäköiseltä! Ensimmäiseen sydänsuruunikin auttoi pelkästään aika, mutta tämä toinen kerta oli vielä pahempi ja kotikonstit olivat vähissä.
Vuoden kuluttua kiskoin itseni kävelylle, kun yksinäinen sunnuntai kotona ahdisti. Olin silloin toipumisessani loppusuoralla ja olin antanut elämälle luvan yllättää. Vastaan tuli lenkkeilijä, hän juoksi ensin ohi ja kääntyi sitten takaisin. Olin kuin lumoutunut siitä kauniista hymystä ja energisestä olemuksesta. Se kiva pilke silmissä oli kuin lupaus siitä, että mennyt oli mennyttä. Sovimme treffit perjantaiksi, puolen vuoden kuluttua olimme jo kihloissa. Nyt olemme naimisissa ja hääpäiväni oli elämäni onnellisin päivä. Olen aivan hulluna kultaani ja sekaisin onnesta. Kiitän myös kohtaloa siitä, että en aina saa itse päättää mitä haluan, sillä näköjään minulla itselläni ei ollut aavistustakaan...!
Exäni olen siirtänyt hyttyssarjan miesosastoon aikoja sitten. En tunne häntä kohtaan mitään, paitsi että myönnän tunteneeni vahingoniloa, kun kuulin että hänen uusi tyttöystävänsä oli hänet aika kamalalla tempulla pettänyt ja jättänyt...
tärkeää on että:
- anna itsellesi lupa surra
- salli itsellesi rajaton toipumisaika
- älä takerru suruusi, siitä voi tulla harrastus
- pakota itsesi ihmisten ilmoille
- salli elämän yllättää
- kohtalo on joskus tosi paha ja käsittämätön, mutta ei AINA
Minulla meni n. kuukausi, kun toivion erosta. Vaikka mieheni tekikin minulle ja lapsillemme todella V-mäiset temput, mutta en ole koskaan ollut kova pitkään suremaan mitään...en tiedä onko se vika, vai mitä?
Viiden vuoden tasaisesti ja mielstäni mukavasti menneen avoliiton jälkeen mies ilmoitti yhtenä iltana, ettei nähnyt meille tulevaisuutta.
Ilmoitaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka olin toki vuosien varrella huomannut, etei hän osannut puhua, jos oli eri mieltä kanssani tai jos jokin asia suhteessamme painoi.
Ero tapahtui ihan sovussa, asuimme vielä kuukauden yhdessä, jotta sain asiani järjestettyä. Hän auttoi muutossa ja kävi pari kertaa myöhemmin asentamasa pari juttua, näimme myös silloin tällöin kaupungin yössä jne.
Laihduin 15 kg sitä itse tajuamatta seuraavein kuukausien aikana, olin aina aiemmin ihmetellyt, miten suru voi kuihduttaa muita, mutta näköjään voi. Ihmettelin vain kun vaatteet näyttivät odudoilta päälläni...
Oli aivan turtana seuraavan puoli vuotta, enkä vieläkään muista siitä kesästä paljoakaan.
Puolen vuoden päästä aloin seurustelemaan, mutta se oli enemmän sellainen ylimenosuhde (myös toiselle osapuolelle, jolla oli itsellään myös eron prosessointi vielä menossa). Tämä suhde lopahti puolen vuoden päästä ja aika hatara se oli ollut sitäkin ennen. Parin seuraavan vuoden aikana olin deittailin jonkin verran, mutta varsinaista vakavaa suhdetta ei ollut.
Exäni ryhtyi seurustelemaan reilun vuoden päästä erostamme ja kahden vuoden päästä erostamme hän meni naimisiin ja lapsikin oli tulossa. Pakko myöntää, se vähän kirpaisi, "miksi hän on löytänyt jonkun ja minä en"-tyyliin..., mutta siinä vaiheessa olin päässyt jo niin pitkälle, etten enää romahtanut. Takaisin en häntä missään vaiheessa olisi ottanut, jos rakkaus on loppunut, ei sitä takaisin saa.
Itse en ole koskaan uskonut kohdallani rakkauteen ensisilmäyksellä, eikä nykyinen mieheni millään lailla tehnyt suurta vaikutusta tvatessamme. Jollei hän olisi ollut sinnikääs, emme olisi varmaan yhdessä.
Tapailimme jonkin aikaa leffojen ja illallisten merkeissä, sitten oli muutama kuukausi taukoa, kunnes taas sattumalta tapasimme ja kävimme ulkona. Yht'äkkiä silmäni aukesivat, tajusin, että tässähän se etsimäni luotettava ja kuitenkin huumorintajuinen mies on (matkan varrella tuli tavattua niitä hauskoja ja epäluotettaviakin...). Hyvin pian tiesin, että tässä on tuleva aviomieheni ja nyt ollaan jo toista vuotta naimisissa.
Josa olisin vain suuressa surussani tiennyt, kuinka onnellinen tulen myöhemmin olemaa... Myöhemmin taaksepäin katsoessani olen tajunnut, ettei meitä exäni kanssa varmaan ollut tarkoitettu toisillemme, vasta myöhemmin tajusin, ettei hän arvostanut minua kovin paljoa. Nykyisen mieheni kanssa huumorintajut ja elämänarvot kohtaavat huomattavasti paremmin ja onni tulee ihan arjen pikku jutuista, arvostamme toisiamme aj muistamme myös näyttää sen toisillemme.
Toipuminen on ihan henkilökohtainen juttu, toiset toipuvat nopeammin, toisilla se vie kauan ja jotkut tarvitsevat eteenpäin pääsemiseen terapiaakin, joka ei ole varmaan hullumpi idea sekään. Olisi itsellenikin tehnyt hyvää päästä puhumaan jollekin puolueettomalle ihmiselle.
Anna uudelle suhteelle mahdollisuus, älä vertaa edelliseen suhteeseen/edelliseen mieheen. Anna suhteen kehittyä rauhassa.
kiitos teille kaikille,jotka olette tsempanneet ja kertoneet omaa tarinaansa ja ennenkaikkea puhuneet viisaita sanoja.en tajunnutkaan kuinka ihania ja viisaita ihmisiä maa päällään kantaa.tiedän,että "parantuminen" ei käy hetkessä,mutta kieltämättä olo on helpompi.ja kuten joku viisas täällä sanoi:on myös hyvä pakottaa itsensä ihmisten ilmoille ja reippaasti kohdata uusia ihmisiä.otin sitten neuvosta vaarin ja sovin treffit todella mukavan miehen kanssa,joka pyytänyt mua ulos monen monta kertaa,mutta olen aina aiemmin torjunnut.nyt nähdään perjantaina ja itseasiassa fiilis on todella hyvä.elämä on elämisen arvoinen-kuitenkin :) Kiitokset teille,olette helmiä kaikki :))
Reipas tyttö! :-)
Haluan kertoa oman tarinani. Yhteistä eloa 12 vuotta. Kun tapasin, olin kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Hän oli ihana, hoiti lapsiani kuin omiaan. Saimme yhteisen lapsen ja rakensimme oman talon. Hän halusi tehdä kaikki itse. Sitten pikkuhiljaa huomasin muutosta.. hän ei ollut tyytyväinen tekemisiini ja oli oikukas. Kunnes kuukausi sitten tuli pommi.. hän soitti ettei tule enää takaisin jan hänellä on toinen. Sitten selvisi että tämä työkaveri oli ollut kuvioissa jo monta vuotta. Miten kestän tämän nöyryytyksen. Eropaperit tuli viikon päästä lähdöstä, kihlajaispäivänämme. Miksi hän haluaa vielä lyödä lyötyä. En ole koskaan pettänyt häntä. Seuraavassa hetkessä haluaisin hänet takaisin..
Vasta kolme vkoa erosta. Asuimme yhdessä 7 vuotta, talonkin ostimme. Eihän se arki niin juhlavaa aina ollut, mutta ero tuli silti täysin yllätyksenä. Pelkka ilmoitus, en saanut mitään kysellä, vain aivan käytännön asioista exä puhui kanssani. Minä, joka olen aina kuvitellut olevani vahva ihminen, muserruin palasiksi. Jossain ihme shokkitilassa olen työni tehnyt, ja lapset hoitanut. Olo on täysin epätodellinen. Kauhulla luen näitä kirjoituksia, vuosiako tämä kestää. Itse ajattelin, että pakko on vuoden päästä helpottaa.
tuttu tunne. mutta kyllä se siitä helpottaa. onko sulla lapsia? mä oon aina selvinny sillä kun oon aatellu lasten hyvinvointia.
Jostain joskus olen lukenut, että suhteesta yli pääseminen kestää puolet siitä mitä suhde kesti. Aika epäilyttävältähän tuo kuullostaa, mutta voin omalta kohdalta allekirjoittaa tuon... 2,5 vuotta meni todellakin siihen, etten haikaile sitä mitä joskus oli. Ja vasta nyt pikkuhiljaa voisin kuvitella aloittavani tapailua vakavemman suhteen.
Nämä asiat tulivat mieleeni, ja ovat auttaneet itseäni sydänsuruissa.
1)puhuminen. Parasta on, jos voit puhua sydänsurusi aiheuttaneen kanssa, mutta jos se ei käy päinsä, luotettava ystävä on hyvä vaihtoehto. Myös koiran turkki käy, mutta jos sinulla ei yksinkertaisesti ole ketään kelle puhua, kirjoita ajatuksesi paperille.
2)työ ja harrastukset vievät ajatukset pois hänestä ainakin hetkeksi etkä ehdi ajatella häntä niin paljon.
3)älä jää yksin. Kaipaus ja ikävä vain korostuvat yksinäisyydessä. "jos et voi rakastaa häntä, jota et saanut, rakasta ihmisiä ympärilläsi."
4)"sure, mutta varo ettei suru syö sinua". Varo hautautumasta surun syviin syövereihin, pidä elämässäsi yllä toivoa helpommasta ja valoisammasta huomisesta. Vaikka kaikki, siis ihan kaikki, tuntuu synkältä ilman häntä, muista että osaat vielä kokea iloakin.
5)itkeminen auttaa, mutta siinäkin on hyvä pysyä kohtuudessä. Ei ole kiva selitellä työpaikalla turvonneita silmiään allergisella reaktiolla tai homeen hyökkäyksellä kotiisi.
6)älä ala ryyppäämään. Kohtuus alkoholin käytössä on viisasta vaikka suru tuntuukin kohtuuttomalta.
7)"rakkaus ei ole rikos". Se, mitä nyt käy läpi, on osa ihmisenä olemista. Ajattele jos istut vanhana kiikkutuolissa etkä ole ollut koskaan rakastunut (vaikka välillä onnettomastikin).
En haluaisi olla pessimisti, mutta musta on alkanut tuntumaan että kipu ei helpota koskaan. Mulla erosta kulunut jo yli neljä vuotta, mutta suurempaa muutosta parempaan ei ole tapahtunut. Yrittänyt kyllä olen vaikka miten, mutta kun ei onnistu niin ei. Kaipaan vain häntä!
Itselläni on asiaan viitaten taas varsin omanlainen tarina....
Nuoruudestani ensirakkauteni petti ja silloinen eroprosessi teki todella kipeää...
Pääsin asiasta ylitse ja muutamaa vuotta myöhemmin tapasin naisen, jota ei voinut millään tapaa verrata nuoruuden ensi huumaan...
Tosesin löytäneeni todellisen sielunkumppanin.
Suhde kaatui myös pettämiseen ja sittemmin pidin useamman vuoden tauon seurustelusta..
Olen luonteeltani ollut aina hyvin tasapainoinen,pitkäjänteinen ja sosiaalisesti älykäs, ulospäin suuntautunut ihminen.
Minulla on helppo tutustua ihmisiin ja useammat ystävät ja kaverit kokevat minut kallisarvoiseksi ja tärkeäksi, koska vaalin ihmissuhteita ja olen lojaali lähimmäisille..
Alkujaan olin varsin tympääntynyt siihen, että useimmat ikäkuntaani elävät naispuoliset elävät kaiketi jonkinasteista "hypetys aikaa"... Itsensä etsiminen,suhteesta toiseen juokseminen ,pettämiset, sekä yleiset yhdenillan jutut ovat arkipäivää.
Päätin sanoutua irti koko pyörityksestä ja välillä tuntuu, että ehkä kymmenenvuodenpäästä ihmiset kykenevät ottamaan asiat vakavasti..
Pyrin antamaan toiselle tilaa ja ymmärrystä ja lähtökohtaisesti olen varsin avoin, sekä luottava toisen suhteen...
Jostain kumman syystä olen törmännyt ihmisiin, joilla on lopulta ollut joku traumaattinen tai muuten kipeä suhde takana..
Mukavana ja luotettavana miehenä olen tarjonnut lämpöä ymmärrystä ja turvaa.
Useimmiten suhde on alkanut kariutua mitä ihmeellisimpiin syihin ja minuun puhdistautuneena nainen on jättänyt ja alkanut siitä vakavaan suhteeseen. Tuntuu kuin olisin ollut heille pelkkänä "korjaussarjana" tai jalkamattona johon puhdistaa aiemmat tahrat ja liat...
Minut jätettyäni ovat sitten menneet pian naimisiin, tehnyt lapsia ja niin edelleen...
Ihmissuhteet ovat haastavia ja välillä mietinkin, että koska kohdalleni tulisi nainen, osaisi aidosti välittää myös minusta..
Tällä hetkellä tunnen olevani kuin suutari, joka työstää kenkänsä muille, mutta jää itse lopulta aina ilman.
Tässä tapauksessa ehkä yhtä kokemusta rikkaampana, mutta silti ilman palkkaa...
Minä myös olen elämässäni törmännyt useimmiten miehiin, joilla on ollut jotenkin erilainen ja vaikea elämä. Olen ollut heille tukena ja sitten he ovat kai kyllästyneet minuun (vaikka kaikki kahuvat minua mielenkiintoiseksi ja mukavaksi ihmiseksi)
Ovat minun jälkeeni melkeinpä heti perustaneet perheen, hankkineet lapsia jne. Sitä alkaa miettiä, että mikä minussa on vikana. En aina haluaisi olla se ongelmien ratkoja, koska itsellänikään ei mitenkään ihan helppo elämä ole ollut.
Myös nykyisessä suhteessani miehellä on ollut rankka lapsuus ja joskus hän jopa purkaa pahan olonsa minuun. Siihen suhteemme todennäköisesti tulee kaatumaankin hyvin pian. Jokaisellahan on ongelmia ja rakkaan kanssa niitä on hyvä setviä, mutta liika on aina liikaa...
Mieheni lähti kohta kaksi vuotta sitten. Virallista eroa ei ole, eikä kuulema halua.
Itse rakastan vieläkin niin että kipeetä tekee.
Ketään ei ole itselläni tänä aikana ollut. En osaa edes ajatella, että ottaisin(jos edes saisin)jonkun toisen. Onko lie pelkkää tottumusta toiseen vai mitä. Johan tässä on pari vuotta yksin räpiköinyt, joten voiko se enää sitäkään olla.Olenkohan ehkä liian tuntellinen.
Helppohan se on muita neuvoa, mutta itse toimiminen voi olla todella vaikeaa, vaikka ymmärtää että pitäis tehdä sitä ja tätä. Voimat vaan ei riitä.Kumpa vaan pääsis tästä pahasta olosta ja lääkityksestä. Kuppi vaan menee herkästi nurin. Jaksamista kaikille saman kokeneille.
On todella huojentavaa kuulla, että en ole ainoa ongelmani kanssa...Toki tiedän että sitä sattuu muillekkin, mutta ehkä hieman jakautui painetta hartioilta...
Voimia sinne...Elämä voittaa..
Se kipu ei kyllä hellitä 3 - 5 vuoteen, jos joku muuta väittää, hän ei ollut rakastunut oikeasti. Sulla on kyllä matkaa kuljettavana paljon ennenkuon kiinnostus/luottamus toista sukupuolta kohtaan on sillä tasolla, että siitä voisi syntyä kestävä rakkaussuhde. Odottele ihmeessä äläkä missäännimessä lohduta itseäsi yhdenillan jutuilla... tulee vain pahempi mieli. Kerron tämän miehenä, ehkä vähän yli herkkänä, mutta itse pääsin yli vasta noin kuudenvuoden jälkeen.
Toivotan sulle jaksamista ja totuushan on se, että kyllä aika haavat parantaa... ennemin tai myöhemmin.
Kaikista uusista suhteista löytyy parempaa kuin edellisistä mutta myös huonompaa...Sun pitää oman pääsi sisällä selvittää etsitkö täydellistä (joita ei ole olemassakaan,koska myös exässäs oli huonot puolensa)vai tyydytkö suhteeseen joka eri osa-alueilla saattaa ajan kuluessa voittaa kaikki nyt vielä haikailemasi miehen piirteet/olemuksen...tutustu ihmiseen ajan kanssa äläkä hätiköi,Toki jos joku tuntuu heti alussa EI miellyttävältä,niin tutustu mieluummin sellaiseen mieheen,joka miellyttää enemmän..Miehenä ja eronneenakin mutta myös vuosia parisuhteessa eläneenä tiedän ainakin itse heti ENSINÄKEMÄLTÄ onko jollain naisella se jokin,joka heti viehättää,ei välttämättä ulkomuodossa vaan yleisessä olemuksessa ja luonteenpiirteissä ja muissakin ominaisuuksissa jotka vasta ajan kanssa tulee esille.Minusta tuntuu että olet todella koukussa tähän entiseen suhteeseesi,ja TOIVON OMAN MIELENTERVEYTESI kannalta että osaat jossain vaiheessa päästää irti menneestä ja katsoa rohkeasti tulevaisuuteen,kyllä mukava mies on olemassa myös sinulle kunhan olet avoin etkä anna heti pakkeja...(Jotenki tuntuu että elät vanhaa suhdetta toivoen jos se mies vaikka palaisi takaisin??) Olen myös itse aloittanut suhteen uudelleen saman ihmisen kanssa ja ainakaan minun kohdalla se ei ollut hyvä ratkaisu. ELÄ TÄTÄ HETKEÄ JA TULEVAA ,ÄLÄ MENNYTTÄ...koska se ei yleensä johda mihinkään.... :) Hymyä huuleen ja anna meille miehille edes mahdollisuus! Rakkaus on ikuista vain kohde muuttuu!!!!!!!!! :) Kevät-terveisin Keppana
kipu hellittää. Tiedätkö. rakastuin eräänä päivänä salamana erääseen ulkomaalaiseen mieheen siljaLinen terminaalissa, vietimme koko kesän yhdessä ja elokuussa hänen täytyi lähteä. Herrajumala, emme kumpikaan ymmärtäneet, miksi meidän piti erota, mutta niin vai kävi. Hän oli naimisissa ja minä serustelin mutta se ei sinä kesänä tahtia haitanntu. Olimme sen kesän ihan sekaisin. En tajua vieläkään tänä päivänä. kuinka selvisimme siitä, mutta, hän siellä ulkomailla ja minä täällä, olimme vuoden kuluttua jo toisen kansssa naimisissa. Niin se vaan elämä erottaa, kun ei heti saa toisiaan, Tästä minä opin sen, että rakkaus on ihanaa, mutta aina ei voi olla varma siitä, onko se pysyvä. Vai mitä ootte mieltä te miehet, jotka vielä kerran haluaisitte rakastua ja matkustella vaikka kanarialla kansani.
Voipa sinua pikkuista. Ei se kuule välttämättä ikinä kokonaan helpota. Olen elämässäni rakastanut vain yhden kerran niin, että meni jalat alta ja siitä on yli 20 vuotta aikaa. Mutta sen voin sanoa, ettei yksin kannata jäädä. Mieti, mikä siinä edellisessä oli kaikista ihaninta ja tyydy siihen, joka sen pystyy sinulle tarjoamaan. Ei tämä elämä kovin kauaa kestä kuitenkaan, joten ei sitä kannata suremiseen hukata.
Näin kai usein sanotaan?
Miten se muuten on, että kun ei ole tekemisissä ja näe häntä juuri koskaan, että sillä tavoin unohtaa helpommin toisen, kokemuksia että tämä toimii?
Kyllä kai minusta parhaiten toisen saa mielestä ja kipu hellittää kun on paljon muuta tekemistä ja ennen kaikkea ajateltavaa. Juurikin ystävien näkemistä, työtä/opiskelua jne. Ajan kanssa sitä vaan huomaa, että kaipaa yhä vähemmän toista. Vähintään menee saman verran aikaa unohtamiseen kun on seurustellut vai miten se meni?
Uusi rakastuminen voi sitä paitsi olla jotain ihan muuta mitä edellinen edusti. Ei ehkä päinvastasta, mutta joitain piirteitä voikin tulla mihi rakastuu toisessa ja kokee uudestaan jalat alta -tunteen. Ehkä se on sitä että ihminen myös vanhemmiten muuttuu. Pahinta mitä kai voi tehdä on aloittaa jotain uutta jos vielä kaipailee menneisyyttä. Ikävä kyllä monilla (myös itsellänikin on ollut) tuntuu menneisyyden taakat olevan mukana suhteissa. Se kai johtuu siitä että katkaistaan edelliset suhteet liian helposti ja asiat jää selvittämättä... mutta se taas on ihan toinen tarina.
Voimia ja jaksamista kaikille samojen asioiden parissa painiskeleville... muistakaa kesä tulee =)!
niin kyllä todellakin totta se,että poissa silmistä,poissa mielestä.ja on päiviä jolloin tämä auttaa ja taas päiviä jolloin vain ajattelen mitä hänelle kuuluu ja vieläkin etsin häntä katseella ihmisten keskeltä huomaan vieläkin,että kaipaan häntä,koska minä en eroa koskaan halunnut.ja osittain unohtamista vaikeuttaa,että välillemme jäi paljon selvittämättömiä asioita ja erosimme hyvinkin tulehtuneissa väleissä.minun syytäni ja minun on lähes mahdotonta antaa itselleni anteeksi mitä hänelle tein.no päivä kerrallaan ja onneksi on harrastuksia ja ystäviä :)
Joo ja se, että miehille esim ex-tyttöystävä on tehny kusiset kostautuu uudessa suhteessa erittäin helposti ja ite oon ainakin törmänny siihen yleiseen luuloon, että kun yks eukko pettää niin sit pettää jokainen nainen...ite en oo koskaan miehiäni pettäny, enkä petä koska se on rumaa ja alentavaa. Samoin en vois antaa pettämistä anteeks, koska se osoittaa ettei toisella osapuolella oo kunnioitusta mua kohtaan, kajoomalla toiseen naiseen.
Kyllä sitä seksiä parisuhteessakin saa, jos korttinsa pelaa oikein ja tällä ei oo mtn tekemistä parisuhteen keston kanssa. Ei saa yleistää, ei kaikki naiset petä ja tee rumia juttuja miehilleen. Toisaalta jokainen ennemmin tai myöhemmin elämässä mokaa ja tekee virheitä, mutta niistä on mahdollista oppia jos halua riittää.
En osaa sanoa milloin, mutta usko pois, se helpottaa. pahinkin sydänsuru menee ohi. siitä voit olla aivan varma.
ja minullahan on kokemusta tästä. tiedän millaista on, kun haluaa vain kuolla, kun kaipaa niin paljon.
iso halaus!
Asia jää osaksi elämääsi, muttei ajan myötä enää tunnu joka päivä. En muista, milloin kipu laantui, se tapahtui tietämättäni. Aluksi olin varma, ettei se lopu koskaan, olin vereslihalla ja kaikki sattui sydämeen mitä sanottiin.Hirveää aikaa, joka onneksi vääjäämättä joka hetki loitonee sinusta. Arkipäiväistyy, kunnes jokin muu asia vie huomiosi. Usko tai älä, tämäkin haalistuu muistoksi, ei niin mukavaksi, mutta kuitenkin. Konemainen touhuaminen kin auttaa, kun muuta ei voi.
Väillä kipu helpottaa. Minut jätettiin ex.vaimon takia. Mies käytti minua vain hyväkseen. Valehteli että heidän ero on selvä ja Hän rakastaa VAIN minua yli kaiken. Minä hölmö uskoin!! Uskalsin rakastua ja luottaa. Olin puoli vuotta sairaslomalla koska masennuin niin etten ollut työkykyinen. Nykyään on välillä helpompaa mutta luottamus ihmisiin on mennyt totaalisesti. En ole enää mikään teini-ikäinen joten elämänkokemusta on ihan omiksi tarpeiksi. Liikaakin kolhuja miesasioissa. Nyt kun alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että itseluottamukseni on kutakuinkin siedettävä olen tullut siihen tulokseen etten IKINÄ ENÄÄ LUOTA KENENKÄÄN LUPAUKSIIN. Että aikuinen ihminen voi olla niin hölmö kuin minä olin. Aamulla mies sanoo rakastavansa minua yli kaiken ja iltapäivällä sanookin rakastavansa entistä vaimoaan ja haluavansa palata vaimon luo takaisin kun vaimo niin haluaa. Jos em. mies olisi maininnut tunteistaan entistä vaimoaan kohtaan en koskaa olisi aloittanut suhdetta hänen kanssaan. Vielä kun tämä mies oli exälleen luvannut että olipa hän missä elämän tilanteessa tahansa hän palaisi vaimon luo takaisin jos tämä niin haluaisi. Kun olisi ollut rehellinen ja kertonut kaiken tuon tai ei olisi valehdellut rakastavansa minua. Mutta kaiketi takana oli vain se että pääsi minun kanssani noin tekemään lähempää tuttavuutta kun lasketteli liirumlaarumia. Vielä vuoden kuluttuakin kun asiaa muistelee niin olo tuntuu todella nöyryyttävältä. Välillä vihaan ja välillä kaikesta huolimatta rakastan ko. miestä. Olen kuoleman kautta menettänyt lähiomaisia ja olen joutunut tekemään samankaltaista surutyötä tämän suhteen loppumisen takia. Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi oma hyväuskoisuus!!!Eri juttu jos olisi joku teini-ikäinen mutta että aikuinen ihminen!!!No, kaikesta huolimatta uskon että kaikella on tarkoituksensa ja kaiketi oli minun onni loppuviimeksi että kävi näin. Jokainen vastaa jossain vaiheessa tekemisistään!!Vaikka tuntuu ett jotku saavat ja ehtivät tehdä elämässään tosi paljon pahaa toisille ihmisille joutumatta koskaan siitä vastaamaan.
Vanha kiinalainen toteamus on että rakkaus kestää 1000 päivää - minusta tuntuu että raskas ero ottaa saman. Kuten joku aiemmin totesi onhan niitä normaalejakin päiviä mutta minulla tapaamisissa samat ongelmat - ahdistus iskee ennen tai tapaamisen aikana.
kun erosin. Eikä suhde edes ollut erityisen hyvä, jos siis ajatellaan sillä tavalla että pitäisi mennä jalat alta ensitapaamisella kuten kuvailit, ei meidän kohdallamme ollut todellakaan kyse mistään alkuhuumasta.
Meillä meni pikemminkin päinvastoin että olimme molemmat olleet liian kauan yksin ja kesti kauan saada suhde kunnolla käyntiin, eikä se kai koskaan kunnolla oikein käynnistynytkään..
Mutta meillä oli ihan mieletön ystävyyssuhde ja lähennyimme koko ajan.
Fyysistä läheisyyttä ei juurikaan ollut mutta silti palvoimme toisiamme, mikä on varmaan aika harvinaista koska sitä seksin tärkeyttä aina jaksetaan korostaa?
Vasta jälkeenpäin tajusin että hienointa suhteessamme olikin juuri se, ettei meitä yhditänyt seksi vaan kaikki muut asiat, harrastukset, arvot ja muu yhdessäolo..
Mutta silloin nuorempana ajattelin ettei siitä tule mitään kun harrastamme seksiä hyvä jos kerran kuussa..
Jäin jotenkin niin tyhjän päälle sen suhteen loputtua, sillä samaan aikaan myös paras ystäväni petti minut, jälleen kerran jolloin annoin potkut myös hänelle.
Sen jälkeen meni 3-4 vuotta vain ryypätessä.
Vasta hiljattain olen alkanut saada elämänhaluni takaisin, mutta en usko ikinä seurustelevani enää monestakin syystä.
Ensinnäkin nautin olla yksin, toiseksi joka ikinen suvussani on eronnut ja kolmanneksi en löydä enää nykypäivänä syytä ihmisille pariutua, kun yksinkin tulee toimeen ja kaikki kuitenkin eroavat.
On tosi vaikea alkaa seurustella kun on ollut koko elämänsä yksin, paria vuotta lukuunottamatta..
Onneksi loppujen lopuksi kuitenkin ajattelen niitä aikoja hyvällä.