mitä appivanhemmat ajattelevat?

(Prologi: Ymmärrän, että maailmaan syntyy joka päivä lapsia, ja tiedän, että oma lapsemme on ainutlaatuinen vain meille. En siis ole koskaan vaatinut, että appivanhempiemme tulisi palvella, rahoittaa ja passata perhettämme. Pidän kuitenkin hyvistä käytöstavoista sekä äidistä tuntuu myös hyvältä, kun hänen raskauteensa ja vauvaansa suhtaudutaan lämmöllä.)

ASIAAN:

Minulla on ihana pieni tyttövauva ja ihana mies. Elämässämme on kaikki mallillaan, paitsi olen koko suhteemme ajan kokenut surua mieheni vanhempien ja käyttäytymisen vuoksi.

Mieheni vanhemmat suhtautuivat raskauteeni todella nihkeästi, eivätkä osoittaneet olevansa millään tavalla mukana koko asiassa. (Ei tarvitsekaan, omahan on vauvamme.) Toisaalta asiaa höystettiin ikävillä "Oliko vahinko" - kyselyillä ja muilla ikävillä reunahuomautuksilla, kuinka paskamaista on, kun ei saa nukkua.

Kun vauva syntyi, mieheni vanhemmat eivät myöskään tuolloin osoittaneet erityistä kiinnostusta pakollisia vierailuita ja ristiäiskeikkaa enemmän. Koskaan appivanhemmat eivät ole kehuneet tyttöä suloiseksi eivätkä he ole osoittaneet muutenkaan kiintymystä. Kun minun vanhempani muistavat tyttöä kaikin tavoin pienillä paketeilla ja äitini ompelee valtavasti, appivanhemmat ovat antaneet jonkun verran rahaa. Kuitenkaan mitään henkilökohtaista he eivät ole "osanneet" (suora lainaus heidän puheistaan) ostaa tytöllemme. Eikä tarvitsekaan, koska saamme kaiken tarpeellisen ostettua itsekin! Mutta ainahan se mieltä lämmittää, jos joku lasta huomioi.

Nyt ääni on muuttunut viime aikoina kellossa. Olemme vierailleet paljon minun vanhempieni luona vauvan kanssa, ja tyttö on heille varsin tuttu. Mieheni vanhemmat ovat ikään kuin tajunneet, että jessus sentään, tuohan nyytti on heidän lapsenlapsensa. Kyläilykutsuja sataa, ja nyt ollaan niin mielin ja kielin koko ajan. Koko ajan ollaan myös tarjoamassa lastenhoitoapua.

Olen aivan hämilläni tästä äkillisestä kelkan kääntämisestä. Kun olen itse jättänyt appivanhempani rauhaan, enkä laita enää valokuvia postissa tai tekstiviestejä, yhtä äkkiä tyttömme kiinnostaakin. Mitä tapahtui?

Tämän lisäksi minua kiinnostaa, miten minun pitäisi suhtautua tähän kaikkeen. Totta kai appivanhempani saavat nyt tavata lasta ja kohta taas kyläillään. Toisaalta raskaus - ja pikkuvauva-ajan ikävät kommentit, jolloin minä ja vauva olimme eniten "tarvitsevia", ovat mielen päällä vieläkin. En osaa unohtaa vaikka pitäisi.

Antakaa yksinkertaisia reseptejä, miten voisin toimia. Välillä ärsyttää, että nytkö minun pitäisi olla valmis olemaan ystävällinen, kun appivanhemmatkin sitä vihdoin osoittavat. Toisaalta haluan jo lapsenikin vuoksi pitää välit appivanhempiin ja antaa heille tilaisuuden. En siis halua laittaa kapuloita rattaisiin.

Ei ole olemassa oikeita eikä vääriä tunteita. Minä olen vain hieman ymmälläni. Siksi toivon asiallisia kommentteja. Jos tekee mielesi räkyttää huvin vuoksi, nuo kommentit kääntyvät todennäköisesti vain itseään vastaan.
533770
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 53

Vanhimmat

Parempi edes myöhään kuin ei koskaan. Jos he nyt viimein luottavat sinuun ja suhteeseenne niin älä murehdi menneitä. Jospa heillä oli epäilykset suhteenne pysyvyydestä ja laadusta.

Voisit kysyä heiltä miksi he olivat niin penseitä alussa tai olla kyselemättä ja olla onnellinen siitä että muuttivat käsityksiään ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Parempi ymmärtää se että joillekkin asioiden käsitteleminen/sulatteleminen vie enemmän aikaa kun toisilla.

Onko miehelläsi lapsia edellisestä suhteesta? Ymmärrän silloin hyvin isovanhempien suhtautumisen. Täytyy oppia se ettei koko maailman ja suvun tarvitse "lämmöllä" pyöriä napanne ympärillä pelkän raskauden ja uuden tulokkaan takia. Monia murheita ja ongelmiakin se voi tuoda tullessaan. Parisuhteetkin ovat vaikeita nykyään pysyvyydessään. Miehiä ei tahdo lastenhoito kiinnostaa muiden harrastusten mennessä edelle. Jos yksi suru häipyy niin johan toinen kolkuttelee ovelle. Johan on ihme jos kaikki niin täydellistä olisikin...

Äänestä
  • Olemme molemmat ensimmäisessä avioliitossa eikä lapsia ole kummallakaan ennen tätä tyttövauvaa.

    Jos luit tarkasti, kirjoitin, että ymmärrän lapseni olevan yksi muiden joukossa. Omaan napaan tuijottaminen ja peruskäytöstapojen edellyttäminen ovat kaksi täysin eri asiaa.

    Äänestä

  • huuli pyöreänä kirjoitti:

    Olemme molemmat ensimmäisessä avioliitossa eikä lapsia ole kummallakaan ennen tätä tyttövauvaa.

    Jos luit tarkasti, kirjoitin, että ymmärrän lapseni olevan yksi muiden joukossa. Omaan napaan tuijottaminen ja peruskäytöstapojen edellyttäminen ovat kaksi täysin eri asiaa.

    Kukaan ihminen ei ole täydellinen ja täydellisömyyttäkin pitää ymmärtää. Pääasia että itse nautitte jälkeläisistänne, muut jos eivät osaa tai halua niin probleemansa ovat heidän eikä teidän.

    Tahdoin sanoo ettei koko "kuu ja aurinko" aina pyöri ympärillänne ihannomassa aikaan saannoksianne välttämättä. Lapsien teko saattaa monilla olla ainoo keino saada huomioo ja ihailua sukulaisilta kun muuten ei saada. Naiset tuntee itsensä vain sen kautta ainutlaatuisiksi ja kaikkien pitäisi palvoo häntä tai jos ei niin johan kummaa kuten tapauksessasi annoit ymmärtää.

    Mitä ne "peruskäytöstavat" oikein ovat? Omiako olettamuksia? Täysin omaan napaasi tuijottamistahan ne ovat kun vaadit ihannointia omaa lastasi kohtaan. Ota huomioon etteivät kaikki pidä lapsista, nekään joilla on omia. Kaikki eivät pidä vauvoistakaan vaan sitten vasta kun lapsi on isompi ja omatoimisempi.

    Kuuluuko peruskäytöstapoihin sinun ihannointi jos uhraudut sukua jatkaan? Miksi et osaa olla vaatimaton ja odottelematta kehuja raskausaikanakin? Eivät ne ole ihan kaksi eri asiaa vaikka kuinka väittäisit vastaan. Verhoot vaan saman asian "käytöstapojen" alle. Sano suoraan että ihailuja ja kunnioitusta kaipaat urotekojesi tähden!

    Äänestä

Ehkä isovanhemmat ovat olleet siinä uskossa, että vauvaperhettä ei saa häiritä, niinkuin yleisesti toitotetaankin. Sitten kun vauva on isompi ja ymmärtääkin jo mitä ympärillä tapahtuu, on se luonnollista että sitten halutaan sukulaisina osallistua lapsen elämään.

Taidat olla vaativa ja hankala ihminen luonteeltasi, kun isovanhemmat eivät "osaa" ostaa sinun lapsellesi mitään. Eivät taida tietää, mikä olisi sellaista että sinulle kelpaisi.

Äänestä
  • Hahhahhaa! Vai että vaativa ihminen? Tenavamme on perinyt lähes kaikki vaatteensa ja tavaransa minun serkkujeni lapsilta tai muuten vaan lähipiiristä. Tietysti onhan meillä joitakin varta vasten hankittuja, nättejä lähtövaatteita, jos kylään mennään. Ei, en todellakaan ole vaativa minkään hankintojen suhteen. Kunhan ei nyt reiät ole polvissa tms.

    Äänestä

  • huuli pyöreänä kirjoitti:

    Hahhahhaa! Vai että vaativa ihminen? Tenavamme on perinyt lähes kaikki vaatteensa ja tavaransa minun serkkujeni lapsilta tai muuten vaan lähipiiristä. Tietysti onhan meillä joitakin varta vasten hankittuja, nättejä lähtövaatteita, jos kylään mennään. Ei, en todellakaan ole vaativa minkään hankintojen suhteen. Kunhan ei nyt reiät ole polvissa tms.

    Luonteenpiirre vaativa, ei tarkoita että haluaa aina kalleinta. Vaativa luonteenpiirre tarkoittaa esim. kritiikin ja arvostelun jakamista estoitta ja omaehtoisuutta, siis huomauttamista tulee ja juuri tuollaista vähän joka asiasta "tykkää huonoa".

    Opettele ottamaan rennosti tai hae mielialalääkkeitä itsellesi. Läheisesi kärsivät tuollaisesta nipotuksesta.

    Äänestä

  • sama kirjoitti:

    Keksikää ihan jotain muuta niiden pilleri kehotuksenne vastapainoksi. Suomessa taidetaan syödä eniten lääkkeitä koko pohjoismaissa ihmisten ankaruuden ja huumorintajuttomuuden takia. Jos keskusteluun haluaa osallistua niin mielestäni voi nämä pilleri jutut jättää kokonaan pois, jos ei osaa muuta rakentavaa vastata niin jättäköön vastaamatta.

    Sinä itse olet melkoisen vaativa. Sekä aika typerä.

    Äänestä

  • ...omasta puolestasi! kirjoitti:

    Sinä itse olet melkoisen vaativa. Sekä aika typerä.

    Tämä ei ole puhelin, en voi puhua täällä. Minä voin vain kirjoittaa ajatukseni ja mielipiteeni.

    Mene jo ottamaan ne sinulle harhoihisi tarkoitetut lääkkeesi.

    Äänestä

  • netissä kirjoitti:

    Tämä ei ole puhelin, en voi puhua täällä. Minä voin vain kirjoittaa ajatukseni ja mielipiteeni.

    Mene jo ottamaan ne sinulle harhoihisi tarkoitetut lääkkeesi.

    1. En ole eläessäni tarvinnut psyykelääkkeitä, enkä edes tiedä mitä niitä on. Sinä sen sijaan tunnut tuntevan ne oikein hyvin, kun osasit jopa kertoa minkä lajisisa minun kuuluu ottaa.

    2. Toivon kovasti ettei sinulla ole miniää. Eikä lapsia.

    3. En ole miniä vaan tuleva anoppi, ja sen sanon etten ikimaailmassa aio loukata miniääni enkä arvostella häntä millään lailla. Tajuan että poikani ei ole enää äidin pikkupoju vaan aikuionen mies jolla on oma elämänsä.

    Äänestä

  • suositellaan? kirjoitti:

    Keksikää ihan jotain muuta niiden pilleri kehotuksenne vastapainoksi. Suomessa taidetaan syödä eniten lääkkeitä koko pohjoismaissa ihmisten ankaruuden ja huumorintajuttomuuden takia. Jos keskusteluun haluaa osallistua niin mielestäni voi nämä pilleri jutut jättää kokonaan pois, jos ei osaa muuta rakentavaa vastata niin jättäköön vastaamatta.

    Niinpä. Tulee mielen että nuo mielialalääkkeiden suosittelijat ilmeisesti itse tuntevat nämä lääkkeet aika hyvin. Onko kenties omakohtaista kokemusta niiden tehosta?

    Äänestä

Voisiko olla etteivät appivanhemmat ole ehtineet "tajuta" tulleensa isovanhemmiksi?
Ei minunkaan appivanhemmat sitä tajunneet heti. He olivat kyllä innoissaan ja ymmärsivät tilanteen, mutta vasta kuukausi lapsen syntymän jälkeen anoppi totesi istuessaan keinutuolissa vauva sylissään, että "minähän olen sinun mummo!". Hän ikään kuin ymmärsi sen asian sillä hetkellä, näin hän itse sanoi. Minäkään en raskaustestin tehtyäni heti ymmärtänyt, että olen raskaana. Ymmärsin olevani ihan oikea äiti vasta, kun sain lapsen syliini. Hassua, mutta totta. Meidänkin lapsi oli toivottu ja hankkimalla saatu, ettei se siitäkään voi johtua.

Toinen mikä tulee mieleen on asian kieltäminen mielessään. Minun ystäväni anoppi yritti kieltää aina olevansa mummo n.4kk ajan. Hän aina vaan hoki kaikille ihmisille olevansa "anja"(nimi muutettu), kun häntä kutsuttiin leikillään mummoksi. Hänkään ei pitänyt lapseen mitään yhteyttä aluksi. Sitten yhtäkkiä hän itse alkoi kutsua itseään mummoksi ja alkoi miniälleen soitella ja käymään kylässä, neulomaan villatäkkejä yms.

Yritä ymmärtää, yritä antaa anteeksi. Sitähän ihminen joutuu tekemään paljon elämänsä aikana.

Äänestä

Ota vastaan se hyvä, mitä sinulle tarjotaan. Älä kysele, älä piikittele aikaisemmasta käyttäytymisestä. Ole kohtuullinen ja lempeä eli viisas. Veikkaan, että syy aikaisempaan käyttäytymiseen selviää vähitellen jollain lailla. Muista, että kyse on nimenomaan sinun lapsestasi ja heidän oikeudestaan isovanhempiin.

Äänestä

Miksi aina halutaan tietää ihmisten käyttäytymisen motiivit?
Eivät ihmiset itsekään tiedä.

Monet meistä elävät päivän sellaisena kuin se eteen tulee. Emme me mieti, miksi tuli tehdyksi tai sanotuksi se tai tämä.
Osui vain kohdalle.

Nyt innostutaan lapsenlapsesta. Aluksi koko ajatus oli vieras, mutta nyt alkaa tunteet heräillä.

Pitäisikö appivanhenpien ruotia käytäksensä yli vuoden takaisten tokaisujen vuoksi? He eivät ehkä edes muista näitä tapahtumia, jotka sinua niin loukkasivat herkässä mielntilassa.

Jos ottaisit ne esille, niin he kieltäisivät jyrkästi ja ehkä ihan tosissaan, että ikinä eivät ole mitään tuollaista sanoneen, ja siinä sitä oltaisiin. Molemminpuolisesti loukkaantuneina sanoista, jotka on sanottu jo kauan sitten.

On turhaa mielestäni pohtia muiden tunteita ja motiiveja. Mennyt on mennyttä, se kannattaa muistaa.
Pikkuihminen laimentaa mokomat heitot pelkällä olemassaolollaan. Anna kaikkien tutustua häneen. Lapselle tekee hyvää oppia tuntemaan isompi jokkue kuin omat vanhempansa. Kaikilla ei niin hyvin asiat ole.

Äänestä
  • Juuri noin minäkin ajattele! Positiivinen asenne ja rento meininki, niin lapsikin oppii olemaan ottamatta liikaa paineita.

    Tuollaisestahan vanhojen asioiden vatvomisesta voi saada vauvakin jo vatsahaavan.

    Äänestä

  • miten paljon turhaa pahaa mieltä seuraa ajattelutavastasi "Emme me mieti, miksi tuli tehdyksi tai sanotuksi se tai tämä. Osui vain kohdalle".

    Joillakin on kumma käsitys omista oikeuksistaan: "Minä saan tehdä tai/ja sanoa mitä mieleen juolahtaa, loukkasi se sitten toista tai ei. Minkäs minä sille voin, että pahoitti mielensä.."

    Voi hyvät hyttyset miten kypsymätöntä ja itsekästä!

    Äänestä

  • Tajuatko ollenkaan kirjoitti:

    miten paljon turhaa pahaa mieltä seuraa ajattelutavastasi "Emme me mieti, miksi tuli tehdyksi tai sanotuksi se tai tämä. Osui vain kohdalle".

    Joillakin on kumma käsitys omista oikeuksistaan: "Minä saan tehdä tai/ja sanoa mitä mieleen juolahtaa, loukkasi se sitten toista tai ei. Minkäs minä sille voin, että pahoitti mielensä.."

    Voi hyvät hyttyset miten kypsymätöntä ja itsekästä!

    Kysyn uudestaan, miksi koko ajan kysytään toisen motiiveja.
    Toinen on sanonut tahdittomasti, okei, hän pahoitti mielesi yli vuosi sitten.
    Tämänkö asian pitää olla vallitsevana lapsen elämässä, lapsen, jota ei ollut olemassa kuin äitinsä kohdussa tuona tapahtuma-aikana.

    Onko siis kypsynyttä eikä itsekkyydestä tietoakaan, jos lapsen ei anneta tutustua isovanhempiinsa tähän sananvaihtoon vedoten?

    Loukkaukset ja pahat teot ovat aikuistenkin maailmassa tapahtuvia asioita. Joku tokaisee tahdittomuuksia, joita toinen ei koskaan sanoisi. Tokaisija on kuitenkin lähisukulainen. Ihmisten viat on opittava tuntemaan ja sivuuttamaan.

    On itselle paljon parempi, ettei kanna kaunaa jälikäteen vuosikausia. Mennyttä et voi korjata, ja mököttämällä ja kaunaisena et koskaan tule onnistumaan ihmissuhteissasi.

    Sellaisia hyttysiä täällä!

    Äänestä

  • sitä tikulla silmään, joka... kirjoitti:

    Ihmisen tekojen ja sanojen takana on Aina jokin motiivi, etkö ole tietoinen asiasta? Jos anoppi ja appi eivät vuoteen ole välittäneet lapsenlapsestaan, ja alkavat kiinnostua vasta kun kuulevat, että lapsi on enemmän tekemisissä miniän vanhempien, lapsen toisen mummon ja papan kanssa, alkaa tämä herättää ainakin minussa epäilystä.

    He voivat olla kiinnostuneita lapsenlapsesta aivan aidosti, tai vain siksi, etteivät halua toisen mummon ja papan omivan lastenlastaan. Etkö ole kuullut, että mummot ja papatkin voivat kilpailla toistensa kanssa lapsenlapsensa huomiosta? Tämähän on periaatteessa aivan selvä juttu.

    Peräänkuulutat miniältä sitä kypsyyttä, että tämä ei vatvo vuodentakaista sananvaihtoa anopin ja apen välillä, aivan kuin tämä olisi aivan ok. Miniä on kypsymätön, jos ei anna anteeksi. Anoppi ja appi eivät ole kypsymättömiä, kun eivät olleet kiinnostuneita lapsenlapsestaan alussa. Miniä on itsekäs, jos ei unohda sananvaihtoa ja välinpitämättömyyttä. Anoppi ja appi eivät ole itsekkäitä, vaikka eivät halua viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Eli miniä häviää aina sinun teoriasi mukaan.

    Et voi sanoa että miniä epäonnistuu ihmissuhteissa, jos ei tule toimeen anopin ja apen kanssa. Ei miniä asu anopin ja apen kanssa, ei anoppi ja appi ole miniälle mitään muuta sukua, paitsi miehensä kautta. Joten mikä ongelma sulla?

    Äänestä

  • ei merkitystä kirjoitti:

    Minun sanojeni takana oli se motiivi, että ei kannata kantaa kaunaa ihmisille, jotka kuitenkin elämässä ovat mukana.

    Sinun sanojesi takana tuntuu olevan se motiivi, että minä olen epäilyttävä ihminen. Rauhoittaaksesi hermojasi sanon, että en alkup.kirjoittajaa tunne, eikä hänen tarvitse olla mitään mieltä minun sanoistani.
    Kirjoitin tänne tällaisen näkökulman, eikä kenenkään tarvitse ottaa siitä oppia.

    Näin ollen voin lohduttaa sinua, ettei minulla ole ongelmaa tässä asiassa.

    Äänestä

  • asiakinjalla kirjoitti:

    Missä muka sanoin, että olet epäilyttävä ihminen? Kyse ei ollut sinusta henk.koht. Kommentoin vain viestiäsi, jossa ihmettelit miniän kypsymätöntä asennetta anoppiin ja appeen, jotka eivät ole mitenkään osoittaneet kiinnostusta lapsenlapseensa, kuin vasta sitten kun toinen mummo ja pappa sitä enemmän alkoivat osoittaa.

    Et nähnyt mitään kypsymätöntä anopin ja apen asenteessa, vaan tuomitsit miniän asenteen täysin lapsellisena ja kypsymättömänä. Jos anoppi ja appi eivät yli 30 v vanhempina kykene kypsään käytökseen, mitä ihmeen toivoa miniöillä on? Ei sellaisista apeista ainakaan kannata oppia ottaa.

    Kummallinen käsitys ihmisillä anopin ja apen roolista yleensä täällä. Kun sukuun tulee miniä, häntä pitäisi muka alkaa kasvattaa ja opastaa, aivan kuin miniä ei tietäisi mitään mistään, aivan kuin miniä olisi tabula rasa, ja sitten loukkaannutte, kun miniä ei kuuntelekaan teitä. Yrittääkö anoppi ja appi omia vanhempien roolin ja kasvattaa ulkopuolista suvun tavoille?

    Anopin roolia hehkuttavat, unohdatte täysin, että sillä miniällä on ihan omatkin vanhemmat, jotka hekin ovat muuten anoppi ja appi muille miniöille ja vävyille.

    Anoppi ja appi eivät ole mukana elämässämme, he ovat täysin ulkopuolisia ihmisiä meille, he eivät asu kanssamme, he eivät ole läsnä joka ainoa päivä henk.koht. Ei aikuisten tarvitse joka ainoassa asiassa enää kysyä häntä iällisesti vanhempien mielipidettä. Tällainen asenne, jossa kuunnellaan korva tarkkana toisen vanhemman mielipidettä, ei todellakaan kannusta oppimiseen, vaan vanhan toistoon.

    Anoppi, ja appi, jotka odottavat tätä, ovat pahasti erehtyneet roolistaan, ja siitä ne suuremmat ongelmat syntyvät, asennevammaisuudesta.

    Anoppi ja appi elävät omaa elämäänsä, tekevät omat päätöksensä itse, eivätkä kysy neuvoja meiltä. Miksi ihmeessä meidän pitäisi kysyä neuvoa heiltä, tai odottaa heidän hyväksyntäänsä, aivan kuin maailma kaatuisi siihen?

    Jokainen elää omaa elämäänsä netin ulkopuolella, jos sinä haluat nähdä vain pahaa miniässä, se on sinun oikeutesi. Jos minä näen anoppini sellaisena kuin tämä on, se on minun oikeuteni. Jokaisessa on puutteita, toisissa niitä on vain enemmän.

    Anopit eivät ole kultaisia perheenäitejä, jotka tekevät kaiken omaa hyvyttään vain parasta tarkoittaen, jos näin olisi, mitään ongelmia ei anoppien ja appien ja miniöiden välille tulisi.

    Jokaista meistä, niin nuorta kuin vanhaa, on käskytetty kunnioittamaan iällisesti ja arvoasteikollisesti vanhempaa. Nuorten pitäisi tämän mukaan kuunnella ja totella aina, mitä myös anopit ja apet heille kertovat. Näin tehden se oma elämä jäisi elämättä.

    Entä jos omien vanhempien ja appivanhempien neuvot ovat ristiriidassa? Ketäköhän tässä sitten pitäisi kuunnella? Omaa päätä.

    Äänestä

  • ei kyse sinusta kirjoitti:

    Kirjoittamasi on äärettömän selkeää, laskettelet totuuksia yksi toisensa perästä. En usko, että kukaan tosissaan voi käsittää sinun tekstiäsi väärin. Jos käsittää, niin silloin tahallaan.

    Vau, olisipa minullakin tuollainen ilmaisukyky.

    Olet HELMI tällä palstalla.

    Äänestä

On se kumma, että miniän täytyy olla aina jatkuvasti mielin ja kielin - appivanhemmat saavat käyttäytyä miten tykkää! Sitten, jos appivanhemmat tajuavatkin, että tuo kakkaava karjupallo saattaakin joku päivä olla hoitamassa heidän vanhainkotipaikkaansa, jo aletaan mielistellä. Ja kuinka ollakaan, tuossa vaiheessa miniän olisi oltava automaattisesti valmiina passaamaan ja pussaamaan!

Uskomatonta, että anoppi, joka on itsekin kerran ollut odottaja ja vastasyntyneen äiti, kehtaa käyttäytyä lapsenlapsensa äitiä kohtaan huonosti. Ihan kuin herkässä tilassa olevalla odottajalla ei olisi muuta mielen päällä kuin ottaa vastaan turhaa kettuilua. Aivan oikein olisi, mikäli tuollainen ämmä ei saisi ikinä nähdäkään lapsenlapsiansa.

Eli mitä tästä opimme. Anopit ovat hitaasti lämpiäviä, varovaisia ja hienotunteisia, etteivät loukkaisi miniää ostamalla vaikkapa Marimekon t-paitaa lapselle. Vastaavasti miniä on mulkku, vaikka anoppi ampuisi hänen kotinsa ikkunat hajalle.

Äänestä
  • Eikä asiat ole niin yksipuolisia välttämättä mitenkä kirjoittajat haluaa antaa ymmärettävän.

    Mielinkielin ei tarvitse olla jos kykenee ongelmia suoraan puhuun ja käsitteleen. Puhumisen taitoo ei suomalaisilta liiemmälti löydy vaan turvaudutaan johonkin netti palstoihin sen sijaan. Ei jumankauta, minun ei ole koskaa tarvinnut ongelmia netissä ruotia vaan otan "härkää" sarvista kohteen kanssa jos tarve vaatii. On paljon luuloja ja olettamuksia jos ei osaa kertakaikkiaan kommunikoida luulojensa kohteen kanssa.

    On sukuja joissa ei saa mistään asioista puhua eikä riidellä oikeilla mimillä. Yksi sisaristani nai sellaisen miehen jonka suvussa ei saanut mitään puhua, appi tyrannisoi kaikkia ja vaimo alistui. Kikkien piti silitellä vieraissa käyvää appea päästä. Vaimokaan ei sietänyt kenenkään puuttumista asioihin mutta sisareni piti olla hänelle "paskapyttynä" johonka purkaa paha olonsa.

    Miniä tai vävypoika voi olla täys perseestä niin kuin appi vanhemmatkin... Miksi ihmeessä odottaa täydellisyyttä toisilta kun itsekkään ei sellaiseen kykene? Jos taas kykenee niin on ihan onnellinen ilman "epätäydellisten" ihmisten seuraakin.

    Äänestä

  • Minun mielestäni alkuperäisen kirjoittajan pointti oli appivanhempien epälooginen käytös eikä välttämättä penseys lapsenlasta kohtaan. Meitä ihmisiä on moneen junaan, mutta useimpien ihmisten käytös on enemmän tai vähemmän loogista eikä heilahtele laidasta laitaan. Esimerkiksi omat appivanhempani eivät pidä minkäänlaisista perhejuhlista, eivät syntymäpäivistä, äitienpäivistä, joulusta jne. Vietämme siis juhlat muualla, esimerkiksi joulut vanhempieni luona tai omassa kodissamme (useimmiten kotonamme). Meille on siis muodostuneet omat tapamme juhlien suhteen ja minusta olisi suorastaan aika outoa, jos appivanhempani alkaisivat pyytämään meitä heille jouluksi. Olemme yli nelikymppisiä ja appivanhempamme melkein kahdeksankymppisiä. Miksi meidän nyt pitäisi muuttaa kaksikymmentä vuotta vanhoja perinteitä vain sen takia, että appivanhempani yhtäkkiä haluaisivatkin muuttaa tapojaan? Miksi nuoremman polven pitäisi aina joustaa? Tässä ei ole mitään katkeruutta tai kostonhimoisia ajatuksia. Meille on muodostuneet omat perinteemme ja hyvä niin.

    Toivoisin, että kaikki ihmiset tajuaisivat sen tosiasian, että omalla käytöksellä ja valinnoilla on seurauksensa. Ihmisten ei ole mikään pakko olla kamalasti tekemisissä lastenlasten kanssa. Sillä valinnalla on kuitenkin seurauksensa eikä aikuiset ihmiset voi muuttaa elämänsä suuntaa tuuliviirin lailla. Varsinkaan lasten elämässä ei voi olla ihmisiä, jotka välillä haluavat tavata heitä ja sitten ovat kuukausia/vuosia kadoksissa. Kiintymyssuhteita ei noin vain rakenneta vaikka haluaisimme kuinka olla aina hyviä ja anteeksiantavia ihmisiä.

    Minulle on periaatteessa ihan sama, miten appivanhempani elämänsä elävät. He ovat olleet aika johdonmukaisia tyyppejä. En ole heidän kanssaan paljonkaan tekemisissä, mutta lapset enemmän kuin minä. He eivät ole kovinkaan kiihkeitä tapaamaan lapsenlapsiaan (asuvat kaukana), mutta kuitenkin aika ennustettavia käytökseltään. Mielestäni lapset voivat elää vaikka ilman isovanhempia, jos suhteiden ylläpito vaatisi vanhemmilta jatkuvaa varuillaan oloa siitä, ovatkohan isovanhemmat tänään tapaamis- vai ei-tapaamistuulella. Eiköhän tässä maailmassa ole tarpeeksi punnertamissa ilman ihmissuhteiden tuomaan lisävaivaa. Yleensä lastenlapset ja isovanhemmat löytävät jonkun luontevan yhdessäolon tason ja tavan. Jotkut ovat yhdessä enemmän, jotkut vähemmän. Rusinoita pullasta ei voi kuitenkaan ottaa. Jos ei välitä lastenlapsista heidän ollessaan rasittavimmillaan, tuskinpa suhde toimii sitten myöhemminkään.

    Äänestä

  • Miniä minäkin... kirjoitti:

    Minun mielestäni alkuperäisen kirjoittajan pointti oli appivanhempien epälooginen käytös eikä välttämättä penseys lapsenlasta kohtaan. Meitä ihmisiä on moneen junaan, mutta useimpien ihmisten käytös on enemmän tai vähemmän loogista eikä heilahtele laidasta laitaan. Esimerkiksi omat appivanhempani eivät pidä minkäänlaisista perhejuhlista, eivät syntymäpäivistä, äitienpäivistä, joulusta jne. Vietämme siis juhlat muualla, esimerkiksi joulut vanhempieni luona tai omassa kodissamme (useimmiten kotonamme). Meille on siis muodostuneet omat tapamme juhlien suhteen ja minusta olisi suorastaan aika outoa, jos appivanhempani alkaisivat pyytämään meitä heille jouluksi. Olemme yli nelikymppisiä ja appivanhempamme melkein kahdeksankymppisiä. Miksi meidän nyt pitäisi muuttaa kaksikymmentä vuotta vanhoja perinteitä vain sen takia, että appivanhempani yhtäkkiä haluaisivatkin muuttaa tapojaan? Miksi nuoremman polven pitäisi aina joustaa? Tässä ei ole mitään katkeruutta tai kostonhimoisia ajatuksia. Meille on muodostuneet omat perinteemme ja hyvä niin.

    Toivoisin, että kaikki ihmiset tajuaisivat sen tosiasian, että omalla käytöksellä ja valinnoilla on seurauksensa. Ihmisten ei ole mikään pakko olla kamalasti tekemisissä lastenlasten kanssa. Sillä valinnalla on kuitenkin seurauksensa eikä aikuiset ihmiset voi muuttaa elämänsä suuntaa tuuliviirin lailla. Varsinkaan lasten elämässä ei voi olla ihmisiä, jotka välillä haluavat tavata heitä ja sitten ovat kuukausia/vuosia kadoksissa. Kiintymyssuhteita ei noin vain rakenneta vaikka haluaisimme kuinka olla aina hyviä ja anteeksiantavia ihmisiä.

    Minulle on periaatteessa ihan sama, miten appivanhempani elämänsä elävät. He ovat olleet aika johdonmukaisia tyyppejä. En ole heidän kanssaan paljonkaan tekemisissä, mutta lapset enemmän kuin minä. He eivät ole kovinkaan kiihkeitä tapaamaan lapsenlapsiaan (asuvat kaukana), mutta kuitenkin aika ennustettavia käytökseltään. Mielestäni lapset voivat elää vaikka ilman isovanhempia, jos suhteiden ylläpito vaatisi vanhemmilta jatkuvaa varuillaan oloa siitä, ovatkohan isovanhemmat tänään tapaamis- vai ei-tapaamistuulella. Eiköhän tässä maailmassa ole tarpeeksi punnertamissa ilman ihmissuhteiden tuomaan lisävaivaa. Yleensä lastenlapset ja isovanhemmat löytävät jonkun luontevan yhdessäolon tason ja tavan. Jotkut ovat yhdessä enemmän, jotkut vähemmän. Rusinoita pullasta ei voi kuitenkaan ottaa. Jos ei välitä lastenlapsista heidän ollessaan rasittavimmillaan, tuskinpa suhde toimii sitten myöhemminkään.

    No löytyihän täältä sisälukutaitoinen ihm1nen. On se kumma, että tämäkin keskustelu meni taas kuka teki väärin tai oikein linjalle - ei yllätä että miniää taas mollattiin - eikä pohdittu juuri varsinaista hämmennystä. Vaikka kirjoitin selvällä suomen kielellä, että jokainen hoitakoon isovanhemmuuttaan tavallaan, niin heti oli näitä ihmisiä, jotka muistuttivat, ettei lapseni ole yhtään erityinen tai ihana.

    Minä olen myös miettinyt, että pitääkö nuoremman polven aina joustaa. Mikäli isovanhemmat olisivat halunneet pitää etäisen linjansa, tuskin siitä kirjoittelisin täällä. Mutta tuo kelkan käännös on tosi outoa. Miten minun nyt pitäisi toimia, kun tuo "yksi kuudesta miljardista" on nyt niin vallan kiinnostava. Pitäisikö odottaa ja olla mielin kielin siihen asti, että isovanhemmat päättävät taas käyttäytyä tylysti ja vetäytyä pois pelistä. Ja myös tuo oletettu ruma käytös tulisi kuitenkin ottaa vastaan kiitoksella ja kumarruksella.

    En voi käsittää, ettei tällä palstalla tunnu löytyvän yhtään anoppia, jolla on lämpimiä tunteita lastenlastaan kohtaan. Luulen, että sellaisen mummun on vaikeaa ymmärtää nihkeyttä pientä viatonta ihmistä kohtaan.

    Kyselet:"Pitääkö nuoremman polven aina joustaa?"
    Minä olen joskus ollessani oikein väsynyt miettinyt näin: pitääkö minun ikäluokkani aina joustaa, milloin minun aikani tulee?

    Kun olin lapsi, piti kunnioittaa vanhempia ihmisiä - en tässä puutu asiaan enempää, tulisi romaani.
    Kun olin nuori, piti kunnioittaa vanhempia ihmisiä, elää kunniallisesti, hoitaa opiskelut loppuun, mennä naimisiin ja saada lapsia ja käydä töissä.

    Kun olin keski-ikäinen, rupesin saamaan lapsenlapsia, joten piti kuunnella ja kunnioittaa edellistä sukupolvea (anoppi ja äiti), ymmärtää miniöitä, hoitaa lapsenlapsia, käydä töissä, hoitaa (aikaansaavana ihmisenä) omat ja muiden sekoilut.

    Nyt olen vasta eläkkeelle päässyt, kymmenen lapsen mummu, joka tekee osa-aikatyötä ja pitää kaikki lomat ja suurimman osan kesää kotonaan täysihoitolaa sukulaisille.

    Sitä vain, että meitä lienee niitä, jotka aina joustavat, ja sitten niitä, jotka eivät jousta koskaan tai joustavat joskus.

    Minulle ei koskaan ollut vaikeata "ryhtyä" mummuksi alle 50-vuotiaana. Mutta tunnen paljon ikäluokkani naisia, jotka ovat käyttäytyneet samoin kuin ketjun aloittajan anoppi. Heille oli järkytys huomata, että "olen jo näin vanha 45-vuotiaana" - varsinkin kun kaikki olimme ammatissa, jossa koko ajan arvioitiin myös ulkonäköä.

    Sen sanon, että lastenlasten saaminen on aina iso asia, shokkikin, anopille. Ja ensimmäisen saaminen erityisesti. Miehelleni vaariksi kutsuminen oli iso järkytys - aluksi. Hänhän oli 50-vuotias, nuorennäköinen menevä mies ja joutui ensi kertaa näkemään vanhenemisensa!

    Meidän vanhin lapsenlapsi, mummun näköinen ;)) oikein suloinen tyttö pääsee ylioppilaaksi 2/6.

    Äänestä

Sain miniäni ikuisen vihan toimimalla juuri päinvastoin kuin sinun anoppisi.
Mitäs tästä opimme. Koskaan ei anoppi voi toimia oikein.

Äänestä
  • Sinä ihana mummu! Saammeko adoptoida sinut? Nyt tämä aamuvirkku livahtaa salaa sänkyyn, jotta perhe voi "yllättää" äidin. :) Hyvää äitienpäivää!

    Äänestä

  • huuli pyöreänä kirjoitti:

    Sinä ihana mummu! Saammeko adoptoida sinut? Nyt tämä aamuvirkku livahtaa salaa sänkyyn, jotta perhe voi "yllättää" äidin. :) Hyvää äitienpäivää!

    Kiitos, mutta taidan kuitenkin odottaa aikaa parempaa ja toivon, että saan vielä nauttia mummuna olemisesta joskus.
    Tänään halusin tarjota miniälle miehensä kanssa äitienpäivälounaan ja ovela kun olen minäkin, niin ehdotin että lapsi tuli mummun luo siksi aikaa. No, hyvä ideani tyssäsi siihen ;(
    siispä menen pihatöille nyt kun aurinkokin taas näyttäytyy ja syön sitten äitienpäiväkakkuni yksin.

    Äänestä

  • Vastaus ylläolevaan kysymykseeni: ei ole. Isovanhemmat ovat erilaisia, vävyt ja miniät ovat erilaisia. Minä en anna tai halua ventovieraiden tulevan "iholle" ja minusta on hyvä, että appivanhempani pitävät etäisyyttä. Erityisen kamalaa minusta olisi, jos etäiset appivanhempani alkaisivat yhtäkkiä käyttäytyä minua kohtaan kuin olisivat vanhempiani. Mutta olen varma, että Suomi on pullollaan sukurakkaita ihmisiä, joille tällainen etäisyys ei sovi lainkaan. Tältä palstalta ei voi hakea muuta kuin kommentteja omaan tilanteeseensa, jos osaa kuvata tilanteensa oikein. Sinänsä mitään yleispäteviä neuvoja miniöiden tai anoppien käyttäytymiseen ei ole. Kyse on ihmissuhteesta, jossa on kaksi osapuolta. Valitettavasti miniä ja anoppi ovat lastenlasten kautta käytännössä lähisukulaisia, mutta toisaalta täysin sattumanvaraisesti toistensa elämään heitettyjä.

    Äänestä

  • päinvastoin kirjoitti:

    Kiitos, mutta taidan kuitenkin odottaa aikaa parempaa ja toivon, että saan vielä nauttia mummuna olemisesta joskus.
    Tänään halusin tarjota miniälle miehensä kanssa äitienpäivälounaan ja ovela kun olen minäkin, niin ehdotin että lapsi tuli mummun luo siksi aikaa. No, hyvä ideani tyssäsi siihen ;(
    siispä menen pihatöille nyt kun aurinkokin taas näyttäytyy ja syön sitten äitienpäiväkakkuni yksin.

    nuoren perheen nauttia äitienpäivästään! Olisit järjestänyt yhteisen lounaan!!

    Äänestä

  • et olisi antanut kirjoitti:

    nuoren perheen nauttia äitienpäivästään! Olisit järjestänyt yhteisen lounaan!!

    Sen yhteisen lounaan järjestin vuosi sitten, mutta kutsutut eivät kaikki halunneet tulla siitä nauttimaan. Siksi yritin toisenlaista lähestymistä tänävuonna. Nuoripari kun tahtoo olla omineen ja minä halusin sitä nyt kunnioittaa ja tarjota heille hetken myös kaksistaan.

    Äänestä

  • Miniä minäkin kirjoitti:

    Vastaus ylläolevaan kysymykseeni: ei ole. Isovanhemmat ovat erilaisia, vävyt ja miniät ovat erilaisia. Minä en anna tai halua ventovieraiden tulevan "iholle" ja minusta on hyvä, että appivanhempani pitävät etäisyyttä. Erityisen kamalaa minusta olisi, jos etäiset appivanhempani alkaisivat yhtäkkiä käyttäytyä minua kohtaan kuin olisivat vanhempiani. Mutta olen varma, että Suomi on pullollaan sukurakkaita ihmisiä, joille tällainen etäisyys ei sovi lainkaan. Tältä palstalta ei voi hakea muuta kuin kommentteja omaan tilanteeseensa, jos osaa kuvata tilanteensa oikein. Sinänsä mitään yleispäteviä neuvoja miniöiden tai anoppien käyttäytymiseen ei ole. Kyse on ihmissuhteesta, jossa on kaksi osapuolta. Valitettavasti miniä ja anoppi ovat lastenlasten kautta käytännössä lähisukulaisia, mutta toisaalta täysin sattumanvaraisesti toistensa elämään heitettyjä.

    toistensa elämään heitettyjä ovat mies ja vaimo, äiti ja lapsi jne. Eli vieraita ja etäisiä toisilleen ? Valitettavasti käytännössä sukulaisia !!!!

    Äänestä

  • sattumanvaraisesti.... kirjoitti:

    toistensa elämään heitettyjä ovat mies ja vaimo, äiti ja lapsi jne. Eli vieraita ja etäisiä toisilleen ? Valitettavasti käytännössä sukulaisia !!!!

    Eiköhän mies ja vaimo kuitenkin tee päätöksen parisuhteestaan ihan itse ja nimenomaisesti valitsevat toisensa eivätkä ketään muuta. Lasten ja vanhempien suhde taas perustuu yhteiseen historiaan ja vanhempien jonkinasteiseen tahtoon haluta lapsia (jotkut haluavat enemmän, jotkut tulevat raskaaksi vahingossa). Siltikin suuri osa avioliitoista päättyy eroon ja toisaalta lasten ja vanhempienkin välit voivat olla todella huonot.

    Anoppi ja miniä tutustuvat toisiinsa aikuisina ihmisinä, joilla on oma historiansa ja omat tapansa. Sitten vielä odotetaan, että toisilleen ventovieraat alkaisivat käyttäytyä kuin lähisukulaiset. Ainakin itse huomaan, että siedän esimerkiksi tädiltäni huomattavasti omituisempaa käytöstä kuin vaikkapa kavereiltani. Tätini kanssa minulla on yhteinen, myös positiivisia asioita sisältävä menneisyys. Kavereistani taas ei ikinä tule ystäviäni, jos he osoittautuvat kovin paljon erilaisiksi kuin minä. Luulenpa tämän olevan aika yleispätevä asia. Moni antaa vanhemmilleen anteeksi hyvinkin vaikeita asioita, ventovieraille ei.

    Äänestä

  • ..... kirjoitti:

    myös mies ja vaimo tutustuvat toisiinsa aikuisina, sattumanvaraisesti ja toisilleen ventovieraina. Nähtäväksi jää, tulevatko toimeen vaiko eivät ja tuleeko niitä yhteisiä lapia vaiko ei, onnenkauppaa ja sattumaa sekin.

    Kun ajatellaan anoppia tähän kuvioon, niin sekä anoppikokelas että miniäkokelas tietävät toisistaan ja jollainlailla tuntevatkin toisensa siinä vaiheessa kun aletaan parisuhteesta miehen kanssa tehdä pysyvämpää liittoa, joten.....sattumaako vaiko suunniteltua.
    Joten lopputulos on se, että sekä anoppi että miniä voivat kaikkein parhaiten valmistautua siihen ihmissuhteeseen mikä heillä tulee olemaan miehen kautta.
    Siinä on suhde jonka kaksi aikuista ihmistä voivat valita jos tahtovat. Miniän ei ole pakko mennä miehelle kenen äitiä hän ei hyväksy, äidillä taas ei paljonkaan ole sanomista poikansa valintoihin. Eli anopin kohdalta sattumaa mutta miniällä oma valinta.
    Miksi sitten ollaan riidoissa eikä sopeuduta ?

    Äänestä

  • tarkkana.... kirjoitti:

    Minä ainakin tiesin heti ensi tapaamisella, että tästä tulee vakavaa, että tämä on sitten tässä. Enkä siinä vaiheessa ollut kuullut sanaakaan mieheni äidistä, en tuntenut häntä, eikä edes tullut mieleen kysellä hänestä, tärkein minulle sillä hetkellä, ensi tapaamisella, ja tällä nimenomaisella hetkellä ja aina on aviomieheni. Tapasin anopin ja apen ensi kertaa kuukausien kuluttua, olimme silloin jo viittä vajaa kihloissa. Sormukset oli vain ostamatta.

    En koe olevani mikään "miniäkokelas", miniä, enkä mikään daughter-in-law. Olen aviovaimo, ensi silmäyksellä ja aina. Sanot, että miniän ei ole pakko mennä miehelle, kenen äitiä hän ei hyväksy. En ymmärrä tätä. Aivan kuin suhde ei toimisi, että olisi pakko erota, jos miniä ei pidä miehensä äidistä. Kun pari ei tule toimeen, kun he eivät osaa keskustella asioista, uskon, että silloin on helppo syytellä erosta ulkopuolisia. Parisuhteessa on vain kaksi ihmistä, he selvittävät ongelmansa kahdestaan. Ongelmia ei tuuletella ulkopuolisten, anopin, kuultavaksi. En ole tehnyt näin, olen nähnyt, että siitä on vain ongelmia.

    Anoppi on mieheni äiti, vaikka en pidäkään hänestä täysin, hänestä ei koskaan tule parasta ystävääni, eikä edes tuttavaa. Oma äitinikään ei ole paras ystäväni, eikä edes tuttavani. En kerro äidilleni mitään tärkeää, en mitään päätöksistä, joista teemme, ennen kuin päätökset on tehty. Aivan sama taktiikka on miehelläni oman äitinsä suhteen. Minun äitini on mieheni anoppi ja mieheni äiti on minun anoppini. Jos päästäisimme nämä määräämään, kumman anopin kanta saisi ratkaista asian? Ei kummankaan, duh.

    Useimmat ongelma-anopit eivät ole millään lailla valmistautuneet mahdollisen miniän tapaamiseen. Varmaan vanhemmat ovat kyselleet tyttäriltään ja pojiltaan, milloin tuot hänet, parin, näytille, ja sitten kun tuokin väärän, ei se sovikaan. Jokaisella on jotain huomauttamista sukulaisistaan, ja tuttavistaan ja parhaimmista ystävistään, niitä ei vain pidä sanoa ääneen. Eikä antaa muutenkaan ilmi. Jollei asia koske minua suoranaisesti.

    Äänestä

  • tarkkana.... kirjoitti:

    myös mies ja vaimo tutustuvat toisiinsa aikuisina, sattumanvaraisesti ja toisilleen ventovieraina. Nähtäväksi jää, tulevatko toimeen vaiko eivät ja tuleeko niitä yhteisiä lapia vaiko ei, onnenkauppaa ja sattumaa sekin.

    Kun ajatellaan anoppia tähän kuvioon, niin sekä anoppikokelas että miniäkokelas tietävät toisistaan ja jollainlailla tuntevatkin toisensa siinä vaiheessa kun aletaan parisuhteesta miehen kanssa tehdä pysyvämpää liittoa, joten.....sattumaako vaiko suunniteltua.
    Joten lopputulos on se, että sekä anoppi että miniä voivat kaikkein parhaiten valmistautua siihen ihmissuhteeseen mikä heillä tulee olemaan miehen kautta.
    Siinä on suhde jonka kaksi aikuista ihmistä voivat valita jos tahtovat. Miniän ei ole pakko mennä miehelle kenen äitiä hän ei hyväksy, äidillä taas ei paljonkaan ole sanomista poikansa valintoihin. Eli anopin kohdalta sattumaa mutta miniällä oma valinta.
    Miksi sitten ollaan riidoissa eikä sopeuduta ?

    Mies ja vaimo tutustuvat toisiinsa aikuisina, mutta tietääkseni suhteen syntymiseen tarvitaan jokin myönteinen alkukipinä ja sen jälkeen jokapäiväinen, joka hetkinen tahtotila pitää yllä suhdetta. Anoppi annetaan miniälle ilman valinnan mahdollisuutta ja päin vastoin. Itse tiedän ihan tasan tarkkaan, että voisin olla anoppini kanssa hyvänpäivän tuttu mutten missään tapauksessa enempää ellen olisi naimisissa hänen poikansa kanssa.

    En ainakaan itse odota, että poikani jättäisi rakastamansa naisen minun takiani. Enkä todellakaan toivo, että hänen rakastamansa nainen jättäisi poikansa vain minun takiani. Eiköhän jokainen sukupolvi luo oman elämänsä ja vanhemmat ovat siinä vaiheessa sivuseikka. Eikö jo raamatussakin sanota, että poika jättäköön äitinsä ja sitoutukoon vaimoonsa tai jotain sinne päin?

    Varmaankaan kenenkään tavoite ei ole olla riidoissa appivanhempiensa kanssa. Olen itse todennut, että parempi pysyä kauempana ja viileissä väleissä kuin riidellä. Anoppini on minulle ventovieras, omat sukulaiseni, mieheni tai lapseni eivät.

    Äänestä

  • ... kirjoitti:

    tuollaisia ihmisiä on paljon. Anoppi on ventovieras ja niin halutan olevankin mutta sen poika kuitenkin on läheinen ja tärkeä.
    Herää kysymys, mitä mahtaa miehen mielessä liikkua tuollaisessa tilanteessa. Ei varmaankaan jokainen mies ole valmis hylkäämään omaa sukuaan vaimon takia.
    Voisi kuvitella, että miehenkin suku kasvaa naimisiin mentäessä kuten vaimon suku, mutta ikävä kyllä todellisuus on nykyisin toinen, mies joutuu luopumaan kaikesta entisestä mennessään naimisiin.

    Äänestä

  • kyllä.... kirjoitti:

    Mitä varten miniän tykkäämisten pitäisi vaikuttaa mitenkään siihen, minkä verran mies pitää yhteyttä omaan sukuunsa? Eikö ole täysin luonnollista, että oma ydinperhe on aina se tärkein ja lapsuudenkodista pitäisi pystyä irtautumaan. Jotkut haluavat pitää enemmän ja jotkut vähemmän yhteyttä omaan sukuunsa. Jokainen saanee pitää yhteyttä sopivaksi katsomansa määrän. Ihmetyttää kyllä nykypäivänä, jos aviopuolisot ovat niin toistensa liekassa, että mitään asioita ei voi tehdä yksinään. Käyn itse yksin (lasten kanssa) vanhempieni luona ja mies omien vanhempiensa luona. Ainakin meidän tapauksessamme vierailujen käytännön järjestelytkin on helpompi hoitaa, kun koko sakki ei matkusta. Välimatka on pitkä ja muutamaa päivää pitempien matkojen järjestely on omakotitaloasukkaille vaivalloista. Toisaalta appivanhemmillamme ei ole kuin yksi pieni ylimääräinen huone, joten viiden hengen vierailu tarkoittaa automaattisesti sitä, että osa nukkuu olohuoneessa. Ainakaan minulle eyli neljäkymmentävuotiaalle ei ole mitään lomaa nukkua lattialla esimerkiksi neljä yötä peräkkäin.

    Kyllä on tossukkamiehiä sinun tuttavapiirissäsi, jos ovat vastentahtoisesti sukunsa hylänneet. Tai sitten vaimoa käytetään tekosyynä, kun mies ei tahdo/viitsi vanhempiinsa pitää yhteyttä.

    Äänestä

  • tarkkana.... kirjoitti:

    myös mies ja vaimo tutustuvat toisiinsa aikuisina, sattumanvaraisesti ja toisilleen ventovieraina. Nähtäväksi jää, tulevatko toimeen vaiko eivät ja tuleeko niitä yhteisiä lapia vaiko ei, onnenkauppaa ja sattumaa sekin.

    Kun ajatellaan anoppia tähän kuvioon, niin sekä anoppikokelas että miniäkokelas tietävät toisistaan ja jollainlailla tuntevatkin toisensa siinä vaiheessa kun aletaan parisuhteesta miehen kanssa tehdä pysyvämpää liittoa, joten.....sattumaako vaiko suunniteltua.
    Joten lopputulos on se, että sekä anoppi että miniä voivat kaikkein parhaiten valmistautua siihen ihmissuhteeseen mikä heillä tulee olemaan miehen kautta.
    Siinä on suhde jonka kaksi aikuista ihmistä voivat valita jos tahtovat. Miniän ei ole pakko mennä miehelle kenen äitiä hän ei hyväksy, äidillä taas ei paljonkaan ole sanomista poikansa valintoihin. Eli anopin kohdalta sattumaa mutta miniällä oma valinta.
    Miksi sitten ollaan riidoissa eikä sopeuduta ?

    Mies ja vaimo kuitenkin VALITSEVAT juuri ja nimenomaan toisensa. Kaksi ventovierasta aikuista ihmistä itse TAHTOO elää yhdessä. Anoppi ja miniä eivät valitse toisiaan. He vain joutuvat sietämään toisiaan. Heitä ei yhdistä muu kuin rakkaus samaan mieheen. Eikä se todellakaan sinänsä heitä YHDISTÄ ....Lähtökohta on jo sinänsä hankala.

    Äänestä

  • SAMA ASIA! kirjoitti:

    Usein saa huomata, että kun on kaksi ventovierasta ihmistä ja heillä molemmilla on vaikka koira, he tavatessaan ovat ystävällisiä toisilleen ja keskustelevat sivistyneesti tuosta heitä yhdistävästä asiasta ja paljon muustakin ja saattavatpa jopa tulla ajan kanssa hyviksikin ystäviksi.
    Miksi sitten on hankala asia ja huono lähtökohta jos on yhteinen ihmine,n jota kaksi eri naista rakastaa ja molemmat ihan omalla tavallaan, siis ei minkäänlaista kilpailutilannetta vaan sama kohde kiintymykselle ? Vanha ei tätä ymmärrä. Mielestäni se pitäisi juuri olla se yhteinen ja lähentävä asia.
    Olen myös sitä mieltä, että ainakin miniällä on siinä vaiheessa mahdollisuus valita myös anoppinsa kun harkitsee parisuhdetta. Samallahan siinä on tilaisuus tutustua anoppiinkin ja jos ei miellytä niin menoksi. Miksi tulla ja tuhota äiti-poika suhde tietentahtoen jos vain poika kiinnostaa ja anoppia vihaa jo valmiiksi sen takia että hän on sen pojan äiti.
    Miksi miehen äiti on automaattisesti vaimon vihollinen ?
    En ole koskaan aikaisemmin tavannut tällaista ajattelua vaikka olen elänyt näinkin kauan, mutta näillä sivuilla se on tullut tutuksi. Itselläni ei ole huonoja anoppikokemuksia ja myös äitini ja mummoni ovat olleet samaa mieltä kanssani.
    Mistä on siinnyt tämä anoppiviha ? Johtuuko se vain siitä, että nykyisin naiset ovat niin pirun itsekkäitä ja vaativat kaiken ja kaikien huomion vain itseensä. Anoppi koetaan kilpailijana miehen huomiosta ja siksi häntä niin vihataan ja kartetaan. Jopa lapset halutaan pitää erillään anopista jotta ne eivät vain tykkäisi hänestä enemmän kuin äidistä.
    Mitähän mahtaa olla tulevalla sukupolvella suhde juuriinsa ja sukuunsa yleisesti jos tuolla periaatteella eletään. Kovin taitavat jäädä juurettomiksi ja yksinäisiksi.

    Äänestä

  • sen ottaa.... kirjoitti:

    Viestisi viimeisestä osiosta saa sellaisen vaikutelman, että sinusta tämä anoppi/miniä -skisma olisi nykyajan ongelmia. Kyllä niitä ongelmia on ollut ihan alusta asti, useita vuosikymmeniä, jo satoja vuosia ennen minun sukupolveani ja tämän palstan luomista. Kyse ei ole todellakaan siitä, että nykyajan nainen olisi mitenkään erityisen itsekäs, kuten sanoit. Ilmeisesti tarkoitat tällä itsekkäällä naisella miniää, anoppihan ei ole nainen, ilmeisesti hän on ihan oma rotunsa?

    Kysyt miksi kaksi eri naista, miniä ja anoppi, jotka rakastavat molemmat omalla tavallaan samaa kohdetta, kuitenkin kilpailevat kohteen kiintymyksestä? Romanttinen rakkaus ja äidillinen rakkaus edustavat kahta aivan erilaista, aivan päinvastaista rakkauslajia, kai ymmärrät sen.

    Kuka suomalainen, normaalin psyyken omaava mies muuten edes voi ajatella
    "rakastavansa" omaa äitiään? Yih. Minäkään en ajattele "rakastavani" omaa äitiäni, vaikka olen tämän tytär. Yih.

    Uskon, ettei kukaan miniä vihaa anoppia jo valmiiksi, aika kylmästi sanottu meistä nuorista naisista. Miten niin äidillistä naista muuten edes voisi vihata, kuten anoppia, jos tämä tarkoittaa äidillisyydellään vain pelkkää hyvää?

    Ai, ettö miniällä on mahdollisuus valita myös anoppi, kun harkitsee parisuhdetta? Minulla on ja tulee olemaan vain yksi mies, ja aviomiehelläni on vain yksi äiti, eli minulla ei kyllä ole mitään muita anoppivaihtoehtoja. Jos anoppi ei miellytä, niin menoksi? Hm. Jos en pidä mieheni äidistä, minun on jätettävä mieheni, koska maailmassa täytyy olla parempia anoppeja? Hm . Miniä tulee ja tuhoaa äiti-poika suhteen tietentahtoen, ja vihaa anoppia jo valmiiksi?

    Mieheni äiti ei ole automaattisesti minun viholliseni.

    Et ole koskaan aiemmin tavannut tällaista ajattelua, eli sitä mitä itse olet kirjoittanut, vai tuota anopin ja miniän välistä vihaa? Et ole edes koskaan ohimennen katsonut vanhoja suomifilmejä, nekin kertovat samaa tarinaa kuin nykypolvi.

    Mistä on siinnyt tämä anoppiviha, kysyt? Ilmeisesti 70-luvulla oli vaikeaa, en tiennytkään kun leikin hiekkalaatikossa, että tässä siitetään nyt anoppivihaa, tule tule hyvä kakku, älä tule paha kakku.

    Juuret sukuun jäävät huonoiksi, kun ei tunneta anoppia kohtaan muuta kuin vihaa? Ei anoppi kuulu sukuuni, hän on mieheni äiti, en peri häntä, emme jaa yhteisiä geenejä, satuimme vaan molemmat syntymään Suomeen eri vuosikymmeninä. Hän EI ole sukua minulle, joten miksi minun pitäisi kantaa huolta juurettomuudestani, en ole juurtunut häneen?

    Äänestä

  • useasta asiasta kirjoitti:

    Viestisi on pitkä ja sekava, hiekkakakkuja myöten aivan sekopään juttuja. Mene pian lääkäriin olet todella sekaisin. Noin pitkä sepustus anopista ja teksti ihan pimpeli pom.

    Äänestä

  • sen ottaa.... kirjoitti:

    Usein saa huomata, että kun on kaksi ventovierasta ihmistä ja heillä molemmilla on vaikka koira, he tavatessaan ovat ystävällisiä toisilleen ja keskustelevat sivistyneesti tuosta heitä yhdistävästä asiasta ja paljon muustakin ja saattavatpa jopa tulla ajan kanssa hyviksikin ystäviksi.
    Miksi sitten on hankala asia ja huono lähtökohta jos on yhteinen ihmine,n jota kaksi eri naista rakastaa ja molemmat ihan omalla tavallaan, siis ei minkäänlaista kilpailutilannetta vaan sama kohde kiintymykselle ? Vanha ei tätä ymmärrä. Mielestäni se pitäisi juuri olla se yhteinen ja lähentävä asia.
    Olen myös sitä mieltä, että ainakin miniällä on siinä vaiheessa mahdollisuus valita myös anoppinsa kun harkitsee parisuhdetta. Samallahan siinä on tilaisuus tutustua anoppiinkin ja jos ei miellytä niin menoksi. Miksi tulla ja tuhota äiti-poika suhde tietentahtoen jos vain poika kiinnostaa ja anoppia vihaa jo valmiiksi sen takia että hän on sen pojan äiti.
    Miksi miehen äiti on automaattisesti vaimon vihollinen ?
    En ole koskaan aikaisemmin tavannut tällaista ajattelua vaikka olen elänyt näinkin kauan, mutta näillä sivuilla se on tullut tutuksi. Itselläni ei ole huonoja anoppikokemuksia ja myös äitini ja mummoni ovat olleet samaa mieltä kanssani.
    Mistä on siinnyt tämä anoppiviha ? Johtuuko se vain siitä, että nykyisin naiset ovat niin pirun itsekkäitä ja vaativat kaiken ja kaikien huomion vain itseensä. Anoppi koetaan kilpailijana miehen huomiosta ja siksi häntä niin vihataan ja kartetaan. Jopa lapset halutaan pitää erillään anopista jotta ne eivät vain tykkäisi hänestä enemmän kuin äidistä.
    Mitähän mahtaa olla tulevalla sukupolvella suhde juuriinsa ja sukuunsa yleisesti jos tuolla periaatteella eletään. Kovin taitavat jäädä juurettomiksi ja yksinäisiksi.

    "Nykyään ja nykyään".

    Anoppi-miniä -suhde on ollut ongelmallinen halki vuosisatojen, ei se mikään nykyajan ilmiö ole. Kalevalassa ja Kantelettaressakin ( kumpikin 1800-luvbun alusta ) on siitä vaikka kuinka monta laulua.

    Tällä pastalla ei ole ilmennyt anoppivihaa vaan kertomuksia anopeista jotka tuntevat käsittämätöntä miniävihaa.

    Itsekään en ole omassa elämässäni moiseen törmännyt, en miniän enkä anopin ominaisuudessa ( kummassakin roolissa olen ollut ), mutta ei kai se, etten MINÄ ole moista kokenut, todista ettei ilmiötä ole olemassakaan.

    Anopeissa on yhtä paljon mukavia ja normaaleja ihmisiä kuin muissakin ihmisissä, mutta JOS anoppi sattuu olemaan pirullinen ihminen, hänellä on mitä parhaimmat mahdollisuudet kiusata yhtä ihmistä, eli miniäänsä.

    Minusta palstan miniät ovat asiallista ja fiksua porukkaa. Monilla heistä on anoppi, joka ei ole fiksu eikä asiallinen.

    Itse toivon olevani fiksu ja asiallinen anoppi.

    Äänestä

  • sen ottaa.... kirjoitti:

    Usein saa huomata, että kun on kaksi ventovierasta ihmistä ja heillä molemmilla on vaikka koira, he tavatessaan ovat ystävällisiä toisilleen ja keskustelevat sivistyneesti tuosta heitä yhdistävästä asiasta ja paljon muustakin ja saattavatpa jopa tulla ajan kanssa hyviksikin ystäviksi.
    Miksi sitten on hankala asia ja huono lähtökohta jos on yhteinen ihmine,n jota kaksi eri naista rakastaa ja molemmat ihan omalla tavallaan, siis ei minkäänlaista kilpailutilannetta vaan sama kohde kiintymykselle ? Vanha ei tätä ymmärrä. Mielestäni se pitäisi juuri olla se yhteinen ja lähentävä asia.
    Olen myös sitä mieltä, että ainakin miniällä on siinä vaiheessa mahdollisuus valita myös anoppinsa kun harkitsee parisuhdetta. Samallahan siinä on tilaisuus tutustua anoppiinkin ja jos ei miellytä niin menoksi. Miksi tulla ja tuhota äiti-poika suhde tietentahtoen jos vain poika kiinnostaa ja anoppia vihaa jo valmiiksi sen takia että hän on sen pojan äiti.
    Miksi miehen äiti on automaattisesti vaimon vihollinen ?
    En ole koskaan aikaisemmin tavannut tällaista ajattelua vaikka olen elänyt näinkin kauan, mutta näillä sivuilla se on tullut tutuksi. Itselläni ei ole huonoja anoppikokemuksia ja myös äitini ja mummoni ovat olleet samaa mieltä kanssani.
    Mistä on siinnyt tämä anoppiviha ? Johtuuko se vain siitä, että nykyisin naiset ovat niin pirun itsekkäitä ja vaativat kaiken ja kaikien huomion vain itseensä. Anoppi koetaan kilpailijana miehen huomiosta ja siksi häntä niin vihataan ja kartetaan. Jopa lapset halutaan pitää erillään anopista jotta ne eivät vain tykkäisi hänestä enemmän kuin äidistä.
    Mitähän mahtaa olla tulevalla sukupolvella suhde juuriinsa ja sukuunsa yleisesti jos tuolla periaatteella eletään. Kovin taitavat jäädä juurettomiksi ja yksinäisiksi.

    Aloitin tämän "alaketjun" kirjoittamalla anopin ja miniän ventovieraudesta. Tarkennan muutamaa asiaa. En ole anoppini kanssa vihoissa enkä mitenkään puolla vihaa tai katkeruutta. Olen anoppini kanssa juuri kuvaamassasi "koiranpissitysystävyydessä". Tapaan anoppiani harvoin ja silloin käyttäydymme asiallisesti ja ystävällisesti. En kuitenkaan voisi kuvitella olevani anopin kanssa automaattisesti myöskään läheinen vain siksi, että sattuma on meidät yhteen heittänyt. Jos eroaisimme mieheni kanssa, emme varmaan olisi missään yhteydessä toistemme kanssa tai kaipaisi toisiamme. Olemme lähinnä hyvänpäivän tuttuja ja varmaan näin on parasta. Onneksi asumme satojen kilometrien päässä toisistamme, joten tapaamisia on maksimi pari kertaa vuodessa.

    En siis vihaa anoppiani. Alussa kävimme mieheni kanssa usein niin minun kuin mieheni vanhempieni luona. Nyt se ei ole edes käytännössä mahdollista, muttei ole kyllä halujakaan. Yritin alussa kovin miellyttää appivanhempiani, mikä oli paha virhe. Mitä enemmän myötäilin, sitä tukalammaksi kävi olo anopin luona. En suoranaisesti näytellyt muuta kuin olin, mutta yritin vain sivuuttaa anoppini kommentit, vaikka ne loukkasivat. Läheisten välien vastakohta ei välttämättä ole viha vaan välinpitämätön kohteliaisuus. Näin on meillä ja se toimii huomattavasti paremmin kuin liian likeisten välien ylläpitäminen.

    Enpä muuten usko, että mieheni olisi aikoinaan halunnut, että jätän hänet äitinsä takia. Hänellä on elämässään sekä vaimonsa että äitinsä. Mieheni ei ole koskaan aikuisikänään pitänyt mitenkään tiiviisti yhteyttä kotiinsa, soittelee ehkä pari kertaa kuussa. Luulen jopa, että hänellä saattaa olla äitiinsä läheisemmät välit, koska itse en ole kovin läheinen anoppini kanssa. En esimerkiksi soittele koskaan anoppini kanssa, vaikka monet anopit kokevat jotenkin luonnolliseksi puhua esimerkiksi lapsista miniän kanssa. Koska anoppini haluaa pitää yhteyttä poikansa perheeseen, hän tekee sen mieheni kautta. Näin heidän välinsä pysyvät aktiivisina.

    Äänestä

sinusta! Älä välitä, ole tekemisissä jos pystyt, jos et anna heidän olla. Olen käynyt saman läpi.Lapsenlapsi alkoi kiinnostaa vasta kun appivanhempien ystävät alkoivat ihmetellä, miksi emme käy kylässä!

Äänestä

Jos sinun appivanhempasi olisivat olleet mukana raskaudessasi ja halunneet hoitaa vastasyntynyttä, niin silloin he olisivat olleet tunkeilevia appivanhempia. Niin noissa muissa kirjoituksissä väitetään.

Äänestä

Miksi arvuuttelelet, mitä appivanhemmat ajattelevat.

Toisten ajatuksia et voi tietää, saat selvyyden vain kysymällä. Ja miksi et voi keskustella tuntemuksistasi asianomaisten kanssa?

Sinä olet itse ristiriitainen, ja sinun tulee selvittää itse omat ajatuksesi. Et voi elää noin, että otat tunteen ja suhtautumistavan aivan kuin valitsisit kuvastosta sopivia vaatteita yllesi.

Olet erehtynyt kun tämä suomi 24 palsta ei ole mikään tunteiden kuvasto ja täältä et voi kommenttien perusteella valintojasi tehdä ja tilata täältä yhtään mitään.

Sinä teet valintasi itse omassa sisimmässäsi.

Äänestä

Yritä sivuuttaa. Kukapa toisen ajatuksia tietää? Arvuuttelulinjalle lähteminen vie vain ojasta allikkoon. Hyvä, että ovat nyt kiinnostuneita lapsenlapsestaan ja aivan normaalisti kun menettelet - tapaatte entiseen tapaan jne. - hyvä tulee. Ei sinun tarvitse kelkkaasi kääntää ja alkaa nyt enemmän olla yhteydessä tai olla mielin kielin. Se riittää, mihin sinä ja miehesi olette yhdessä halukkaita. Ei sinun tarvitse mukailla appivanhempien "kausiaan" ja mielenliikkeitään. Kaikelle voi olla ihan luonnollinen selitys ja omat tunteet vaan kärsivät, jos alkaa liikaa miettiä. Ovat kuitenkin appivanhempia, joten ei sinun tarvitsekaan yrittää luoda suhdetta ... se on miehesi ja hänen vanhempiensa keskinäinen tehtävä virittää se yhteys uuteen suvun jäseneeseen puolin ja toisin - ei miniän tarvitse olla mikään linkki puolisonsa, lasten ja appivanhempien välillä.

Yritä jättää parhaasi mukaan mielestä appivanhemmat, se on ajanhukkaa. Jos ovat sanoillaan tai teoillaan sinua loukanneet tai mielesi pahoittaneet, yritä sivuuttaa se. Älä kosta äläkä katkeroidu äläkä kanna mukana. Älä myöskään alistu tai tuhlaa ylettömästi aikaa heihin. He tulevat lähemmäksi, aikuiset ihmiset, jos ovat ylipäätänsä siihen halukkaita.

Kaikki riippuu kaikesta, eikä kaikkeen voi vaikuttaa. Monesti juuri äidin vanhemmat on vauvan arjessa enemmän mukana koska äiti on se puheliaampi osapuoli, keskustelee jo raskausaikana äitinsä kanssa enemmän jne. ja näin äidinäiti on paremmin perillä perheen mausta ja tarpeesta. Jos isovanhemmat eivät mitään henkilökohtaista lapselle annakaan, voi se johtua ihan siitä, etteivät halua pahoittaa mieltänne arvailemalla. Vaikka ajatushan se tärkein on, niin maailma on täynnä mitä ihmeellisempää roskaa, jota ei lapsen kanssa koskaan tule tarvitsemaan... kukin tietysti tavallaan ja tyylillään tarvitsee mitä tarvitsee...

Äänestä

Hei! Varmasti on jäänyt harmittamaan ikävät kommentit, mutta niitä kuulee rakkaimmiltakin ihmisiltä silloin tällöin ja niihin ehkä suhtautuu vähän vähemmän herkästi kuin jos kuulee omasta lapsesta pessimistissävyisiä lausahduksia.

Miehesi vanhempien käytös ei ole nykymittakaavan 'salonkikelpoista'. Ennen vanhaan neljää isovanhempaa kohti oli toistakymmentä lastenlasta, nykyään yhtä lasta ne neljä (tai useampia) vanhemman polven edustajaa laittamassa lusikkaansa soppaan. Isovanhmpienkin rooli on elänyt muutostilassa ja kaikki eivät aina pysy kärryillä, että miten nyt pitäisi olla. Oma äitini on syntynyt vuonna -54 ja olen sivusta seurannut kuinka hän on kahden veljeni lapsiin suhtautunut: jeesannut silloin tällöin, mutta selkeästi antanut olla hyvin omissa oloissaan vauva-ajan (tosin apua ovat aina saaneet tarvittaessa). Minun mielestäni tämä oli hassua, koska hän selvästi koko ajan ajatteli pienokaisia ja ei juuri muusta puhunut, taitojakin luulisi riittävän kun on meitä sisaruksia on melkein kymmenen. Kerran tosin savolaisminiä (hyvin temperamenttinen ja heromstunut muutenkin) huusi äidilleni, että vauva tukehtuu kun mummu piteli lasta sylissä. Mummu oli ihan hölmistynyt niinkuin me kaikki muutkin, taisi tämä tuore äiti olla vielä hormonimyrskyissään.
Kun syytä moiseen kyselin niin hän sanoi, että nykyään nuoret perheet tykkäävät olla keskenään. Kertoi, kuinka monelle ystävälle on tullut huutia pienistäkin asioista jos on vähän mummu ollut liian 'tunkeileva'. Surullisin tarina oli kun eräs tuore mummo oli kirjaillut kauniisti (valkoiselle liinalle) herkkiä kuvioita ja vei sen ristiäislahjaksi varovaisesti ehdottaen, että tätä voisi vaikka ristiäispäivänä käyttää. Miniä oli kimpaantunut ja töksäyttänyt, että tänne meille kelpaa vaan muuhun sisustukseen sopivat sävyt ja käskenyt ottaa liinan TAKAISIN!

Onneksi moiset nuoret naiset taitavat olla vähemmistönä. Omaan äitiini palatakseni niin hän on kuitenkin usein aktivoitunut lasten hieman kasvaessa. Toinen miniä tykkää kovasti ja luottaa poikansa tämän tuosta mummulaan, toinen taas ei malta olla sekuntiakaan erossa lapsista ja jos ovat muutaman tunnin hoidossa niin sinä aikana soitellaan viisi kertaa ja kysellään kuinka menee ja muistutellaan, että potalla käydään joka tunti.. Eli kaipa tuo miniänkin luonne sanelee pitkälle kuinka anoppilassa tulokkaisiin uskalletaan suhtautua. Voisiko anoppisi hapuilla omaa linjaansa ja hiljakseen katsoa, mikä toimii teillä..?

Mietin vain, että jännittivätkö miehesi vanhemmat vauvan tuloa: olihan heilläkin tittelin ja elämänmuutos edessä, sukupolvien ketju jatkuu. Voi olla, että anoppisi oli kuullut 'kauhutarinoita' tai ei osannut olla luonnollisesti tilanteessa aluksi. Ehkä miehen vanhemmat tunsivat itsensä jostain syystä ulkopuoliseksi (ei johtuen sinusta ja miehestäsi). Usein äidin ja tyttären suhde on erilainen kuin pojan ja äidin kun vauva syntyy. Pojan äiti on usein se 'tyrkky' kun taas tuore tytär tukeutuu herkemmin omaan emoonsa.

Itse yrittäisin unohtaa vanhat asiat ja ottaa asian karjalaisella huumorilla, huitasta ilmaa kädellä ja sanoa 'pah'. Olethan sinä viisas, pystyvä ja sivistynyt nuori nainen. Pääset itse vähemmällä murehtimisella. Parempi virsta väärään kuin päästä viiraa!

Äänestä
  • Kiitokset kivasta ja positiivisesta kirjoituksesta! Se on näköjään niin, että ihmiset tosiaan toimivat omista oletuksistaan käsin, ja varmasti suhtautuminen tytön ja pojan lapsiin ovat vähän eri laatua.

    Juttelin aiheesta omalle äidilleni, ja minun äitini sanoi, ettei hän uskaltaisi veljeni vaimolle noin vain ommella kuten on minulle tehnyt. Minun äitini oli valtavasti tukena koko raskausajan, jaksoi kuunnella myös ne surulliset asiat jne. Yhdessä ihmettelimme ultrakuvia ja kokeilimme vauvan potkuja. Hän myös antoi minulle valtavasti käytännön apua ompelemalla vauvanlakanoita, kestovaippoja yms. tarpeellista.

    Ehkäpä äitini odottaa, että hänen miniänsä tulee saamaan samanlaista apua omalta äidiltään jos sitä kokee tarvitsevansa. En kuitenkaan usko, että veljeni vaimo alkaisi äitini käsitöitä teilata. Tuo juttu ristiäisliinasta oli aivan puistattava!!!

    Se on vaan kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset viitsivät puhua lapsista. Minulla on suuri suku sekä isän että äidin puolelta, ja serkkuni saavat lapsia tiuhaan tahtiin. Kuitenkin tuntuu aina siltä, että jokainen vauva on itsessään ainutlaatuinen eikä kukaan puhu "vahingoista". Mekin olemme sentään aviopari! Minun tyttäreni oli mieheni vanhemmille kolmas lapsenlapsi. Olin aivan ymmälläni siitä, kuinka he onnitteluiden sijaan totesivat, että mehän ollaan jo totuttu että lapsenlapsia tulee.

    Olen kuitenkin ajatellut, että annan tilanteen nyt edetä appivanhempieni ehdoilla. Annan heille mahdollisuuden tutustua vauvaa. Sitten kun tyttö kasvaa, niin mies voi mennä jopa kaksin mummolaan lapsemme kanssa. Minä saan omaa aikaa ja tilanne voi edetä luontevammin kun isovanhemmat saavat tutustua tyttöön ilman mahdollista pelkoa siitä, kuinka reagoin heidän tekemisiinsä (vrt. kertomus siitä kun miniä pelkäsi vauvan tukehtuvan). Joskus oma mukavuus ja ideologia on uhrattava lapsen hyvän vuoksi.

    Kiitokset vielä kirjoituksesta ja hyvää kevättä!

    Äänestä

  • huuli pyöreänä kirjoitti:

    Kiitokset kivasta ja positiivisesta kirjoituksesta! Se on näköjään niin, että ihmiset tosiaan toimivat omista oletuksistaan käsin, ja varmasti suhtautuminen tytön ja pojan lapsiin ovat vähän eri laatua.

    Juttelin aiheesta omalle äidilleni, ja minun äitini sanoi, ettei hän uskaltaisi veljeni vaimolle noin vain ommella kuten on minulle tehnyt. Minun äitini oli valtavasti tukena koko raskausajan, jaksoi kuunnella myös ne surulliset asiat jne. Yhdessä ihmettelimme ultrakuvia ja kokeilimme vauvan potkuja. Hän myös antoi minulle valtavasti käytännön apua ompelemalla vauvanlakanoita, kestovaippoja yms. tarpeellista.

    Ehkäpä äitini odottaa, että hänen miniänsä tulee saamaan samanlaista apua omalta äidiltään jos sitä kokee tarvitsevansa. En kuitenkaan usko, että veljeni vaimo alkaisi äitini käsitöitä teilata. Tuo juttu ristiäisliinasta oli aivan puistattava!!!

    Se on vaan kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset viitsivät puhua lapsista. Minulla on suuri suku sekä isän että äidin puolelta, ja serkkuni saavat lapsia tiuhaan tahtiin. Kuitenkin tuntuu aina siltä, että jokainen vauva on itsessään ainutlaatuinen eikä kukaan puhu "vahingoista". Mekin olemme sentään aviopari! Minun tyttäreni oli mieheni vanhemmille kolmas lapsenlapsi. Olin aivan ymmälläni siitä, kuinka he onnitteluiden sijaan totesivat, että mehän ollaan jo totuttu että lapsenlapsia tulee.

    Olen kuitenkin ajatellut, että annan tilanteen nyt edetä appivanhempieni ehdoilla. Annan heille mahdollisuuden tutustua vauvaa. Sitten kun tyttö kasvaa, niin mies voi mennä jopa kaksin mummolaan lapsemme kanssa. Minä saan omaa aikaa ja tilanne voi edetä luontevammin kun isovanhemmat saavat tutustua tyttöön ilman mahdollista pelkoa siitä, kuinka reagoin heidän tekemisiinsä (vrt. kertomus siitä kun miniä pelkäsi vauvan tukehtuvan). Joskus oma mukavuus ja ideologia on uhrattava lapsen hyvän vuoksi.

    Kiitokset vielä kirjoituksesta ja hyvää kevättä!

    Hyvä jos onnistuin vähän piristämään oloa! Itsellä taitaa olla nyt tuo kaikki sitten edessä: viime viikolla labran raskaustesti oli positiivinen. Aika huima tunne ja eihän sitä vielä oikein todeksi uskoa saata muutenkaan. Oma äiti on kyllä maailman paras juttu ja kunhan päästään turvallisesti 'riskiajan' yli raskauden kanssa, niin varmasti kyselen häneltä ummet ja lammet.
    Lähden vielä kesäksi ulkomaille töihin niin, että emme senkään vuoksi vielä kerro tuleville isovanhemmille: hermoilisivat suotta ja komentaisivat palaamaan Suomeen (Saksassahan kun ei sairaaloita voi olla ;-). Luotan, että omakin pikkuiseni on sitten ensi vuoden alusta yhtä tervetullut sukuun kuin edellisetkin tulokkaat. Tunsikohan anoppisi jossain vaiheessa tiedostamonta kateutta? Naissukupolvien väliset elämäntilanne-erot voivat joskus olla yllättävän hassuja tunteen laukaisijoita. Onhan lapsen saaminen naisen elämän upeimpia asioita ja se vanheneminen ehkä vaikeimpia. Toivottavasti anoppi on saanut selvitettyä itselleen ajatukset kuosiin, niin ettei teidän tarvitse enää jännittää, että miten päin seuraavaksi pitäisi olla kun tavataan.
    Oikein, oikein ihanaa kesää ja aurinkoisia päiviä teille!

    Äänestä

Täällä olet kysymyksiä täynnä, esitä kaikki kysymyksesi SUORAAN heille itselleen. Ensin toki kannattaa sopia "keskusteluaika".
Lopputulos: Tulee joko lihava riita tai täydellinen sopu. Jos riita tulee, et ole heidän arvoinen. Voisi puhua jo luonnehäiriöstä, jos aikuiset ihmiset ei pysty käsittelemään asioita asioina.

Itse sohaisin kerran ampiaispesään kun nostin kissan pöydälle. Manipuloivan vaimon siskon kanssa välit edelleenkin poikki. Käytti härskisti hyväksi vaimoani rahallisesti. Vasta jälkeenpäin vaimo tajusi tulleensa hyväksikäytetyksi, eikä olla tekemisissä hänen kanssa ollenkaan.

Äänestä

Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

Kommentoi aloitusta

huuli pyöreänä kirjoitti:

(Prologi: Ymmärrän, että maailmaan syntyy joka päivä lapsia, ja tiedän, että oma lapsemme on ainutlaatuinen vain meille. En siis ole koskaan vaatinut, että appivanhempiemme tulisi palvella, rahoittaa ja passata perhettämme. Pidän kuitenkin hyvistä käytöstavoista sekä äidistä tuntuu myös hyvältä, kun hänen raskauteensa ja vauvaansa suhtaudutaan lämmöllä.)

ASIAAN:

Minulla on ihana pieni tyttövauva ja ihana mies. Elämässämme on kaikki mallillaan, paitsi olen koko suhteemme ajan kokenut surua mieheni vanhempien ja käyttäytymisen vuoksi.

Mieheni vanhemmat suhtautuivat raskauteeni todella nihkeästi, eivätkä osoittaneet olevansa millään tavalla mukana koko asiassa. (Ei tarvitsekaan, omahan on vauvamme.) Toisaalta asiaa höystettiin ikävillä "Oliko vahinko" - kyselyillä ja muilla ikävillä reunahuomautuksilla, kuinka paskamaista on, kun ei saa nukkua.

Kun vauva syntyi, mieheni vanhemmat eivät myöskään tuolloin osoittaneet erityistä kiinnostusta pakollisia vierailuita ja ristiäiskeikkaa enemmän. Koskaan appivanhemmat eivät ole kehuneet tyttöä suloiseksi eivätkä he ole osoittaneet muutenkaan kiintymystä. Kun minun vanhempani muistavat tyttöä kaikin tavoin pienillä paketeilla ja äitini ompelee valtavasti, appivanhemmat ovat antaneet jonkun verran rahaa. Kuitenkaan mitään henkilökohtaista he eivät ole "osanneet" (suora lainaus heidän puheistaan) ostaa tytöllemme. Eikä tarvitsekaan, koska saamme kaiken tarpeellisen ostettua itsekin! Mutta ainahan se mieltä lämmittää, jos joku lasta huomioi.

Nyt ääni on muuttunut viime aikoina kellossa. Olemme vierailleet paljon minun vanhempieni luona vauvan kanssa, ja tyttö on heille varsin tuttu. Mieheni vanhemmat ovat ikään kuin tajunneet, että jessus sentään, tuohan nyytti on heidän lapsenlapsensa. Kyläilykutsuja sataa, ja nyt ollaan niin mielin ja kielin koko ajan. Koko ajan ollaan myös tarjoamassa lastenhoitoapua.

Olen aivan hämilläni tästä äkillisestä kelkan kääntämisestä. Kun olen itse jättänyt appivanhempani rauhaan, enkä laita enää valokuvia postissa tai tekstiviestejä, yhtä äkkiä tyttömme kiinnostaakin. Mitä tapahtui?

Tämän lisäksi minua kiinnostaa, miten minun pitäisi suhtautua tähän kaikkeen. Totta kai appivanhempani saavat nyt tavata lasta ja kohta taas kyläillään. Toisaalta raskaus - ja pikkuvauva-ajan ikävät kommentit, jolloin minä ja vauva olimme eniten "tarvitsevia", ovat mielen päällä vieläkin. En osaa unohtaa vaikka pitäisi.

Antakaa yksinkertaisia reseptejä, miten voisin toimia. Välillä ärsyttää, että nytkö minun pitäisi olla valmis olemaan ystävällinen, kun appivanhemmatkin sitä vihdoin osoittavat. Toisaalta haluan jo lapsenikin vuoksi pitää välit appivanhempiin ja antaa heille tilaisuuden. En siis halua laittaa kapuloita rattaisiin.

Ei ole olemassa oikeita eikä vääriä tunteita. Minä olen vain hieman ymmälläni. Siksi toivon asiallisia kommentteja. Jos tekee mielesi räkyttää huvin vuoksi, nuo kommentit kääntyvät todennäköisesti vain itseään vastaan.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu