Muutimme yhteen kuusi vuotta sitten, ja varsin nuorina. Eikä aikaakaan kun haikara toi meille lapsen. Elämä muuttui "kotileikistä" oikeaksi perhe elämäksi. Meillä meni kuitenkin hyvin, opiskelimme molemmat. Kiirettä riitti, mutta yhteinen elämä maistui.
Noin neljä vuotta elämä sujui, sitten alkoivat hankaluudet... Masennus, läheisten kuolemia ja pahoja masennuksia lyhyen ajan sisään. Sukulaisten outo käytös meitä kohtaan, opiskelujen jälkeinen työttömyys, rahavaikeudet, yhteisen ajan ja harrastusten puute, ja lisää masennusta...
Yhteinen elämämme alkoi kärsiä, oli pahoja riitoja , seksi väheni ja lopulta väheni olemattomiin, ei saatu kiinni toisistamme. Välillemme tuli muuri, joka välillä onnistuttiin kuitenkin murtamaan.
Yhteinen tulevaisuus ja unelmamme näyttivät olevan saavuttamattomissa. Lupasimme tehdä kaikkemme että voisimme olla yhdessä vielä. Teimmekin, mutta jotenkin elämä oli jo liian sekaisin. Sinä ehkä yritit silloin enemmän kuin minä. Minulla oli halu jatkaa, vaikka voimat asioiden korjaamiseksi alkoi olla vähissä.
Lopulta menimme myös pariterapiaan, kerkesimme käydä kaksi kertaa. Niiden käyntien jälkeen halusimme alkaa tosissaan tekemään jotain suhteemme pelastamiseksi!
Saimme jälleen molemmat opiskelupaikat ja vielä samasta koulusta. Elämä muuttui jälleen opiskelu elämäksi. Suhteemme parannus hieman ilmeisesti jäi...
Kunnes ehdottelitkin jo eroa. Halusin vielä yrittää, kun emme tosiaan käyneet kuin kaksi kertaa pariterapiassa, ja uusi aika sinne oli ihan pian!!!
Lähdit reissuun kavereiden kanssa. Reissulta löysit uuden miehen. Kotiin tullessa ilmoitit olevasi aivan poikki tekemään enää mitään suhteemme hyväksi. Et jaksa yrittää, etkä kestä elämäämme -sanoit. Minä oisin halunnut, mutta sinun ajatukset pyörivät jo uuden tuttavuuden parissa.
Niin meille tuli ero... Itse en ehtinyt edes tajuta sitä. Vieläkin ajatukset välillä harhailee suhteen pelastamisen parissa...mutta alan jo luovuttaa (oikea menettely?). Asumme saman katon alla. Emme kuitenkaan riitele, lapsemmekaan ei ole vielä täysin tajunnut missä mennään. Sekin surettaa!
Pian muutat omaan kämppääsi lapsemme kanssa. Itse taidan alkaa purkamaan suhteemme pelastamiseksi tarkoitettuja rakennustelineitä...
Näin se elämä kolhii...on niin jätetty ja syyllinen olo!
Ps. Lapsen elämässä olemme olleet läsnä molemmat kokoajan, vaikka avovaimoni ja minun suhde olikin kriisissä. Ja tulevaisuuden lapsenhoito vuorotkin on sovittu yhteisymmärryksessä.
Noin neljä vuotta elämä sujui, sitten alkoivat hankaluudet... Masennus, läheisten kuolemia ja pahoja masennuksia lyhyen ajan sisään. Sukulaisten outo käytös meitä kohtaan, opiskelujen jälkeinen työttömyys, rahavaikeudet, yhteisen ajan ja harrastusten puute, ja lisää masennusta...
Yhteinen elämämme alkoi kärsiä, oli pahoja riitoja , seksi väheni ja lopulta väheni olemattomiin, ei saatu kiinni toisistamme. Välillemme tuli muuri, joka välillä onnistuttiin kuitenkin murtamaan.
Yhteinen tulevaisuus ja unelmamme näyttivät olevan saavuttamattomissa. Lupasimme tehdä kaikkemme että voisimme olla yhdessä vielä. Teimmekin, mutta jotenkin elämä oli jo liian sekaisin. Sinä ehkä yritit silloin enemmän kuin minä. Minulla oli halu jatkaa, vaikka voimat asioiden korjaamiseksi alkoi olla vähissä.
Lopulta menimme myös pariterapiaan, kerkesimme käydä kaksi kertaa. Niiden käyntien jälkeen halusimme alkaa tosissaan tekemään jotain suhteemme pelastamiseksi!
Saimme jälleen molemmat opiskelupaikat ja vielä samasta koulusta. Elämä muuttui jälleen opiskelu elämäksi. Suhteemme parannus hieman ilmeisesti jäi...
Kunnes ehdottelitkin jo eroa. Halusin vielä yrittää, kun emme tosiaan käyneet kuin kaksi kertaa pariterapiassa, ja uusi aika sinne oli ihan pian!!!
Lähdit reissuun kavereiden kanssa. Reissulta löysit uuden miehen. Kotiin tullessa ilmoitit olevasi aivan poikki tekemään enää mitään suhteemme hyväksi. Et jaksa yrittää, etkä kestä elämäämme -sanoit. Minä oisin halunnut, mutta sinun ajatukset pyörivät jo uuden tuttavuuden parissa.
Niin meille tuli ero... Itse en ehtinyt edes tajuta sitä. Vieläkin ajatukset välillä harhailee suhteen pelastamisen parissa...mutta alan jo luovuttaa (oikea menettely?). Asumme saman katon alla. Emme kuitenkaan riitele, lapsemmekaan ei ole vielä täysin tajunnut missä mennään. Sekin surettaa!
Pian muutat omaan kämppääsi lapsemme kanssa. Itse taidan alkaa purkamaan suhteemme pelastamiseksi tarkoitettuja rakennustelineitä...
Näin se elämä kolhii...on niin jätetty ja syyllinen olo!
Ps. Lapsen elämässä olemme olleet läsnä molemmat kokoajan, vaikka avovaimoni ja minun suhde olikin kriisissä. Ja tulevaisuuden lapsenhoito vuorotkin on sovittu yhteisymmärryksessä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä se arki tulee vastaan myös uuden miehen kanssa. Tämä ei ehkä helpota oloasi, mutta koita jaksaa. Ehkä lapsesi äiti joskus ymmärtää mitä menetti =)
-avovaimo myös.
melkein kuin olisin lukenut oman tarinani tuosta kirjoituksesta. ei ihan noin mennyt mutta todella lähellä kuitenkin. erosin noin 6kk sitten ja avo ja pikku poika lähtivät katon alta 1kk sitten.
T: Reilupeli on perseestä.
kuin omasta elämästä, paitsi meillä ei ole lasta.
Pariterapia aikakin oli varattuna, tosin viikko liian myöhään =(
Seksikin loppui meillä tyystin..
Masennustakin oli ja on yhä, ero ei ainakaan helpottanut oireita...
Mun mies kyllä jo lähti, sinun vaimosi tekee vasta lähtöään..
Pärjäile, elä päivä kerrallaan kuten minä.
Koitetaan pitää päät pystyssä ja selvitä voittajina tästä suruajasta!
Tekstisi oli kuin miun kirjoittama,ollaan avokin kanssa käymässä tuota samaa tilannetta läpi, ero tuli väistämättä vastaan 6:den vuoden jälkeen...
Lapsia kaksi. Elämässämme ei ole ollut masennusta eikä kuolemaa, mutta kun yhteiseltä polulta lähdettiin eri suuntiin, ei sinne enää ollut asiaa.
Mieli maassa molemmilla, vaikka järki sanoo että näin on parempi. Ja niin onkin. Lapset kärsivät riidoista, molemmat alkoivat haalia omaa elämää joista syntyi lisää riitoja...
Noidan kehä on päättymätön. Mutta nyt katsotaan uuteen suuntaan ja elämään ja pidetään häntä pystyssä. Kyllä tämä tästä :)
Vieläkin masentaa tää ero. Pakko vain pyrkiä eteenpäin, vaikka vaikealta edelleen tuntuu!
Pidetään päät pystyssä, kyllä me selvitään! :)